Parasta ennen...?

Eilen oli radiossa keskustelu, jossa mietittiin ihmisen parasta ennen -päiväystä. Monet ehdottivat kihlasormuksissa olevia päiviä ja monet hautakiveen kirjattua. Eri tavaroilla on erilaiset päivämääräjutut - joihinkin merkitään parasta ennnen ja jotkin viimeinen käyttöpäivä. Välillä hämmästyttää, kun viimeinen käyttöpäivä on mennyt jo aikaa sitten eikä tuotteessa näy mitään vikaa.

Niinhän se on ihmisissäkin - aina ei huomaa, että toinen tuntee jo elämänsä menneen ohi ja olevansa ihan käyttökelvoton - tosissa ihmisissä se näkyy hyvin: joku on masentunut ja luovuttanut siinä tilanteessa, jossa toinen menee iloisena ja toiveikkaana eteenpäin. Jollekin pieni vastamäki voi olla ylittämätön vuori - ei löydy enää muuta konstia kuin jäädä istumaan ja itkemään kovaa kohtaloaan.

Milloin se sitten on omassa elämässäni ollut parasta?

Lapsena tietenkin - kesät olivat kauniita ja pulutkin lihavampia. Muistoissa on ihania aamuvarhaisen hetkiä vaarin kanssa merellä, kun hän kärsivällisesti opetti pientä natiaista soutamaan verkkoja. Ihan pienenä istua napotin kokkatuhdolla odottamassa, josko verkosta nousisi iso hauki tai pienen pieni merenneito. Merenneitoa ei koskaan tullut eikä merihevosta, mutta aina oli jännittävää odottaa ja nähdä mahdollisimman pian veden alta tulevasta verkosta kala ja tunnistaa, mikä kala sieltä on tulossa. Oli myös ihanaa herätä siihen, että vaari toi kupillisen auringon kuumentamia mansikoita aamupalaksi. Heti herättyä piti juosta naapuriin, jotta saisi taluttaa lehmän navetasta laitumelle muutaman sata metriä. Yhtenä kesänä sain naapurista kukkopojan ja se kesyyntyi ja juoksi perässäni joka paikkaan. Kun olin uimassa, kukko juoksi hädissään kohti aaltoja kaameasti kiekuen. Kun juoksin kyläkauppaan ostamaan jäätelöä, se istui kaupan rappusilla odottamassa omaa vohvelinpalaansa. Koko kesä juostiin paljain jaloin ja jalkapohjista tuli paksut kuin kengänpohjat. Tästä ajasta voisi kertoa vaikka minkälaisia pikku juttuja. Onnelinen lapsuus on huippujuttu, sitä ei kaikilla maailmassa ole.

Ja nuorena - koko maailma tuntui olevan edessä, kun sitä "kasvoi kohti aikuisuutta".  Opiskelu ja uudet ihmiset olivat kiinnostavia ja oli mahtavaa itsenäistyä, saada ajokortti ja ensimmäinen oma koti. Muutama ikimuistoinen ja sykähdyttävä rakkausjuttukin mahtuu tähän vaiheeseen ja melko monta prinssiä, jota ei olisi pitänyt pussata ollenkaan, koska ne muuttuivat aika nopeasti sammakoiksi.

Milloin se aikuisuus sitten tuli ja merkittiinkö vihkisormukseeni parasta ennen -päiväys?  Ei todellakaan. Kaksi mahtavinta hetkeä elämässäni osuu tuon ajankohdan jälkeen: molempien lasteni syntymä.  Ensimmäinen synnytys oli pitkä ja kivulias, mutta pieni, ruttuinen poikalapsi, joka suurin silmin ihmetteli uutta maailmaa oli mahtava palkka siitä urakasta. Toinen synnytys oli helpompi, mutta palkka oli yhtä ihana: pikkuinen, nunnannäköinen tyttö, joka rypisteli jo laitoksella maailmanparantajan ilmein otsaansa.

Niiden huippuhetkien jälkeen olikin sitten parikymmentä vuotta kiireistä ja toimeliasta aikaa. Vaipanvaihto- ja ruokintakauden jälkeen pitivät tasaista vipinää elämässä omat ja lasten harrastukset ja työ.  Vuodet ovat menneet niin nopeasti, että välillä pysähdyn mielessäni katsomaan taaksepäin: missä ne ovat?

