Lokakuu on lopussa

Taas on yksi työviikko takana.  Huomenna lokakuukin on jo menneisyyttä.  Tällä viikolla olin maanantain ja tiistain Joensuussa.  Lähdin jo sunnuntaina ajelemaan ja palasin tiistai-iltana.  Melko raskastahan tuo ajelu on, kun noita kiometrejä kertyy miltei tuhat tuon reissun aikana.  Onneksi kuitenkin keli oli aika hyvä, paluumatkalla 25-tie oli rankkasateinen ja pimeä, mutta muuten tiet olivat kuivat ja ruuhkiakaan ei ollut.

Menomatkalla ihailin taas Tuuliharjan hevospatsaita - sopisivat meidänkin pellolle hyvin

Ennen Joulua onkin luvassa melko paljon Joensuun matkailua, olen lähes joka viikko 2 tai 3 päivää siellä.  Toisaalta on kiva, kun töitä riittää, mutta se ainakin harmittaa, että agility jää luvatoman usein meiltä väliin.

Tosin eilen agility oli Kleppan kanssa melkoisen katastrofaalista, kun se sai aivan järkyttävän haukku- ja räyhäysvimman, kun samaan aikaan hallin toisessä päässä olevan koiran ohjaajalla oli kimeä vinkulelu.  Tyyppi rähjäsi ja haukkui ja haukkui ja rähjäsi.  Sillä oli stressitaso niin korkealla treenien jälkeen, että varmaan vielä tunnin kotona olon jälkeen se edelleen läähätti sohvalla.  Melkoinen pikkupiru.

Varsinainen agility pikkutehtävineen siltä sujuu hyvin, kun se vaan malttaa keskittyä. Kleppa on niin itsevarma ja peloton, että sen kanssa kaikki uusi on helppoa.  Disa puolestaan innostuu aina, kun se huomaa  osaavansa jotain - eilen tämä juttu oli kepit ohjureilla.  Niitä se olisi tehnyt vaikka koko illan. 

Nyt on ollut kovin sateista ja illat ovat pimeitä, kun kellot kierrettiin taas talviaikaan, mutta tänä aamuna syksy näytti taas kauniimman puolensa, kun yöllä oli ollut pikkupakkanen, joka oli maalannut kuuralla koko maailman.

Disa ja Kleppakin nauttivat selvästi kuivasta kelista ja pikkupakkasesta.

Ihana aurinko kultaa aamun ja kullanmurut.

Nyt alkoikin taas 3 päivän vapaa, juhlistin sitä käymällä Isíngillä lenkin Kiviojan tien päähän ja takaisin.  Mukava pikkuhevonen se vaan on, pysyisipä se nyt terveenä!

Pieni etelänmatka

Nyt, kun minulla on perjantait vapaat ja ukkokulta on eläkkeellä, olemme yleensä yrittäneet perjantaisin tehdä jotain tavallisuudesta poikkeavaa.  Usein aamupäivisin teemme jotain hyödyllistä: minä siivoilen ja pesen pyykkiä ja ukkokulta tekee jotain ulkotöitä ja iltapäivisin sitten ajelemme jonnekin katselemaan maisemia ja lounaalle.

Viime perjantaina jätimme hyödylliset väliin ja lähdimme jo aamulla anivarhain ystäväpariskunnan kanssa Tallinnaan Eckerölinen Finlandia-laivalla.  Otimme auton mukaan, jotta tuliaisia saisi helpommin matkaan ja autolla laivaan meno olikin näppärää: ei jonotusta eikä kilometrin pituisia käytäviä käveltäväksi.

Olimme varanneet aamiaisen ensimmäisestä kattauksesta ja syötävää olikin varsin runsaasti.  Mainingit olivat yllättävän teräviä ja sainkin lievän meritaudin menomatkalla.  Kalpeana ja hikoilevana istuin baarijakkaralla loppumatkan odottaen hartaasti laivan pääsyä satamaan.  Onneksi matka on lyhyt.

