Kuva- ja videopläjäys

Ensi viikolla pikkuhirviöt lähtevät omiin koteihinsa.  Tai oikeasti, ne ovat kyllä kaikki aivan ihania halinalleja ja varmasti on haikeaa, kun ne lähtevät.  Jokapäiväisillä ulkoiluretkillä olen ahkerasti kuvannut näitä, koska joka päivä ne muuttuvat hiukan.

Marbjörn

Mánadís

Mardís

Kuuden kopla, Finna on hoidossa 2 viikkoa-  Se on muuten mukava, mutta
hurjan kova haukkumaan.

Painiminen on ihanaa!

Lumessa juokseminen on kivaa.

Marbjörn nauttii lumesta

Isä-Vekku (Turnukan Hvekkur) kävi kylässä

Me melkein pysytään äidin perässä

Me osataan hypätä puunrungon yli

Me rakastetaan juoksemista!

Alla video tämän aamun ulkoilupuuhista.

Alla hauska video siitä, miten vähän kissat välillä välittävätkään pentujen painimiskutsuista.

Välillä - etenkin aamuisin - tulee mieleen elokuva Gremlins-riiviöistä, kun yrittää väistellä näiden naskalihampaita ja päästä kahvinkeittoon.  Mutta ensi perjantaina lähtee ensimmäinen pentu, joten kohta pentujen puuhien seurailu on ohi.  Se tulee olemaan tylsää.

Elvis has left the building

Toissakesänä kaksi kanaa halusi itsepintaisesti hautoa ja jätinkin lopulta niiden alle 4 munaa.

Yhteishuoltajuus vai muuten vaan kommuuni suunnitteilla?

Vain 4, koska kanalassa ei varsinaisesti ollut hirveästi tilaa lisäkanoille, mutta tokihan muutama mahtuisi.  Kanarouvat hautoivat sulassa sovussa samaa pesää ja lopputulemana oli 2 pikkuista tipua, toinen tummemoi ja toinen vaaleampi.  Ensimmäinen kuoriutui Ellin päivänä 11.7.15 ja tietenkin toivoin siitä Elliä, mutta siitäpä tulikin ihan isänsä näköinen komea kukko, jonka nimeksi annoin Elvis.  Toinen tipuista oli sitte loppujen lopuksi kana, joten 50/50 kaikki hyvin.

Tässä pikku Elvis äitinsä kera päivä ikäisenä.

Odotusteni vastaisesti Elvis tuli hyvin toimeen isänsä Sylvesterin kanssa.  Se kiekuikin salaa seiää päin ensin alkuun ja kun se halusi polkaista jotakuta kanaa, se teki se aina Sylvesterin selän tai nurkan takana, viisas poika.

Tässä Elvis vasemmalla ja Sylvester oikealla kanaparvensa kanssa,

Sopu jatkuikin ihan viime viikkoihin asti ja sitte onnekas sattuma puuttuikin peliin ihan samaan aikaan, kun Elvis ja Sylvesteri ottivat ensimmäise (ja viimeisen) kerran yhteen.  Meillä kävi koiranpennun katsoja Pirjo, joka saa omakseen Marbjörnin ja hän mainitsi juuri saanensa parven tyrnävänkanoja ja kaipaavansa kukkoa.  Minä kerroin, että minulla on ylimääräinen kukko, mutta en raskisi siitä luopua, kun tulevat niin hyvin toimeen.

Vaan seuraavalla viikolla kukot olivatkin verissäheltoin, kun menin munia hakemaan.  Varmaan Elvis oli saanut etiäisen omasta parvesta ja näinollen ryhtyi rettelöimään, jotta saisi lopultakin oman kodin eikä tarvitsisi aina olla peräkammarin poikana. Sunnuntaina kukkopoika pääsi uuteen kotiin ja tarina sai onnellisen lopun.

Ja niin prinssi sai prinsessansa ja saa olla ylimmällä orrella lempivaimojensa kanssa.

Pennuilla on nimet

Eilen oli pennuilla suuri päivä.  Tungin ne aamulla kissankuljetuskoppiin (juuri mahtuivat) ja pakkasin ne ja Dísan autoon ja ajeltiin eläinlääkärille.  Pennut saivat kevyen eläinlääkärintarkastuksen ja ne sirutettiin (eli tunnistusmerkittiin).   Samalla pennuille päätetyt nimet laitettiin pentueilmoitukseen.

Saanen ylpeänä esitellä:

Ykkönen on

Tassumäen Mánadís

eli kuun jumalatar 

Kakkonen on

Tassumäen Mardís

eli meren jumalatar

ja poika sai nimekseen

Tassumäen Marbjörn

eli merikarhu.

