... ja minusta näkee sen, sepitteli Juice aikoinaan. Lokakuu on minulle sellainen hieman haikea kuukausi ja olenkin usein lokakuussa hitaampi ja saamattomampi kuin yleensä. Tämä vuosi ei tee poikkeusta asiaan, vaikka vuodet eivät olekaan ihan veljeksiä keskenään.
Ilonaiheita on toki joka päivä, suurimmat ilonaiheet ovat tuvassamme asuvat eläimet: islanninlammaskoiratytöt Disa ja Kleppa ja nuo viime kuussa iloksemme tupsahtaneet kissapojat Loki ja Krakki.
Hyvin nopeasti pikkukissat ovat keksineet missä on keittiö ja mitä siellä tehdään.
Meillä ei varsinaisesti kerjätä (koirat ainakaan), mutta mukana mm.
voileipien teossa tahtovat kaikki olla
Kissapojat ovat selvästi hieman eri luonteiset, Krakki on vilkkaampi ja usein näenkin sen repivän unessa olevaa velipoikaa korvasta leikkimään. Se seikkailee myös kauemmaksi pihamaalla, mutta kun se joutuu eroon muista, kuuluu aika äkkiä tuskainen mouruna: "Miaauuu, missä te olette?". Loki on rauhallisempi, mutta rohkeampi lähtemään myös kauemmaksi kiipeilemään ja seikkailemaan. Se ei myöskään karju perään niin herkästi kuin Krakki.
Olen avannut pyykkituvan ikkunan aina aamupäiviksi, jos olen kotona ja kissapojat ovat saaneet seikkailla pari-kolme tuntia ulkosalla. Usein olemme koirien kanssa myös ulkohommissa tai vaan katselemassa kissojen touhuja samaan aikaan. Kun kissat ovat ulkoilleet riittävästi, ne tulevat itse sisälle nukkumaan tai sitten jos on ollut kovin kylmä, olen ne hakenut sisälle etteivät ne vilustu.
Melko korkealle kiipeää kissa, koirat ovat selvästi huolissaan
Pikkukissat pysyttelevät melko tiukasti pihapiirissä, mukavin leikkipaikka kaksisteen näyttää olevan kuistin alla, mutta heti kun tulemme koirien kanssa ulos, ryntää kaksikko peräämme ja koirien kanssa sitä uskaltaa jopa pellolle painimaan.
Suuri savannin saalistaja
Disa ja Krakki ihmettelevät kiven päällä alapuolella kahistelevaa Lokia
Kleppan pitää aina välillä tarkistaa, onko kaikki hyvin.
Kissapojat tarkkoina, ne maastoutuvat ruskaan aika hyvin, välillä en ehkä
edes löytäisi niitä ilman koiria.
Koirat ja kissat ovat nykyisin ihan kavereita. Disa on äidillisenä tyyppinä ottanut huolekseen pikkupoikien kasvatuksen. Kun pojat repivät sähköjohtoja tai kiipeilevät ikkunalaudalle, on Disan kuono heti vaativasti törkkäämässä pojat pois pahanteosta. Alussa varsin usein tipahdelleet kukkapurkit ovat (kop-kop, koputtaa maalaamatonta puuta) viime aikoina saaneet pysyä paikoillaan.
Yöt olen pääosin pitänyt pojat pyykkituvassa, koska ne saavat aamuyöstä jotain villiyskohtauksia - esim. viime yönä ne eivät olleet pyykkituvassa ja heräsin kolmen maissa sänkyni alta kuuluvaan hurjaan kehräykseen, joka päättyi siihen, että kissa loikkasi hiustupsuni kimppuun ja karkasi välittömästi sen tehtyään jonnekin olohuoneen pimeyteen. Koirien aamupissatuksen jälkeen onkin tärkeä homma mennä päästämään pojat pois. Kovasti kissat hierovat itseään koirien etujalkoihin ja kylkiin aamulla ja molemminpuolinen nuuskuttelu tuntuu olevan tärkeä homma.