Ensimmäiseksi suuntasimme pankkiautomaatin kautta askarteluvälinekauppaan nimeltä Karnaluks, koska ystäväpariskuntamme rouva on taitava käsityöihminen.  Paikka olikin melko huikea, voisin kuvitella, että askartelua harrastava tyyppi saattaisi mennä aivan sekaisin tuolla.

Kaisa tilasi virkkuukoukkuja ja onneksi kertoi tarkkaan, minkälaiset haluaa - oli nimittäin aikamoinen tarjonta!

Lankoja, kankaita, pirtanauhoja, korujen tekovälineitä, virkkuukoukkuja, puikkoja, matonkuteita... you name it! Kaikkea  löytyi.

Erilaisia kanttinauhoja ja nyörejä (ja mm. heijastinnauhaa kymmeniä erilaisia) oli hyllykaupalla

Kaikenalaisi silkkinauhoja yms. myöskin kymmeniä hyllyjä

Lankaosasto oli isompi kuin meidän talo!

Ei ole vaikea uskoa, että tuohon paikkaan tehdään ihan bussimatkoja varta vasten.  Kovasti siellä kuuli suomenkieltä, joten moni muukin oli suunnannut samaan paikkaan.  Hinnat olivat tietenkin aivan eri luokkaa kuin Suomessa.  Minä kun en ole vielä oppinut hirveästi askartelemaan, ostin itselleni vain 6 nahkanyöriä, joilla voin uudistaa kaulakorujeni narut.  Hinta á 0,16 €.

Seuraavaksi ajelimme kohti Piritaa katselemaan maisemia ja tarkistamaan sen väitteen todenperäisyyden, että kauempana keskustasta ja satamasta tuliaisjuotavat ovat halvempia.  Kävimme yhdessä pienessä marketissa toteamassa, että siellä hinnat olivat lähes Suomen Alkon luokkaa.  Tuliaiset ostimmekin sitten sataman viinakaupasta. Noin 10€ hintaan sai viinipänikän, jonka hinta Suomessa lienee about 23€.  Me emme ostaneet olutta, joka olisi todella halpaa sekin, koska olemme nykysin juoneet lähinnä kakkosolutta ja sitähän tuolla ei tietenkään ollut.

Meri oli tyrskyinen ja taivas harmaa

Ajatuksena oli myös käydä katsomassa Tallinnan uutta merimuseota, joka on aivan satamassa.  Ajelimme kuitenkin sen verran harhaan, että aikaa olisi jäänyt varsin vähän tutustua paikkaan, joten päätimme jättää pääsyliput lunastamatta ja mennä paremmalla aikaa seuraavan kerran paikalle.

Venäläistyyppistä, ehostamatonta kerrostaloasutusta on vieläkin paljon

Pikkukaupunkimaista idylliä sai kuitenkin ihailla auton ikkunasta

Paluu laivaan auton kanssa meni vieläkin näppärämmin kuin laivaan tulo.  Henkilökunta tiesi auton rekisterinumerosta, keitä olimme ja liput vilkaistiin ja hups vain olimme laivassa.   Onneksi paluumatkalla oli huomattavasti tyynempää, joten minäkään en tullut merisairaaksi.

Mukavia jutellen ja ruokaillen meni paluumatka varsin nopeasti.  Yllättävän väsynyt sitä on illalla, kun aamulla aukaisee silmänsä jo viiden jälkeen ja viettää päivänsä jokseenkin aktiivisesti.  Suvi oli käyttänyt koirat ulkona päivällä, mutta kovin oli Disa ollut ikävissään, koska nukkumaan käytäessä se tunki itsensä viereeni peiton alle, mitä ei ole koskaan ennen tapahtunut.

Vielähän tuonne takapaksiin olisi mahtunut!

Oli kiva reissu, ehkäpä joulumarkkinoiden aikaan uudelleen?

