Parasta ennen...?

Eilen oli radiossa keskustelu, jossa mietittiin ihmisen parasta ennen -päiväystä. Monet ehdottivat kihlasormuksissa olevia päiviä ja monet hautakiveen kirjattua. Eri tavaroilla on erilaiset päivämääräjutut - joihinkin merkitään parasta ennnen ja jotkin viimeinen käyttöpäivä. Välillä hämmästyttää, kun viimeinen käyttöpäivä on mennyt jo aikaa sitten eikä tuotteessa näy mitään vikaa.

Niinhän se on ihmisissäkin - aina ei huomaa, että toinen tuntee jo elämänsä menneen ohi ja olevansa ihan käyttökelvoton - tosissa ihmisissä se näkyy hyvin: joku on masentunut ja luovuttanut siinä tilanteessa, jossa toinen menee iloisena ja toiveikkaana eteenpäin. Jollekin pieni vastamäki voi olla ylittämätön vuori - ei löydy enää muuta konstia kuin jäädä istumaan ja itkemään kovaa kohtaloaan.

Milloin se sitten on omassa elämässäni ollut parasta?

Lapsena tietenkin - kesät olivat kauniita ja pulutkin lihavampia. Muistoissa on ihania aamuvarhaisen hetkiä vaarin kanssa merellä, kun hän kärsivällisesti opetti pientä natiaista soutamaan verkkoja. Ihan pienenä istua napotin kokkatuhdolla odottamassa, josko verkosta nousisi iso hauki tai pienen pieni merenneito. Merenneitoa ei koskaan tullut eikä merihevosta, mutta aina oli jännittävää odottaa ja nähdä mahdollisimman pian veden alta tulevasta verkosta kala ja tunnistaa, mikä kala sieltä on tulossa. Oli myös ihanaa herätä siihen, että vaari toi kupillisen auringon kuumentamia mansikoita aamupalaksi. Heti herättyä piti juosta naapuriin, jotta saisi taluttaa lehmän navetasta laitumelle muutaman sata metriä. Yhtenä kesänä sain naapurista kukkopojan ja se kesyyntyi ja juoksi perässäni joka paikkaan. Kun olin uimassa, kukko juoksi hädissään kohti aaltoja kaameasti kiekuen. Kun juoksin kyläkauppaan ostamaan jäätelöä, se istui kaupan rappusilla odottamassa omaa vohvelinpalaansa. Koko kesä juostiin paljain jaloin ja jalkapohjista tuli paksut kuin kengänpohjat. Tästä ajasta voisi kertoa vaikka minkälaisia pikku juttuja. Onnelinen lapsuus on huippujuttu, sitä ei kaikilla maailmassa ole.

Ja nuorena - koko maailma tuntui olevan edessä, kun sitä "kasvoi kohti aikuisuutta".  Opiskelu ja uudet ihmiset olivat kiinnostavia ja oli mahtavaa itsenäistyä, saada ajokortti ja ensimmäinen oma koti. Muutama ikimuistoinen ja sykähdyttävä rakkausjuttukin mahtuu tähän vaiheeseen ja melko monta prinssiä, jota ei olisi pitänyt pussata ollenkaan, koska ne muuttuivat aika nopeasti sammakoiksi.

Milloin se aikuisuus sitten tuli ja merkittiinkö vihkisormukseeni parasta ennen -päiväys?  Ei todellakaan. Kaksi mahtavinta hetkeä elämässäni osuu tuon ajankohdan jälkeen: molempien lasteni syntymä.  Ensimmäinen synnytys oli pitkä ja kivulias, mutta pieni, ruttuinen poikalapsi, joka suurin silmin ihmetteli uutta maailmaa oli mahtava palkka siitä urakasta. Toinen synnytys oli helpompi, mutta palkka oli yhtä ihana: pikkuinen, nunnannäköinen tyttö, joka rypisteli jo laitoksella maailmanparantajan ilmein otsaansa.

Niiden huippuhetkien jälkeen olikin sitten parikymmentä vuotta kiireistä ja toimeliasta aikaa. Vaipanvaihto- ja ruokintakauden jälkeen pitivät tasaista vipinää elämässä omat ja lasten harrastukset ja työ.  Vuodet ovat menneet niin nopeasti, että välillä pysähdyn mielessäni katsomaan taaksepäin: missä ne ovat?

Nyt ovat molemmat lapset "omillaan", kummallakin on työpaikka, omat lemmikit ja kumppanit. Minun elämäni on paljon rauhallisempaa ja suunnitelmallisempaa ja säännöllisempää kuin nuorempana. Päivittäisinä ilonaiheina ovat ukkokulta, koirat, hevoset ja työ - arki. Juuri nyt on kevät tulossa, vaikka sitä ei uskoisikaan, kun joka päivä sataa lisää lunta.

Iso ilonaihe juuri nyt on se, että kaviovaivaiset hevoseni alkavat olla kunnossa.  Toissapäivänä laitettiin Ísingille idioottikengät etujalkoihin (siis kenkä takaperin jalkaan, jotta kenkä ei missään tapauksessa kasvaessaan puristaisi edestä) ja eilen lähdin ratsastamaan kengittäjän antaman ohjeen mukaan "aluksi käyntilenkkejä".  Ísing oli aivan innoissaan, kun hain sen riimuun ja laitoin sille suitset ja satulan. Hörähteli, kun kävelimme talliin.

Joko mennään?

Lenkki olikin sitten melkoisen vauhdikas. Typykkä ei ontuntut ollenkaan ja halusi painella laukkaa. 35 minuutin jälkeen se oli todella hikinen ja itseensä tyytyväisen oloinen. Tästä on hyvä jatkaa.

Félagin kanssakin olen päässyt jo tekemään pari lenkkiä.  Se on kyllä enemmän jumissa lihaksistaan kuin Ísing ja sen kanssa todennäköisesti tarvitaan niitä reippaita kävelylenkkejä ja hierojaa, jotta se kuntoutuisi ennalleen. Viikonloppuna tulee Kaisakin pitkästä aikaa kopsottelemaan.


Ja voi ihmetystä - pikkuinen islanninlammaskoiratyttöni sai maanantaina ekan juoksun. Vuoden päästä on edessä toive siitä, että sille voisi teettää pentuja ja iloita niistä. Onneksi voimme silti aloittaa ensi maanantaina agilityn alkeet, koska hallissa saa treenata, jos käyttää juoksukoiralla housuja.

Joten - summa summarum - minun parasta ennen -päiväykseni ei ole lähelläkään. Toivottavasti muutkin saavat arjestaan päivittäin iloa.

---

 Mutta nyt töihin. Tänään ei ehkä ole ihan niin turhauttavaa kuin eilen, kun löin päätäni seinään yhden pikkuisen puuttuvan ruksin vuoksi monta tuntia.