Ja onhan maailmassa muitakin ilonaiheita kuin eläimet. Ruska on ollut tänä vuonna kaunis ja säät kuivat ja kuulakkaat. Tosin palelen tänä syksynä herkemmin kuin ennen (johtunee solumyrkyn jälkivaikutuksista, veri ei kierrä yhtä hyvin kuin ennen ja siksi viluttaa) ja siksi ei tule oltua niin paljon ulkona kuin normaalisti. Olen tuohon verenkiertoon ja kipuihin saanut ison avun akupunktiosta, jota kokeilin kuukausi sitten ekan kerran. Varmasti akupunktiota tulee otetuksi säännöllisesti tästä lähtien, niin merkittävä on sen vaikutus olooni. En esimerkiksi ole tarvinnut ollenkaan kipulääkkeitä kuukauteen. Sitä ennen kipu oli jatkuva vieras leikkaushaavan ja jalkojen turvotuksen vuoksi.
Hieman erikoisempi auringingonkukka navetan päädyssä
(näitä piti olla monta, mutta vain yksi kasvoi isoksi)
Eilisillan näkymä kotipihaltamme, tällainen näkymä
tuo voimaa itseenkin vaikka välillä onkin väsynyt ja onneton
Onneksi nyt syksyllä ovat alkaneet harrastukset, tänä vuonna käyn improvisaatiteatteriryhmässä maanantaisin ja tiistaisin keramiikassa. Niin ja tottakai ihmissuhteista on iloa, ukkokulta on melkein aina läsnä ja ystäviä tulee nähtyä silloin tällöin. Olen tosin näin lokakuussa enemmän introvertti kun yleensä olen se ekstrovertti. Joten jos ihmettelet, miksi en ole ottanut yhteyttä, niin syy on varmaan syys ja se, että tuijottelen kynttilää, tietokonetta, tablettia tai telkkaria. Laiskana. Onhan sekin kivaa joskus.
Harminaiheitani en viitsi luetella, niitä tulee kuitenkin todellisuudessa mietittyä liikaakin. Olen tosin oppinut tässä elämässä sen, että kun fokusoi positiivisiin juttuihin, ne myös huomaa paremmin ja mieli on hyvä ja positiivinen paljon useammin ja ne harmit, surut ja kivut unohtuvat.
----
Rohkeus ei
aina ole suurieleistä. Joskus rohkeutta on se hiljainen ääni, joka
päivän päättyessä sanoo … huomenna yritän uudestaan. — Mary Anne Radmacher
Kesäloma on loppumassa, edelleen elämä maistuu hyvältä. Edellisen blogipäivityksen jälkeen olemme juhlistaneet/vahvistaneet/koetelleet ukkokullan kanssa huhtikuussa täyteen tullutta 30-vuotista avioliittoamme mm. Ikea-ostoksilla ja ostosten kokoamisella: Halkjärvelle hankittiin muutama jakkara ja pari vuodetuolia vintille. Kotiin lähti samalla kyydilla uudet sohvat. (Pitkä kokemus naimisissä olosta juuri tämän miehen kanssa on osoittanut, ettei kannata jättää seuraavan kerran varaan hankintoja, joiden hinnassa on useampi kuin 2 numeroa...).
Mietimme aiemmin keväällä, että matkustaisimme jonnekin tuon 30-v merkkipaalun vuoksi, mutta sitten päädyimmekin viettämään enemmän aikaa uudella mökillämme. Olemme olleet siellä montä yötä, saunoneet ja nauttineet hyvästä ruuasta, järvinäköalasta ja kiireettömyydestä. Ihan mukavaa aikaa, olen downshiftannut mm. tiskaamalla hitaasti käsin ja istuksimalla penkillä kuuntelemassa, kun joutsenet ja koirat keskustelevat keskenään. Takkatulta ja kynttilöitä olen tuijotellut ja miettinyt maailman menoa ja sitä, mistä kaikesta voin olla onnellinen.
Elokuun viimeisen päivän aamu, sumu kadotti järven ja horisontin, huikeaa!