Nyt ovat molemmat lapset "omillaan", kummallakin on työpaikka, omat lemmikit ja kumppanit. Minun elämäni on paljon rauhallisempaa ja suunnitelmallisempaa ja säännöllisempää kuin nuorempana. Päivittäisinä ilonaiheina ovat ukkokulta, koirat, hevoset ja työ - arki. Juuri nyt on kevät tulossa, vaikka sitä ei uskoisikaan, kun joka päivä sataa lisää lunta.

Iso ilonaihe juuri nyt on se, että kaviovaivaiset hevoseni alkavat olla kunnossa.  Toissapäivänä laitettiin Ísingille idioottikengät etujalkoihin (siis kenkä takaperin jalkaan, jotta kenkä ei missään tapauksessa kasvaessaan puristaisi edestä) ja eilen lähdin ratsastamaan kengittäjän antaman ohjeen mukaan "aluksi käyntilenkkejä".  Ísing oli aivan innoissaan, kun hain sen riimuun ja laitoin sille suitset ja satulan. Hörähteli, kun kävelimme talliin.

Joko mennään?

Lenkki olikin sitten melkoisen vauhdikas. Typykkä ei ontuntut ollenkaan ja halusi painella laukkaa. 35 minuutin jälkeen se oli todella hikinen ja itseensä tyytyväisen oloinen. Tästä on hyvä jatkaa.

Félagin kanssakin olen päässyt jo tekemään pari lenkkiä.  Se on kyllä enemmän jumissa lihaksistaan kuin Ísing ja sen kanssa todennäköisesti tarvitaan niitä reippaita kävelylenkkejä ja hierojaa, jotta se kuntoutuisi ennalleen. Viikonloppuna tulee Kaisakin pitkästä aikaa kopsottelemaan.


Ja voi ihmetystä - pikkuinen islanninlammaskoiratyttöni sai maanantaina ekan juoksun. Vuoden päästä on edessä toive siitä, että sille voisi teettää pentuja ja iloita niistä. Onneksi voimme silti aloittaa ensi maanantaina agilityn alkeet, koska hallissa saa treenata, jos käyttää juoksukoiralla housuja.

Joten - summa summarum - minun parasta ennen -päiväykseni ei ole lähelläkään. Toivottavasti muutkin saavat arjestaan päivittäin iloa.

---

 Mutta nyt töihin. Tänään ei ehkä ole ihan niin turhauttavaa kuin eilen, kun löin päätäni seinään yhden pikkuisen puuttuvan ruksin vuoksi monta tuntia.

Edestakaisin

Tämän viikonlopun teemana on eestaas-meneminen.  Kytäjällä on perjantaista sunnuntaihin islanninhevosyhdistyksen maajoukkuevalmennus ja olen enempi tai vähempi mukana auttamassa - urheiluvaliokunnan puheenjohtajana olen vastuussa tapahtumasta ja koska minusta ei paljon muuta iloa valmennuksessa ole, niin olen leiponut, tilannut fanipaitoja yms. sekalaista puuhaa. Ajatukseni on ajaa joka päivä tuonne Kytäjälle ja takaisin katsomaan valmennuksia ja auttamaan vaikka puffan pidossa.

Otin perjantaiksi talvilomapäivän ja ajelin aamupäivällä Kytäjälle ja sitten illalla takaisin. Kylätiet ovat määrättömän liukkaat ja alkumetreillä näytti ensin siltä, että ajaudun pihatiellä penkkaan, koska auto liukui vaan jäätä pitkin, mutta onneksi näin ei käynyt.

Lehmijärventiellä oli sitten seuraava ongelma.  Tiellä on syvät urat ja muuten se on aivan umpijäässä, joten jos pysyy niissä urissa niin ajo sujuu hyvin. Yhdessä kohtaa oli keskellä tietä peltopyyparvi ja keskittymiseni hieman hervahti ja auto nousi pois urasta ja alkoi heittelehtia edestakaisin. Siinä sitä kieli keskellä suuta ja sydän kurkussa heijailin auton kanssa puolelta toiselle melkoisen pitkän matkan peläten penkkoja ja vastaantulijoita.  No, siitäkin selvisin ja pääsin sydän pamppaillen sulille teille. Ihana kevätaurinko sai kyllä mielen hyväksi ja pikkumurheet unohtumaan.

Kytäjällä sitten tipahti pakoputki kannattimistaan, lounaalle mennessä ihmettelimme kovasti, mikä rohisee.  Onneksi sain apua Kytäjän maatilan ja golfin palvelualttiilta työntekijöiltä, jotka näppärästi kiinnittivät pakoputken takaisin kiinni. Kiinnityskumit olivat kuulemma hapertuneet poikki - ei mitään sellaista, mitä ei saisi nippusiteella kuntoon. Loistoporukkaa.

