Kevätkivaa

Maanantaina alkoivat kevään koiranilmat. Kylmää vettä satoi taivaan täydeltä. Lähes kaikki Suomen konttorirotat luultavasti kauhistelivat sadetta ikkunoistaan kehuskellen mielessään "koulutuksen takaamaa siistiä sisätyötä".  Tuota tosin itsekin kiittelin, mutta samalla myötätuntoni oli pikkupeikon matkassa hevostallitöissä.  Tosin enpä tiedä, oliko hän työvuorossa, kun liiemmälti ei ole itsestään ilmoitellut. Se lausahdukseni pikkupeikon kuulumisista ei kohta ole edes mikään vitsi, että "eipä ole mitään kuulunut, on vissiin rahat riittäneet".  
*Mistähän peikko aavistikin virtuaalijäkätykseni, juuri kun olin kirjoittamassa tätä pärähti puhelin ja ei- ei tarvinnut rahaa - yhden puhelinnumeron vain!*

Koiranilma tai ei, maanantaina oli vuorossa Disan eka pentuagilitykerta - onneksi nykyisin treenaillaan sisähalleissa, sopii myös tämmöisille säärajotteisille vanhemmille ihmisille (suom. huom "kermaperseille"). Yritin lähtiessäni piilottaa treeniliivin reppuun, ettei Marilyn masentuisi.  Luulin, ettei se tajuaisi koko asiaa, koska on taas viettänyt eteisen nurkassa hiirentuoksuja vikisten ainakin viikon - uloskin on saanut kaulapannasta kiskoa.  Erehdyin pahasti.  Kun tungin juustolla ja kissannappuloilla täytettyä treeniliiviäni reppuun, oli pieni musta nenä välittömästi vieressäni ja trimmaamaton porkkanahäntä huiskasi riemuissaan. Hieman syyllisenä kerroin Marilynille, että nyt on Disan vuoro. Oven ulkopuolelle kuului Marilynin itku - ei haukku, ei ulvonta - oikeasti pikkuinen koira itki. Huoh.


Disalle oli ostettu uudet turvavyöt, jotta pikkuinen voisi istuskella vieressäni matkan aikana.  Se onkin aina repsikan paikalla tosi kiltisti ja tuijottaa napakkana eteensä. Olimme paikalla yli-innokkaina aivan liian varhain ja vettä satoi lotisemalla. Kylmää vettä. Minulla oli öljykangastakkini päällä, mutta toki sen kaula-aukosta lirisi niskaani hyhmäistä vettä. Onneksi en ollut ainoa, Eijakin jo hytisi märkänä pikkuisen partacollietypykkänsä kanssa pihalla. Hän oli fiksuna varautunut sadevaattein - tosin jostain syystä ne olivat repussa - eivät päällä. Heh. Naisen logiikkaa, oletan.

Eka "vaaviagilitytunti" oli nopeasti ohi. Sporttikoirahalli vaikutti aika kivalta treenipaikalta eikä sinne ollutkaan kotoa ihan niin pitkä matka kuin kuvittelin. Meitä oli neljä ryhmässä, joten saimme kyllä kivasti treeniaikaa. Ensin harjoiteltiin ohjaajaan keskittymistä. Disa osaa aika hyvin tuijottaa namia ja minua vaikka paikalla olisi muita koiria, vaikkei se kauhean ahne olekaan. Harmillista, että en osaa leikkiä koiran kanssa. Leikkikoulutkin on käyty, mutta en vaan osaa. Ilmeisesti koirani tietävät, etten ole erityisen ihastunut repimisleikkeihin. Pikkupeikon kanssa koirat kyllä leikkivät repimisleikkejä, joten se on minusta kiinni - ei koirasta.

Seuraavaksi laitettiin koira juoksemaan maassa olevan puomin yli namivanaa seuraten. Kaikki tekivät tuonkin tosi reippaasti ja varmasti.

Kolmenneksi harjoiteltiin oravaistuntaa. Se saatiin kotiläksyksikin. Oravaistunta kehittää kuulemma takajalkojen tuntemusta ja opettaa koiraa ponnistamaan oikein.

Neljäs tehtävä oli laittaa koira juoksemaan maassa olevien rimojen yli ja palkata se eteen - ei kädestä.  Arvatkaapas muuten, muistinko palkata eteen? Tässä harjoituksessa on ideana saada koira tiedostamaan kaikkien jalkojen liike. Takajalat saattavat aluksi töksähdellä rimoihin, mutta se ei tunnu kivalta, joten koira oppii äkkiä sijoittamaan jakansa oikein.

Lopuksi otettiin ohjaajasta irtoamisharjoitus eli koira laitettiin kirmaamaan "Nakkisetä-Sepon" perään. Tätäkin pitäisi harjoitella kotona. (Arvatkaapas, olenko muistanut harjoitella kotiläksyjä juuri yhtään?)

Ei jaksanut Disa enää kotimatkalla seurata liikennettä. Ihan kohta se nukahtaa taas...

Vaikka tehtävät olivat helppoja oli pikkuinen ihan uninen, kun päästiin autoon. Loppuillan se retkotti  reporankana eteisessä. Maalaiskoiralle uudet asiat ja uusi paikka olivat selvästi tuottaneet päänvaivaa. Ihan kiva, että maanantai-illoille on odotettavissa jotain kivaa. Yleensä maanantait ovat olleet enemmän tai vähemmän väsymyspäiviä.

Nyt on jo lauantai eikä ole koiranilmasta tietoakaan. Kevätsade on hävittänyt lumet kokonaan monesta paikkaa ja juuri nyt aurinko paistaa kirkkaasti.  Ukkokulta ja poikamme lähtivät aamulla hiihtolomalle Pyhätunturille, joten vuorossa on "äijävapaa viikko". Aloitin sen reippaasti aamulla klo 7 hinkkaamalla kylpytynnyrin pohjaa kaakelinpesimellä ja saunanpesuaineella. Kuvitelkaa pikkupakkanen ja kaivokylmä vesi, niin tiedätte, miten paljon se virkistää.

Nyt tynnyriin on jo vesi valumassa. Illalla tulee kylävieraita kylpemään ja sitä ennen Kaisa ratsastamaan. Minä taidan siirtyä siivoilemaan, ensin akvaario ja sitten muuta, varmaan voisi pihalle laittaa pienen vainovalkean ja poltella pahveja ja muuta roskaa. Ja jos vaikka pieniä puroja tekisi kuraiseen tiehen. Se se on parasta keväässä.