Wilman kanssa (11 v, ukkokullan ainukainen lapsenlapsi) olemme kerinneet pari kertaa pitää ratsastustuntia, hauskin taisi olla yhteinen käsihevosratsastussessiomme. En uskaltanut päästää Wilmaa yli-innokkaalla mammaratsulla Vissalla ihan irralleen, koska sitä ratsastuskokemusta ei ole kovin paljon vielä ja siksi päätin kokeilla, miten homma toimii käsihevoshommana. Hauskaa oli, kikatimme yhdessä kuin pikkutytöt (joka sisältäpäin välillä olenkin kuten kaikki fksut naiset) Wilmalle, joka istui muuten hyvinkin rentona, mutta nyrkki oli kouristunut Vissan harjatupsun ympärille. Jos olisi tippunut, olisi harjatupsukin irronnut. Heh.
Laukkasimmekin pellolla vierekkäin ja molemmat hevoset olivat ihan täpinöissään ja lähtivät liikkeelle jo kommennosta: "Paikoillenne, valmina, HEP!" ilman mitään muita apuja. Tai oikeammin Isíng lähti sanalla 'valmiina' ja Vissa HEP-huudolla. Taas saatiin nauraa. Naurua maailmasta puuttuukin välillä ihan liikaa
Minun ja Wilman yhteisen ratsastusretken päätteeksi päätimme ottaa pikkutorkut hevosten selässä
Syyskuun alussa rakas pikkupeikkon, tyttäreni siis, täytti vuosia.
En kehtaa kertoa, kuinka paljon, mutta olipa mukavaa koota hänelle
pikkuinen paketti täynnä pieniä erikseen avattavia lahjoja. Minulla on niin usein häntä
ikävä, kun asuu siellä tuhannen kilometrin päässä. Onneksi kuitenkin
välillä saa kuvia (vinkvink: liian harvoin kylläkin, tilannetta saa
korjata, rakas tyttäreni) hänen elämästään siellä Lapissa, että osaa
hiukan kuvitela, millaista se on.
Lahjavillasukat ja oman takan lämpö (c) Maija
Samana
päivänä, kun Maija täytti vuosia, oli minulla viimeinen
sairaslomapäivä. Sen jälkeen loma on vielä jatkunut kesälomana, mikä ei
sinänsä muuta mitään, mutta on muuttanut omaa asennettani. Onhan
kesäloma ihan eri juttu kuin sairasloma! Kohta sekin loppuu, tulevana
keskiviikkona palaan töihin ja sitä odotan kovasti!
Ja uuden elämän kunniaksi perheemme sai kaksi uutta karvaista jäsentä! Pikkuiset kissaveljekset tuotiin toissapäivänä ihan kotiin asti ja olen niin ihastunut näihin poikiin, etten malttaisi ollenkaan mennä ulos, vaikka aurinko paistaa ja on aivan mahtava sää. Pojat saavat totutella vielä sisällä oloon ja tutustua kotiimme, etteivät heti isossa maailmassa pelästy ja joudu jonnekin hukkaan.
Voihan söpöys!
Koirat ottivat kissapojat hyvin vastaan: tässä Kleppa kyselee ystävyyden perään.
Välillä kyllä epäilen, että koirat odottavat, että nämä varsin pelottavat vieraat lähtisivät sinne, mistä tulivatkin.
Tänä aamuna kissapojat, jotkai saivat nimikseen Loki ja Krakki, tutkivat jo varsin innokkaasti tupaa ja Krakki kävi ukkokullan juustovoileivästä jo kerjäämässä pienen juustonpalankin itselleen ja painamassa nenät nenää vasten. Loki istui hetken ukkokullan sylissä ja nukahti sitten sohvan alle.
Varmaan näistä pojista tulee lisääkin kerrottua! Nyt menen ratsastamaan, kun en ole saanut aiemmin loman aikana aikaiseksi.
Melko hienosti alkoi tämä minun "uusi elämäni". Viikonloppu ei edes ole vielä ohi ja kaikkea kivaa on ollut ohjelmassa.