Vali-vali

Hrrrrr - tänään on kylmää - vaikka on vain 2C lämmintä eli ei edes pakkasta, ulkona on hyyyyytävän kylmänkosteaa.  Pieni, alle puolen tunnin piipahdus pihalla keran koirien ja kameran, toppatakki yllä ja olen ihan kypsä tulemaan sisälle.  Miten ihmeessä sitä taas sopeutuu talveen?

Taivaskin on laveerattu kylmänsiniseksi.

Kleppa ihmettelee, miksi Disa ei ole tarkkana kuin porkkana, kuten se itse.

Tallista saaliiksi saatu ihana kavionpala vie kaiken huomion.

Tämä jo tavaksi tullut jokapäiväinen valokuvaus ja blogiin kirjoitus saattaa mennä tauolle, kun ulkona on kohta aina vapaa-aikoina niin pimeää, ettei näe kuvata.   Mutta senhän näkee, saako sitä aikaiseksi kuitenkin.

Pikkupakkaspäivä

Tästä päivästä ei hirveästi ole jälkipolville kerrottavaa.  (Kiinnostava aloitus blogitekstille, luultavasti kaikki tänne eksyneet jatkavat hyvinkin kiinnostuneina lukemistaan.)

Aamulla olin juuri hiukan raottanut silmiäni ja todennut kellon olevan vasta 6:15, kun koirat saivat kauhean haukkukohtauksen ja syöksyivät porukalla räksyttämään etukuistille.  Yritin niitä komentaa hiljaisemmiksi ilman tehoa, joten päätin sitten nousta.  Olihan kuitenkin taas arkiaamu ja työpäivä.  Mitä nopeammin työt saa alkuun, sitä varhemmin voi käydä päiväunille iltapäivällä tjsp.

Kun sain vaatteet päälle ja olin juuri menossa ulos, soikin puhelin ja Suvi soitteli, josko voisin parinkymmenen minuutin päästä käydä laittamassa Ramin sisälle, kun se on lopettanut supijahdin naapurin mäellä.  Lupasin, mutta aika pian tuli peruutus, sillä suuri metsästäjä oli jo saapunut takaisin.  Siinäpä tuli samalla selitys aamuherätykseemme, kukapa koira hiljaa voisi olla, jos vastapäätä kaveri tarvitsee metsästysapua tai ainakin kannustusta?

Päivä meni lounasta lukuunottamatta tarkkaan työpöydän ääressä ja heti, kun työaika päättyi, kupsahdin taakseni sohvalle päiväunille.  Minä, joka en juuri koskaan tunnusta palelevani, tarvitsin kaksi peittoa päästäkseni uneen, kun vilutti niin kovasti.

Kuuden maissa illalla sain itseni sen verran ulos, että kävin päästämässä hevoset syömään ja viemään kanoille päivän annoksen ruuanjämiä: kananmunankuoria, perunankuoria ja salaatinjämiä.  Hyvin näytti maistuvan.  Kukkokaan ei ilkeillyt, vaan tarkkaili puuhiani ihan rauhassa orrelta.  Kovasti niistä on muuttopäivänä lähtenyt sulkia, varmaan järkytyksestä.  Yhtään munaa ei ole vielä talvikanalaan munittu.  Kohta joutuu kaupasta hakemaan itselleen kanamunia, kammottava ajatus.

Mikä on tipusten sisällä ollessa, kun lämmitys on päällä

Koko päivän on ollut pakkasta, enimmillään se lienee ollut noin -5C, mutta sieltä se talvi tulee.  Ja voi, miten ihanaa, tänä syksynä ei olla nähty oikeastaan lainkaan kuraa.

Loppuviikon ja viikonlopun iloja

Kuvakooste ja hiukan tarinaakin torstaista sunnuntaihin.

Torstaina pikkupakkasta ja kaunista aamulla - illalla satoi vettä.

Torstaiaamuna oli lampi ekaa kertaa jäässä tänä syksynä.

Perjantaina Marita ja Kossi tulivat viikonlopuksi kyläilemään.  Koirat olivat heti samalla aaltopituudella ja leikkiä melskasivat pihalla sulassa sovussa.  Kyllä niillä oli mukavaa.  Ja oli meillä ihmisilläkin mukavaa.