Ulkoilemaankin on jo parina päivänä päästy, kun kovat pakkaset hellittivät.  Alla olevasta videosta näkee, miten Marbjörn menee mukkelismakkelis kierien mäen alas.  Miten sitä voisi tietää, että maailmassa on mäkiä, jos on aina vaan ollut lattialla?

Vauhti kakaroilla on melkoinen ja ne suorastaan kiitävät toisten perässä hangella.  Siinä sitä lihakset kasvavat ja koordinaatikyky paranee.  En olisi ikinä uskonut, että ne voivat juosta niin kovaa. 

Se on ihanaa, että pennut ovat niin reippaita ja rohkeita, ettei esim. lumihankeen laittaminen saanut niitä pysähtymään vaan heti lähdettiin maailmaa ihmettelemään.

Eilen näistä yksi laitettiin vaa'alle - taisi olla Mardís - ja se painoi 3,1 kg, joten ihan reippaan kokoisia pikkuisia ovat.

Viidenviikon villitys

Pennut ovat viisiviikkoisia - liikkuminen alkaa olla aika vakaata ja juokseminen, painiminen ja rähinä onnistuu hyvin.  Kiinteää ruokaa syödään nelisen kertaa päivässä, mutta vielä maistuu äidinmaitokin.  Nämä karvapallot ovat kyllä uskomattoman suloisessa vaiheessa.  Hurjasti mennään ja sitten yhtäkkiä talo on hiljainen ja siellä täällä on pieniä uniaan vikiseviä pehmopalloja.

Ykkönen unilla

Toissayönä oli lähes täysikuu ja kuu valaisi taloa.  Laitoin pennut nukkumaan pyykkitupaan 30 cm korkean aidan taakse.  Heräsin kolme kertaa yöllä siihen, kun kakkonen vikisi ja pomppi sänkyni vieressä.  Sieltä se oli tepastellut kuunvalossa hakemaan leikkiseuraa.  Aamulla sitten sängyn vieressä pomppivat kakkonen ja poikapentu.  Ykkönen kiljui pyykkitupayksiössään yksinäisyyttään.  Ehkä sitä oli käytetty astinlautana ja siksi se oli jäänyt aidan taa.  Tosin näin käy aina, joten voi olla, ettei sillä vaan ole aitomistekniikka hallussa.  Nyt ne ovat päivän sitten tepsutelleet taas täällä tuvassa.  (Kävin ostamassa lisää matonpesuvaahtoa päivällä, sen aikaa saivat olla yksiössään yhdessä Disan kanssa.)  Tosin kolme viidestä pisu- tai kakkakerrasta menee jo paperille tai ainakin etujalat ovat paperilla.

Kleppa on omaksunut kiukkuisen vanhapiikatädin roolin ja murisee pennuille kovasti, mutta vaikuttaa sitä, että lähinnä muodon vuoksi.  Kun pentu sitten murinasta huolimatta tulee lähelle, sitä nuollaan.  Mitäpäs Kleppa muuta, valtakunnannuolija kun on?

Kopallinen mussukoita, kerääminen helppoa, mutta eivät pysy korissa.

Kuvittelin muuten, että pentujen olisi jotenkin vaikea oppia syömään kiinteää ruokaa, mutta pöh.  Heti oppivat ja yllä olevan videon lailla katoavat nappulat kitusiin.

Yllä olevasta puolestaan näkee, että pennut jo juoksevat.  Video on muutaman päivän vanha, nyt ne jo juoksevat kovempaa.

Ystäväni Satu kävi kyläilemässä ja hänen mielestään nämä islantilaispennut ovat kiltimpiä ja rauhallisempia kuin ne x-rotuiset islannintuonninpennut, joita hän on kasvattanut.  Näin voi ollakin, tämä on melko mukava rotu siinä suhteessa, eivät kuumu eivätkä rettelöi.  Tosin Disahan kieltää lasten leikin heti, jos murina menee kovaksi. 

Äkkiä tämä aika menee, 3 viikon kuluttua nämä pallerot jo muuttavat uusiin koteihinsa.  Poika ja toinen tyttö menevät molemmat suureksi ilokseni paikkaan, missä on hevosia (jopa issikoitakin on molemmissa paikoissa) ja joku kotona niiden kanssa käytännössä aina eli pääsevät työkoiriksi.  Toinen tyttö muuttaa Sammattiin ja silläkin on sentään seuranaan koirakavereita sillä aikaa kun kotiväki on töissä.  Luulisin, että jokaiselle löytyi hyvä koti. 

Varmaan tätä aikaa tule ikävä, mutta toisaalta on tosiaan hienoa, että näitä ihania koiria menee maailmallekin.