Plussapuolia elämässä

Jostain on taas ihan kuin vahingossa löytynyt iso annos positiivista mieltä ihan koko viikoksi. Päivät menee kuin siivillä ja vaikka tekisikin mieli kirjoittaa blogiin kaikkia mukavia juttuja, niin jotenkin ei vaan ehdi.

Tässä muutamia kivoja juttuja kuluneelta viikolta (onko teidän muiden viikot muuten kuluneita, minusta ne vaihtuvat niin usein, etteivät ne ehdi kulua?):

Peikko vei sunnuntaina mennessään Kleon Muurlaan. Se ei varmasti halunnut, koska kaikkien on parempi olla mamman kanssa, mutta sinne se meni - takkuinen häntä pystyssä ja leuhkan näköisenä kun pääsi autoon. Varmaan sillä on ollut mukavaa ja kun se tulee takaisin, niin pääsemme vaihtamaan pari sanaa siitä, millaista on opiskelijaelämä nykyisin. Kleo on varsinainen lörppö, pikkupeikko ei tainnut sitä tietääkään. Mamman salainen agentti on varmasti ollut tarkkana.

Karma jäi meille ja sovimme, että mikäli se nakertaa edes viiden sentin kokoisen jutun täältä kotoa, niin palautan sen heti. Ei ole tarvinnut palauttaa. Karma on ollut oikein asiallisesti ja mukavasti. Mitä nyt hiukan on nälissään ruokapönttöä pyöritellyt lattialla. (Lue: muovisen pönton kansi on hämmästyttävän lujaa tekoa, kun se ei ole auennut, vaikka tyyppi on nakertanut sen melkein irti. Nykyisin ei tehdä yhtä hyvää tavaraa. Sääli, koska kaipa se pönttö on peltiseen vaihdettava.)

Karma rokotettiinkin eilen ja sirutettiin. Pitkänokka käyttäytyi hienosti. Pelosta täristen se kiipesi itse portaita pitkin pöydälle. Sitä pistettiin parilla piikillä ja varmasti hiukan sattui, mutta se ei inahtanutkaan. Raukka kiipesi vielä uudelleen, kun lääkäri huomasi, että laitetaankin kaksi piikkiä. Voi olla, että makupalajuustot vaikuttivat haluun kiivetä uudelleen, mutta olin silti ylpeä koiran käytöksestä. Kiivettyään se nimittäin taas tärisi pöydällä, mutta antoi tehdä kaiken nätisti. Hyvin on peikko pennun kasvattanut.

Marilyn yllätti minut taas eilen. Päästin sen aamupäivällä metsään juoksemaan ja se pysyi lähimetsissä ilmeisesti koko ajan. Puolen päivän maissa lähdin ratsastamaan ja huutelin sitä kovasti. Ei näkynyt. Samat tyypit, joiden kanssa Marilyn oli bobcat-hommissa toissaviikolla olivat edelleen töissä ja eivät kertoneet sitä nähneensä. Naapurin rouva, joka oli menossa vastaan ekaluokkalaistaan ei ollut nänyt koiruutta. Kovasti hämmästytti, minne se on voinut mennä.

Tapasimme paluumatkalla uudelleen rouvan ja pikkukoululaisen ja jäimme vaihtamaan kuulumisia. Hän kertoi Marilynin haukkuneen talomme takana. Hetken kuluttua Marilyn kuitenkin tuli tietä pitkin rennosti jolkotellen meidän luoksemme. Istahti siihen ja pyysin rouvaa nostamaan sen satulaan eteeni. Kun lähdin kotia kohti, niin pikkukoiruus roikkui täydessä unessa edessäni, aivan lötkönä. Bobcat-pojat luulivat sen kuolleen, mutta kyllä se heräsi sitten niille häntää heiluttamaan.

Félagistakin voi olla aika ylpeä, koska se meni kiltisti tietä pitkin, vaikka työmiehiä, puunrunkoja ja kulotussavua sekä pöriseviä pakettiautoja oli poikkeuksellisesti edessä. Minulla oli vain yhdessä kädessä ohjat, kun toisella kädellä pidin nukkuvaa koiraa, jottei se tipahtaisi alas, joten ohjaus oli hieman hankalampaa kuin tavallisesti. Hiukan Félagi pörisi ja meni koottua tölttiä, vaikka olin ajatellut tulla käyntiä tuon hässäkän ohi.

Eilisillan olin tupperware-kutsuilla ja itselleni annettu lupaus ostaa ei-mitään meni aika hyvin. Ostin vain kaksi tuotetta. Heh.

---

Mutta nyt töihin käsiksi. Jäin taas tekemään etäpäivää, jotta pääsen ratsastamaan päiväsaikaan. Huomenna onkin Lägin kisat ja siellä menee koko päivä mikrofonin ääressä. Melko turhaa puuhaa sekin, kun kuulemma kukaan ei kuuntele. Ehkä parempi niin, kun muistelee, mitä viime kisojen aikaan tuli löpistyä.