Kossi ja Marita tulivat perjantaina kyläilemään - tässä vasemmalta Disa, Kleppa, Kossi

Lauantaina tehtiin metsälenkki ja käytiin Ofeigurtallilla tapaamassa kaikkia Disan pentuja.

Lauantaiaamuna maassa oli rakeita kuin lunta

Disa näyttää mallia Kossille, hevosten haukkuminen sujuu hyvin

Poseeraus metsässä: Disa, Kleppa ja Kossi . matkamittarit pitkinä

Kaikki Disan pennut taas tapaamisessa Ofeigur-tallilla (kuvaaminen ei ollut helppoa)

Jos ei ollut valokuvaaminen helppoa meidän pentutapaamisessa, niin ei ollut puhuminenkaan.  Aina joku haukkui niin korvia koskettavasti, että puolet jutuista meni ihan ohi.  Mutta mukavaa oli silti!  Kerran Kossi ja Hemuli saivat tappelun aikaiseksi, mutta muuten koirat olivat sovussa.  Tietenkin vain minun koirat haukkuivat hevosia itsepintaisesti eivätkä yhtään kuunnelleet komentojani.

Pojat ovat isoja: Hemuli 19,5 kg ja Kossi 20,5 kg.  Tytöistä Kleima painaa noin 12 kg ja Kleppa 13,1 kg.

Kaikki pennut ja Disa samassa kuvassa - parempaan ei pystytty

Aada ja Kleima ovat hyvä pari

Sunnuntaina tehtiin Maritan kanssa kävelylenkki aurinkoiselle, huurteiselle pellolle.

Ihanaa juosta ja riekkua yhdessä

Sunnuntaiaamunakin sää helli - pikkupakkanen ja hieno auringonpaiste

Kossi

Kleppa

Disa

Marita ja koirajengi

Kossi haukkuu, tytöt tarkkailee tilannetta

Perjantaina ja lauantaina lämmitettiin kylpytynnyri ja lojuttiin molempina iltoina toista tuntia kuumassa vedessä ihailemassa täysikuuta ja juttelemassa niitä näitä.  Kylpemisen jälkeen syötiin hyvin.  Ylellistä.

Sunnuntai-iltana tuli kanoille talvi: ne muuttivat lämpimään talvikanalaan.

Kun Marita ja Kossi olivat lähteneet paluumatkalle kotiin, otin pienet torkut ja sen jälkeen siirsin kanat talvikanalan puolelle.  Kukko puolusti kanojaan terhakkasti, sain sen kiinni aika helposti, kun se jalat ojossa hyppäsi päälleni orrelta.  Kummallekaan meistä ei tullut vammoja. 

Toivottavasti kanat nyt taas alkavat munia, viime viikon aikan on tullut vain kaksi munaa.  Nyt laitoin talvikanalaan ajastuksella valon, jotta muninta taas käynnistyisi. 

Kiva viikonloppu, sen voimalla jaksaa varmaan taas tehdä ensi viikon työt.

Kiireinen keskiviikko

Eilinen - keskiviikko - alkoi taas säkkipimeässä pienellä aamulenkillä koirien kanssa.  Sitten muutama kuppi kahvia koneeseen ja kohti Olaria ja työpaikkaa.  Hyvin huomasi, että on koulujen syysloma, koska matka taittui parisenkymmentä minuuttia nopeammin kuin normiaamuina. Päivä meni palaverissa.  Meillä on neuvottelupöydän ympärillä mustat tuolit ja oli hiukan noloa, kun kotiinlähtiessäni työkaveri osoitti tuoliani todeten, että "Tuo on varmaan sun tuoli".  Istuinosa oli aivan valkoisen islanninlammaskoiran aluskarvan peitossa.Kotonahan tuo on tuttua, mutta en ollut tajunnutkaan, kuinka tiukasti karvat ovat mukana vaatteissa kaikkialla.