Sanoin tässä päivänä muutamana jollekulle, että pitäisi harjoitella peruuttamista.  Ei ole mahdotonta, että joutuu tilanteeseen, jossa joutuu peruuttamaan pitkän matkan ja on aika noloa, jos joutuu pyytämään apua.  Sellaista harjoittelutilannetta ei sitten tarvinnut kauan odotella, koska kotiin ajaessani oli tie edelleen niin liukas, että jäin 20 cm päähän pihasta - auto pysähtyi siihen ja lähti kelkkailemaan peilijäätä alas. Sain sitten peruuttaa auton melkein alas asti, että sain otetuksi uuden vauhdin päästäkseni pihaan.  No ei onnistunut tokallakaan kerralla ja taas sain kelkkailla ja peruuttaa takaisin. Tällä kertaa jätin auton suosiolla tallille, koska ei olisi mukavaa rikkoa autoaan kesken viikonlopun.

Nyt elellään lauantaiaamua - lunta sataa - kotitie on peilijäässä edelleen.  Pelkäsin aamulla koirien loukkaavan itsensä, etenkin Disa kaatuili melko pahan näköisesti, kun se säntäili omaan tapaansa edestakaisin. Oma menoni ei ollut mitenkään vauhdikasta - nastalenkkareillakaan ei oikein tahdo pysyä pystyssä, joten liikkumiseni näyttää vaippapöksyiseltä. Pehmoinen lumisade jaksaa edelleenkin ilahduttaa minua, vaikka lunta on tänä talvena todella riittänyt.  Tosin tässä vaiheessa jo sitä hokee itselleen, että "uusi lumi, vanhan surma".

Oma pieni hevoslaumani näytti taas niin sopuisata ja somalta, kun tulin tallilta takaisin. Félagi ja Romeo ropsuttelivat toisiaan ja ilahduttavasti molemmat kaviotoipilaat seisovat omilla jaloillaan ja askelet alkavat olla jo samanpituiset - tietämätön ei ehkä edes huomaisi pientä ontumista. Ihanaa, että nuo lopultakin alkavat kuntoutua.  Romeo on päivät isojen hevosten kanssa ja niillä on Félagin kanssa usein "omaa kivaa" - Jekkikin välillä rapsuttelee pikkuponia.  Yhtenä aamuna vanhusponi kosiskeli kovasti Ísingiä, joka hörähteli papparaiselle hyvinkin iloisena saamastaan huomiosta. Ei Romeota kyllä ihan heti uskoisi 32-vuotiaaksi.

Pikkulauma mahtuu kännykkäkuvaan hyvin.

Jaaha - ehkäpä olen kerännyt tässä jo sen verran voimia, että voisin aloittaa piirakan leipomisen ja Kytäjälle lähdön suunnittelun.

Messuamassa

Taas on kuin yllättäen viikko vierähtänyt. Valon määrä aamuin illoin kasvaa kovaa vauhtia. Aurinko nousee huomennakin jo 06:35 ja laskee 18:15 - päivä on siis jo 11 tuntia ja 39 min pitkä. Kuukausi sitten päivän pituus oli vain 9 tuntia, joten  ero on selvästi näkyvä.

Pitkän pakkasjakson jälkeen on saatu ensimmäiset vesisateet ja kotipihassa voisi iloisesti luistella. Minkä tosin välillä teenkin, mutta en ehkä kauhean iloisesti. Liikkumiseni etenkin alamäkeä näyttää varmaan ulkopuolisen silmin aika lailla siltä, että kulkijalta on päässyt löysät housuun, kun varovasti vaapuskellen, tuskin jalkoja nostaen hipsuttelen tietä pitkin. Onneksi on nastalenkkarit ja onneksi välillä muistan jopa laittaa ne jalkaan.

Viime viikonloppuna lauantain aamupäivä meni siivotessa - meillä oli pieni kokous ja sitä varten piti putsata talo tarkemmin puhtaaksi kuin yleensä. Oli kyllä mukava saada iso osa kodista sen näköiseksi, että täällä asuu aikuisia ihmisiä. Kevätaurinko houkutteli vielä ratsastamaan ja ehdinkin lauantaina pyrähtää lyhyen lenkin Vissan selässä sillä aikaa, kun ukkokulta veti kokoustaan sisätiloissa.  Olisin ehtinyt pitemmänkin, mutta tammamamma oli kevään hullaannuttamana sen verran täpinöissään, että puolet ratsastukseen varatusta ajasta meni pollea kiinni ottaessa. Viikolla en ehtinyt ratsastella, mikä kyllä pääosin johtui mahataudista.

