Vaikeuksien kautta voittoon?

Taas viikonloppu on vilisemässä ohitse valtavalla vauhdilla kuin elämä ikään. Perjantaina hävisi lumi. Uskomatonta, että sitä oli torstaina vielä ainakin 10 cm ja nyt maa on aivan musta taas. No, käy tätä suremaan - antaa sataa, kun kerran haluaa. Nytkin tuolla ulkona tulee vettäräntää, yäk.

Eilen oli tarkoitus ratsastaa, mutta päätinkin sitten tehdä hyvää ruokaa pikkupeikolle ja ukolle. Tein naudan suikalelihasta, pekonista, sipulista, juureksista, oliiveista ja valkosipulista muhevan padan, jonka annoin hautua uunissa tunnin verran. Kaveriksi tein valkosipulikermaperunat. Hyvää oli, jopa loistavaa.

Kermaperunat olivat Karmastakin varsin maittavat, sillä poissaollessamme se oli kipannut kulhon lattialle säpäleiksi ja yhdessä terrierikamujen kanssa ne natustelivat kaiken lasinsirujen seasta. Olemme odotelleet jotain oireita, mutta ilmeisesti koko porukka on ruokaillut hienostuneesti eivätkä ne ole hotkineet lasinpaloja massuunsa.

Maan sulaminen on saanut Kleon innostumaan kaivelusta. Tallilla käydessämme se jumittui ojaan eikä ollut kuulevinaan, kun komensin sitä kotiin. Kohta viluinen ja hiekkainen mamma tulee haukkumaan närkästyneenä takaovelle, kun ovi ei aukea tarpeeksi nopeasti. Eilen se oli reissussa kaksi tuntia ja palasi sisään tummanruskeana ja kokonaan hiekan peitossa. Uskomaton näky!

Tänään sataa sen verran paljon, että kotiinpalaaja on lähinnä märkä, kuten kuvasta näkyy.

---

Eilen olimme Suoknuutin Jaakon agilitykoulutuksessa Marilynin kanssa. Olimme viimeisessä ryhmässä ja jättäydyin viimeiseksi koirakoksi, jottei yleisöä olisi kovin paljon näkemässä, kun mokailen. Marilyn oli taas oma, valloittava itsensä ja Jaakko nauroikin, että tuosta koirasta ei voi olla pitämättä, se on niin omalaatuinen pakkaus.

Radalla oli yllättävästi muutama ihan looginenkin siirtymä esteeltä toiselle, mikä hämmästytti minua rataan tustustumisessa suunnattomasti. Yleensä Jaakon radat ovat olleet sellaisia, että seuraava este on aina se, jota viimeksi odottaisi.

Ja tulihan sitä taas mokattua ja naurettua. Estevälillä 2-3 oli melko raju sivuetäisyys ja Jaakko palkkasi Marilynin, kun se tuli oikeaan kohtaan. Treenistä aika iso osa meni siihen, että jätin Marilynin esteen 1 taakse ja se kipitti viivana Jaakon luokse ja kutsuin sen takaisin ja jätin Marilynin esteen 1 taakse ja se kipitti viivana Jaakon luokse ja kutsuin sen takaisin ja jätin Marilynin esteen 1 taakse ja se kipitti viivana Jaakon luokse... Jaakko totesikin jossain vaiheessa, että tässä lienee jokin pieni ongelma. En jaksa tajuta, miten Jaakko ei hermostu ollenkaan, kun aika menee ylettömään söhläämiseen ja siihen, että Marilyn nuolee Jaakkoa, joka lojuu lattialla namipalojen ja vinkulelun kanssa ja nauraa.

No, muutamien yritysten jälkeen se radan kohta meni lopulta melko mallikkaasti ja pääsimme oikeastaan aika sujuvasti esteväliin 9-10, josta olisi pitänyt mennä vasemmalle kepeille ja loogisesti sijoituin esteen 10 oikealle puolelle paikkaan, josta oli täysin mahdotonta ohjata koiraa sinne, minne piti.

Tässä kohtaa sain ystävällismielistä saarnaa siitä, kuinka en oikeastaan ollenkaan tutustu rataan, vaan vetelen hommaa aivan fiilispohjalta. Koiran huomioon ottaen tuo fiiliskäyttäytyminen on kuulemma ymmärrettävää. Varmaa on silti sekin, että mikäli minä olisin vaativa ja täsmällinen, Marilyn tekisi suoraviivaisesti rataa, koska se osaa.

Kepit ovat aivan kesken, mutta niihinkin tuli ihan hyvää vinkkiä, joten pääsimme etenemään radalla esteelle 13-14, jossa olisi pitänyt tehdä aivan yksinkertainen poispäinkäännös. Liike, jonka Jaakko kertoi meille opettaneensa jo 3 vuotta sitten. Noin kymmenen yrittämän jälkeen onnistuin tekemäään se oikein. Tässäkin vaiheessa Jaakko vielä jaksoi hymyillä, vaikka kaikki vanha oppimani oli jossain ojassa lojumassa.

Tämän ponnistelun jälkeen päästiin esteille 19-20, jossa olisi pitänyt tehdä kaksi persjättöä. Vaikka kuinka yritin, niin jälkimmäisestä persjätöstä tuli valssi. Sain juosta tämän vauhtikohdan Marilynin kanssa taas noin kymmenen kertaa ja Jaakko ilmoitti, että voimme jäädä vaikka yöksi, mutta tuon toisenkin persjätön on onnistuttava. Ja onnistuihan se lopulta!

Saimme kehotuksen aloittaa lopultakin kisaura. Minä kuulemma jopa osaan ohjata tosinaan aivan mallikkaasti. Hymyilin koko matkan kotiin. Moni muu itkisi, kun onnistuisi treenissä tekemään noin valtavasti virheitä, mutta minulle tulee agilitystä ja Marilynin kanssa tekemisestä aina hyvä mieli. Lisäksi olen viime aikoina huomannut, että Marilyn on aikuistunut ja jaksaa keskittyä treenaamaan huomattavan pitkiä aikoja lähtemättä haahuilemaan omiaan.

On aivan mahtavaa, että agilityseurassamme jaksetaan järjestää näitä koulutuksia ja mahtavaa, että taas mahduin mukaan. Pikkupeikko oli tosi pahoillaan, kun olisi myös päässyt mukaan, mutta Karman juoksun vuoksi ei voinut osallistua. Siksipä peikkolapsi päättikin lähteä juhlimaan ja lohduttamaan velipoikaa, joka makaa kotona nivelsiteet revenneinä.