Kotiin ehdin juuri parahiksi samaan aikaan kuin kengittäjä.  Isíng tiputti toisen etukenkänsä lauantain lenkillä ja muutenkin kengitys oli ajankohtaista.  Edelliskerran puolimätä ja haiseva, paiseinen kavioaines oli parantunut kuivemmaksi ja terveemmän näköiseksi, mutta edistymisestä ei voi mitään varmaa sanoa, kaviot kasvavat niin hitaasti.  Nyt kuitenkin tamma seisoi kiltisti koko kengityksen ja edellisen kengityksen jälkeen liikkeetkin ovat olleet puhtaat ja hevonen halukas liikkumaan, joten olen kovin toiveikas.

Eihän Isíng tokikaan lihava ole, nostaa vaan pakaroitaan, että raspi pysyy selässä.

Kavioista otettiin edelleen huonoa materiaalia aika lailla pois, pohjaan tuli oikeat kraaterit.  Niihin pantiin fylliksi ensin lääkettä ja sitten trasselia.  Isíng sai jo talvikengät hokkeineen, joten nyt se on valmis liukkaisiin ja lumen tuloon.

Illalla vielä puolitoistatuntinen Disan ja Kleppan kanssa agilitytreeneissä, niin meikäläinen oli pienen tv-sohvasession jälkeen aika tattis unten maille. Yöllä tosin piti nostaa Marilyn välillä jäähylle, kun se vikisee ja ulvahtelee seinän raossa rapisteleville hiirille.  Niitä ilmaantuu aina talon seinien väliin ja vintille, kun yöt kylmenevät.

Ensi lauantaina on täysikuu.  Toivottavasti on silloinkin kirkasta, kun istumme paljussa.

Pimeys voittaa

Oivoi, päivät vaan lyhenee, enää ei näe seitsemän aikaan illalla mitään ilman otsalamppua.   Pimeys valtaa alaa valolta, mutta onneksi ei masenna.  Tänään meitä ilahdutti ukkokullan tyttärentytär Wilma, joka on ollut pari päivää hoidossa koulujen syysloman vuoksi.  Wilma on jo iso tyttö, ukilla riitti kaikkea kivaa puuhasteua Wilman kanssa ja koiratkin saivat taas kunnon päivälenkin.

Itse istuin taas ahkerana koko päivän koneella, oli tarkoitus jopa hypähtää ratsaille, mutta pari huonosti nukuttua yötä vetikin minut päiväunille.  Selkä kiusaa ja herättelee aika ajoin, se ei ole mukavaa. 

Kuuden maissa pyörähdin taas tallille ja kanalaan.  Tänään oli syksyn ensimmäinen päivä ilman ainuttakaan munaa.  Pimeys tekee kanalassakin tehtävänsä.  Vielä en ole siirtänyt kanoja lämpimään talvikanalaan, koska öisin on ollut vain pikkupakkasia.  Kunhan oikea talvi tulee, siirrän kanat ja laitan samalla niille ajastuksella valoa lisää, jolloin muninta taas aktivoituu.  On hyvä, että kanatkin lepäävät vähän muninnasta, pysyvät paremmassa kunnossa ja elävät pitempään.

Hyvä puoli tässä on se, että työviikko on jo puolessa.  Jaksaa, jaksaa!

Pihalampi kalansilmin.

Maanantait ne tulee ja menee

Sinänsä aina hyvä, että tulee uusi maanantai, etteivät ne vaan lopu - päivät - mutta kyllä ne jotenkin on aina niin uuvuttavia - siis maanantait.  Onkohan ihminen oikeasti tarkoitettu työntekoon säännöllisesti ja kokopäiväisesti?  (Vastaan itse: Tuskinpa lainkaan, mutta jostain tällainen tapa on vakiintunut ja nykymenossa on kyllä pakko minunkin mennä virran mukana.)

Olen aina paljon väsyneempi maanantaisin, sitä joutuu ihan pakottamaan itsensä nousemaan ylös.  Tietysti, jos en pakota itse, niin Disa ja Kleppa osaavat sen aika tehokkasti tehdä.  Tänään ajelin taas Olariin konttorille, oli kylläkin kaunis aamu, yöllä oli ollut pikkupakkanen ja maailma ympärilläni oli kirkas ja kaunis.