Muut hevoset potevat edelleen kavioitaan - tosin pari päivää sitten näin jo Ísingin köpsöttelevän käynnin sijaan ravaavan ja Félagikin ottaa jo reippaammin askelia. Ísingiltä otettiin viikko sitten kengät pois ja sain ohjeeksi tervata sen kavionpohjat, jotteivat ne vettyisi ja pehmenisi.  Venetervan tuoksu on ihana ja saankin sitä käyttäessäni lämpimiä mielikuvia lapsuuden kesistä meren rannalla.

Sunnuntaina oli Helsingin Messukeskuksessa Horse Fair -messut. Ne olivat ensimmäiset laatuaan, joten jotkin asiat oli vielä hieman haparoiden järjestetty, mutta näytökset olivat pääosin kiinnostavia. Poniagility lähinnä nauratti, mutta sitä olisi varmasti ollut lapsena kiva harrastaa. Bragi frá Austurkoti -issikkaori hurmasi liikkeillään minut jälleen kerran. Mukavaa, että Liisa oli jaksanut ja uskaltanut kallisarvoisen oriinsa tuoda paikalle. 186 cm säkäkorkuinen shirenhevonen oli upea jättiläinen ja 86-säkäinen amerikan pienhevonen näytti kirpulta sen rinnalla.  Montératsastusnäytöksestä jäi lapsellisesti päällimmäisenä mieleen, että "mikäli olisin montératsastaja, hankkisin housut hieman paksumpaa kangasta".

Poliisihevosten sietokyky erilaisille häiriöille oli vaikuttavaa ja mietinkin, että vastaavanlaisia koulutussessioita pitäisi järjestää kaikille hevosille - ainakin ratsastuskoulutyöntekijähevosten pitäisi käydä jonkinlainen häiriösiedon peruskurssi - vappupallot, töminät, tuulessa paukkuvat pressut ja torvet sekä sateenvarjot pitäisi tehdä tutuiksi hevosille, joiden selässä käy aika vaihtelevan tasoista väkeä. Oheisissä kuvissa muutamia harjoituksia, joita olisi helppoa tehdä ihan kotioloissakin hevosten häiriösietokyvyn kasvattamiseksi.  Säpsyvä hevonen voi olla vaarallinen kumppani.

Hevoset opetetaan sietämään ääniä: tässä paukutetaan kapuloita niiden rinnalla.

Hevoset menevät aivan tyynesti pressun,

purkkikasan sekä ilmapallojen yli.

Myös näkymän peittävän pressun läpi voi mennä, kun on tottunut.

Lännenratsatusnäytös taisi olla pisin kestoltaan ja olikin hienoa nähdä Suomen huiput esittelemässä omaa lajiaan. Etenkin reining oli minusta näyttävää katsottavaa.  Uskallan hiukan epäillä, että saisin esim. Félagin kieppumaan sellaista vauhtia, ainakaan pyörtymättä, tai tekemään liukustoppeja vai mitä ne nyt olivatkaan. Ihailtavan täsmällisesti ja pienillä avuilla tässä lajissa tehtiin siirtymät ja temponvaihtelut. Kiehtovaa.

Ei ollut turha messureissu ollenkaan! Kiitos kuuluu Kaisalle, taas kerran, seurasta ja mukaan houkuttelusta.

Keski-Euroopan tunnelmia ja erakkoelämää

On jo maaliskuu - aurinko lämmittää paistaessaan niin, että mekein näkee, kun lumet sulavat ja hanget painuvat. Tosin märkä ja luja tuuli voi hurjana vinkuessaan olla varsin kylmä, aamuisin tuntuu välillä kylmemmältä kuin yli -20 pakkasten aikaan.

Sain tilaisuuden viettää Wienissä yhden viikonlopun ja oli kyllä outoa, kun ei ollut lunta eikä tarvinnut pitkiä alushousuja ulkona liikkuessaan. Ihan hurjan lämmintä ei sielläkään ollut, kevät oli kuulemma myöhässä, joten tavallaan toivon, että olisin ollut siellä kuukautta myöhemmin. Tilaisuus oli kansainvälisen islanninhevosjärjestön FEIF:n vuotuinen yhteistyökokous, jossa päätetään mm. sääntömuutoksista ja tulevien vuosien toiminnasta. Paikalla oli yhteensä noin 100 henkilöä eri maista. Minä olin sport-puolen edustajana ja Suomen virallisena delegaattina ja niissä kokouksissa, joihin minä osallistuin oli mukava henki ja hyvät puheenjohtajat.