Iltatallille mennessä otin taas kameran mukaan ja mietin, että varmaan tämänkin blogin lukijat ovat aika kyllästyneitä näkemään näitä samoja maisemia joka päivä varustettuna hehkutuksilla "Kyllä on kaunista!" .   Kalansilmäobjektiivillä kuvattuna maisema muuntautuu sopivasti, joten nyt voin taas laittaa uuden kuvan samasta paikasta:

Kaunis alkuilta!

Muita havaintoja syksyn etenemisestä:

Ruska on haapojen kohdalla tippunut jo maahan.

Joku on kirjoittanut ison A:n taivaalle, miksi?

Ja nyt tätä kirjoittessani tuntia myöhemmin on jo ihan pimeää.  Kunhan tästä päästään taas normaaliaikaan, niin kuvaamisen voi klo 18 maissa unohtaa. Tyhmää.

Viikonlopun viipotuksia

Eilinen aamu oli kostean kylmä ja sumuinen, mutta kaunis ja tuuleton.  Olimme sopineet Kaisan kanssa, että lähdemme jo aamulla ratsaille, koska iltapäivällä minulla oli islanninlammaskoirien agilitytapaaminen  Salossa.  Kaisa tulikin sovitusti puoli kymmenen aikoihin paikalle, jotta pääsimme ajoissa matkaan.  Hevoset näyttivät hiukan uneliailta, mutta mukavasti ne virkistyvät matkaan.

Vissa aamusumussa (c) Kaisa Laurent

Kyllä taas aivot tuulettuivat, kun tammat virittäytyivät kunnon laukkapätkille.  Valitettavasti  Isíngiltä irtosi matkassa toinen kenkä ja se kyllä selvästi arkoi kengätöntä jalkaansa heti tuon jälkeen.  Onneksi loppupätkä oli pehmeää peltoa.  Matkan varrella oli risuja polttelevia ja moottorisahan kanssa kulkevia naapureita, mutta ilman kommelluksia pääsimme kotiin takaisin.

Suihkun jälkeen suuntasin Disan ja Kleppan kanssa Saloon Riialin Misan vetämään koulutukseen.  Täytyy myöntää, että minulla oli agilityvire jossain poissa.  Tuntui, että selkää särki huomattavasti enemmän kuin normaalisti ja olin erittäin hämmentynyt mm. siitä, että ristiselkäni on niin kipeä, etten kykene istumaan polvi-istunnassa.  Etenkin Disaa kohtaan tunsin olevani jotenkin epäreilu treenivuorollamme, ja se ressukka menikin jossain vaiheessa aivan lukkoon.  Onneksi saimme tilanteen laukaistua siten, että lopussa Disalla oli mukavaa.  Kleppa sai tehdä pientä aivojumppaa ja varsin nopeasti silläkin alkoi kieli roikkua ja silmät muuttua lasimaisiksi. 

Muutama mukava vinkki tarttui kuitenkin mukaan, noita pitää soveltaa omissa treeneissä ensi keskiviikkona mahdollisuuksien mukaan.

Oli myös kiva nähdä tuttuja islantilaiskoiraharrastajia, minusta tuntui taas, että kuulun joukkoon.  Mukavaa ja mutkatonta väkeä ovat, aina mukava tavata.

Ilta alkoi jo hämärtää, kun pääsimme väsyneiden koirien kanssa kotimatkalle.   Huikean punainen iltarusko näkyi taustapeilistä, kun ajelin kotia kohti.  Pysähdyin matkalla Kotipizzaan ja tilasin kaksi pizzaa kotiin vietäväksi - taas sellainen iloisen kotihengettären valinta kuin eilinen imurointikin - en olisi jaksanut kyllä alkaa mitään ruokaa laittaa kotiin tultuani. 

Moottoritien yli mennessä oli pakko pysähtyä näpsäisemään kuva iltaruskosta

Uni yllätti minut jo puoli kymmenen aikaan.  Onneksi on vapaus valita, milloin menee nukkumaan.


Tänä aamuna  olin luvannut toimia mummon seuralaisena ja viedä hänet ensin jumalanpalvelukseen ja sen jälkeen seurakuntasaliin kirkkokahveille, jonne oli kutsuttu kaikki 90+ -ikäiset seurakuntalaiset. Monenlaista rollaattoria ja pyörätuolia oli kirkon keskikäytävälle kerääntynyt, joten monet sen ikäiset olivat vielä päässeet matkaan.  Bongasinpa yhden rollaattorin, johon oli kiinnitetty Mersun johtotähti, joten ei ole huumorintajukaan ikäihmisiltä kadonnut.

Meillä meinasi matka katketa alkuunsa, kun mummo otti kotipihalla tukea rollaattorin sijaan aitatolpasta, joka petti ja mummo lensi aika pahan näköisesti nurin.  Onneksi ei mikään mennyt rikki ja mummo pääsi odottamalleen retkelle.

Kirkkomaa on tunnelmallinen vuodenajasta riippumatta

Lohjan kirkko on kaunis myös sisältä.

Kirkkokahvien jälkeen riensin kiiresti kotiin vastaanottamaan  yllätysvieraat Kaisan ja Tuijan, joka oli tupsahtanut viikonlopuksi Virkkalaan ja Kaisa sai hänet sieltä kaapatuksi meidänkin matkaan.  Oli kiva nähdä Tuijaa pitkästä aikaa!  Esittelin koirat ja hevoset ja kukkopojan kanoineen pikaisesti piipahtaneille vieraille.

Mahti on sulkasadon jälkeen taas varsin komea!

Disa ja Kleppakin poseerasivat mallikkaasti pihatiellä

 Nyt on taas pakko myöntää, että päivän touhut ovat väsyttäneet minut aika totaalisti.  Oma lukunsa on se, etten ole vielä syönyt päiväateriaa, joten taidanpa taas mennä helpomman kautta ja viritellä tulet takkaan ja paistaa hiukan makkaraa nälän hillitsemiseksi. 

Huomenna on vaihteeksi ihan konttoripäivä.

Kaunis syksy jatkuu ja jatkuu...

Vapaapäivän aamu valkeni huimaavan kauniina.  Taivas oli niin sininen kuin vain sininen voi olla.  Tänään on äitini kuolinpäivä, siitä on jo 17 vuotta.  Sinä syksynä oli myös hurjan kaunista, etenkin aamu- ja iltaruskot olivat pysäyttäviä.  Usein erityisen kauniin iltaruskon nähdessäni mieleeni palautuu se suru, mitä sinä syksynä tunsin, kun näin äitini lopullisesti hiipuvan pois.  Äidin menetys on yksi kipeimpiä kokemuksia elämässäni, mutta siitäkin voi päästä yli ja muistaa sitä ennen tapahtuneet kivat jutut.

Aamun sinisyys taivaalla ilahdutti, ei tuonut surua mieleeni

Välillä kannattaa nostaa nokka pystyyn, niin näkee taivaan kauneuden.

Aamupäivällä arvoin mielessäni, että imuroisinko talon ensin ja menisin sitten ratsastamaan, mutta netissä surfatessa meni niin kauan, että  päätin tehdä iloisen kodinhengettären valinnan ja jätin imuroinnin kokonaan väliin. Sen sijaan tein kauniissa auringonpaisteessa syysruskan keskellä mukavan ratsastulenkin Isíngillä.  Se oli hyvä valinta, tulin siitä entistä paremmalle tuulelle.

Sitten käytiin ukkokullan kanssa kaupungilla asioilla ja lounaalla ja kun pääsimme kotiin lähdimme poikamme Mikon kanssa  Kangasalle autoromuttamoon hakemaan uutta auton moottoria.  Huimia paikkoja  nuo erilaiset romutarhat ja autonromuttamot, tämäkään ei tuottanut pettymystä.