Torstaina vietin talvilomapäivän, sain seurakseni  toisen delegaatin, Hannan, myös jo päivää ennen konferenssin alkua ja kiiruhdimme aamulla lentokentältä suoraan katsomaan espanjalaisen ratsastuskoulun valkoisten lipizzahevosten harjoituksia.  Ehkä olin nukkunut liian vähän ja takana oli aikainen herätys, mutta en ollut niin haltioissani, kun olisin ollut pikkutyttönä. Voi tietenkin myös olla, että en ole enää mistään niin haltioissani kuin pikkutyttönä.

Keskellä suurkaupunkia sijaitseva valtava maneesi kristallikruunuin on kyllä kieltämättä aika vaikuttavaa.

Sisäänkäynti ratsastuskouluun ei myöskään ole lainkaan samantyylinen kuin Suomen talleilla

Kävimme myös Sisi-museossa tutustumassa varsin nopealla vauhdilla nuoren keisarinna Elisabethin elämään Wienissä ja ylipäätään. Suositeltava kohde, ilman muuta. Varmaan kaupungissa olisi ollut vaikka mitä muutakin kiinnostavaa nähtävää, mutta aika ja voimat eivät riittäneet enempään.

Wienissä kulkiessa näkee usein vaunuhevosia ja kun viimeisenä päivänä näimme torilla niiden pitkän parijonon ne näyttivät päällisin puolin hyvin hoidetuilta.Tyypillisinä hevosharrastajina norkoilimme niiden luona aika pitkään pelkästään nauttimassa tuoksusta.

Hevoset olivat loimitettuja ja hyvätapaisia, kuskeilla perinteiset asut.

En osaa edes sanoa, montako parivaljakkoa tuossa parijonossa oli - 40?

Pikkulomanen Wienissä toi virkistävää vaihtelua arkeen, mutta kurjaa on ollut se, että olen sitten ollut mahataudissa pariinkin otteesseen - normiarki ilman kuumetta ja vatsatautia olisi kyllä paljon mukavampaa. Viime torstaina olin yhden päivän tosi kipeä ja nyt uudelleen tänään maanantaina on maha kiertänyt ja ollut sellainen huojuva olo. Olen nukkunut koko päivän ja ajattelin koettaa siipiäni käymällä kaupassa kohtapuoleen.

Viime viikonloppuna meillä kävi nopsaan piipahtamassa taas Katariinan perheen pikkuinen Finna, joka on kyllä melkoinen ilopilleri ja muutenkin tomera pakkaus.  Luulisin, että otuksessa kasvaessaan on haastetta uudelle koiraperheelle, koska sillä on kyllä melkoisesti luonnetta, mutta tähän asti kaikki on mennyt tosi kivasti. Ja lapsiperheen koira kyllä tarvitseekin luonnetta pärjätäkseen.

Söpö pieni ketunpentu.

Me ollaan hurjat kaverit!

Kunnon puruote nenään! Ei pure takasin noilla pikkunaskaleilla.

Ja vähän vielä retostellaan. Huomaa, kuinka pieni on jo ihan märäksi pureksittu.

Mukkelis makkelis.

Pikkupallo pääsee paremmin ison jalanjäljissä.

Muutenkin viikonloppu oli mukava, poikani tyttöystävineen tuli kylään ja kylpytynnyröitiin ja syötiin (tosin ilman ukkokultaa, joka puolestaan sairasti vatsaansa) mukavalla fiiliksellä.  Pikkupeikko poikaystävineen piipahti kanssa ja nokkaeläin-malinoisit olivat hoidossa sunnuntaina.  Louhesta saattaa muutaman vuoden sisään tulla ihan sisällä pidettävä 'pohjan akka' - olihan se hieman parempia tapoja oppinut sitten viime tapaamisen...

Välillä itsestä tuntuu, että on erakoitumassa - konttorilla tulee käytyä maksimissaan pari päivää viikosta ja muut päivät menevät kotikonttorilla ja koirien, hevosten ja murahtelevan ukkokullan kanssa. Toisaalta ei hassumpi ajatus - koirat, hevoset ja joskus jopa ukkokulta ovat aika helposti tulkittavia kumppaneita elämässä.