Jos on kasvihuoneilmiössäkin haastavaa laittaa hyllyrivejä kuntoon, niin on se täälläkin sitä!

Kovin ovat kapeat käytävät tässäkin "myymälässä"

 

Onkohan tämä joskus ollut jonkun unelmien täyttymys?

Siinä se iltapäivä ja ilta hurahtikin ajellessa Etelä-Suomessa, mutta mikäpäs siinä oli kauniin maisema läpi hyvällä autolla (lue: minun autollani) ajellessa.  Nyt on ilta enää saunaa ja elokuvaa paitsi.  Vaikka voi olla, että minä menen taas kesken leffan unten maille. 

Hiljaa hyvä tulee!

Minulla on ollut nyt omia hevosia vuodesta 1999 eli 14 vuotta.  Meillä on aina ollut omatuotantoinen heinä, mutta vuosien saatossa ruokintatyyli on muuttunut paljonkin.  Ensin alkuun teimme vain pikkupaaleja ja hevosille annosteltiin heinää 3-4 kertaa päivässä.  Aamuisin ja iltaisin oli ihanan rauhoittavaa pysähtyä kuuntelemaan heinäannostaan rouskuttavia hevosia.

Olisikohan ollut vuonna 2007, kun kyllästyimme siihen, että käytännössä koko kesäloma meni heinätöihin ja heinätöiden onnistumisen jännittämiseen ja päätimme antaa heinäpelloistamme suurimman osan urakoijan paalattaviksi. Siirryimme tuolloin ruokinnassa isoihin pyöröpaaleihin omillekin hevosille.  Edelleenkin annostelin heinän 3-4 kertaa päivässä. Pikkupaaleja tehtiin vain naapurin Katjaa varten, joka halusi mielummin käyttää niitä, koska hänellä oli vain pari hevosta ja häntä arvelutti, että isot paalit pilaantuvat ennenkuin hän ehtii ne kokonaan käyttää.

Myöhemmin otin käyttöön systeemin, jossa pyöröpaali on hevosaitauksen sisällä aidattuna siten, että hevoset voi ruokinta-aikaan päästää paalille syömään ja silloin kun haluaa rajoittaa ruokintaa, voi paalin aidata jälleen pois.  Lopulta käytännöksi vakiintui se, että päästin hevoset yöksi syömään ja päivän ne saivat puuhailla muualla tarhassa.  Yöksi lähinnä siksi, että silloin on yleensä kylmempää ja toiseksi siksi, että Isíng harrasti öisin karkaamista ja se loppui kokonaan tämän ruokintasysteemin myötä.

Kaikilla mahdollisilla tavoilla meillä hevoset ovat olleet liian lihavia, mutta en ole halunnut kauheasti rajoittaa ruokintamäärää vatsahaavojen pelossa. Oikeampi tapa laihduttamiseen olisi liikunnan lisääminen, mitä aina silloin tällöin kausiluonteisesti tuleekin tehtyä.

Iso paali on tähän asti ollut ilman mitään varsinaista ruokintatelinettä ja heinää on mennyt tolkuttaomasti hukkaan, kun hevoset rikkovat paalin ja sotkevat heinät jalkoihinsa ja pissivät ja kakkivat maassa olevaan heinään.

Eilen meillä alkoi taas uusi tyyli:  slow feeding -verkon käyttö ja paalin laitto ruokintatelineeseen.  Ruokintateline on ukkokullan tekemä hirsikehikko, johon tulee myöhemmin vielä katto.

Erittäin epäluuloisia, jopa hieman säpsyjä, olivat tammat ensin

Kun hiukan avuksi vetelin heinää esiin, alkoi varovainen syöminen

Tässä alla video siitä, miten tammat korsi kerrallaan näpsivät heinää.  Varmaan vauhti kasvaa, kun tekniikka kehittyy, mutta luultavasti syöminen on hitaampaa ja etenkin hukkaheinän määrä huomattavasti pienempi.