Lauantaina ukkokulta lähti Disan kanssa Halkjärven mökille ja me jäätiin (vissiin ekaa kertaa) kaksin Kleppan kanssa. Hoideltiin kanoja, käytiin ratsastamassa, vierailtiin Ofeigur-tallin avoimissa ovissa ja illemmalla vielä tallin "salakapakassa", missä sain virkistää aivosolujani Black jackin maailmassa. Tuo viimeinen oli ehkä päivän kohokohta, kun sain huomata, että jakaja voittaa aina. Jopa leikkirahalla tai ehkä juuri siksi...
Ja on sekin kiva tunne, kun aivosolut alkavat taas rahisten raksuttaa pitkähkön tauon jälkeen.
Viimeiseksi illalla vielä ajelin hakemaan Kleppan ja Disan kyliltä, ne meinasivat ilmeisesti aloittaa lammaspaimenen uran naapurissa, mutta retki jäi kesken melko pahasti. Toinen pakolainen pääsi autokyydillä ja toinen tuli juosten kotiin ennen autoa.
Lauantain kuvat:
Mielestäni minulla on samanlainen kuva Disasta kanalan kissanluukulla
Kleppa yritti paimentaa minulle hevosen ja leipäpalojen avulla se
saatiin vaikuttamaan siltä, että se onnistuikin. Olipa pieni koira iloinen!
Kleppa onnellisena, kun se on saanut jolkottaa melkein tunnin mukana ratsastusretkellä
Ising pesun jälkeen, toivoisin sen olleen väsynyt, mutta onnellinen.
Oreigur-tallin puuseenäkymä on sydämellinen
Ihana Kleima toimi meille oppaana, kun muilla tallilaisilla oli niin kiire.
Sadun (Hestbakki-tallin johtajatar) piti olla mukana iltabileissä, mutta koska hän ei
tullut, ostin paluuseuraksi itselleni hevosen - tämä tyyppi kyllä sammui kesken matkan.
Luultavast tämä matkaa pikapuoleen Sadun luokse, värit ainakin sopivat ja
hintakin oli (hevoseksi) kohtuullinen.
Sunnuntai:
Tänään sunnuntaina kävimme ukkokullan kanssa Fiskarsissa, siellä oli Maan mainiot maut -ruokatapahtuma ja ne "tyypilliset" Fiskarsin kesäjutut, kirpputorit ja muut näyttelyt. Aina niin ihanaa, tulisipa käytyä useammin.
Ostin itselleni kaulaan laitettavan kissan ja sammakon. Kissan tai kaksi haluaisin tänä syksynä, saas nähdä kuin käy ja sammakoita pääsee itse kunkin suusta välillä. (suom. huom. nk. iside joke)
Second Chance - lieneekö kierrätyskauppa, en muista enää
Nämä tuolit olivat minusta aika kalliita, lähes 400€ kpl,
mutta ne miellyttivät sekä silmää että olivat tunnusteltaessa ihanat.
jos olisin sokea, haluaisin tällaisia tuoleja.
Pieni lepo ennen lounasta Kuparipannussa (olimme 20 min ennen aukioloaikaa jo nälkäisiä...
.. ja saimme siis nauttia Firkarsin joen rauhoittavasta liplatuksesta ja seurata, miten
hiljaa eteneä laudanpala liikkuikin aika nopsaan
Päivän parasta antia oli kyllä lounas. Kirjoitin siitä jopa muistiin, että "Oli
kyllä varmaan paras lounas piiitkiin aihoihin: Alkusalaatit, kalaruuat ja kahvi
ja jälkiruuat. Pääruoka ei ollut niin hyvä, mutta kokonaisuus oli mahtava."
Onkohan niin, että solumyrkyt tekevät päästäni hieman hataran, mutta olen opetellut käyttämään uutta puhelintani joutoaikana ja nyt sujuu jo monenmoinen kauppalappu ja muistiin kirjoittaminen. Vahinko vain, että monet luulevat, että olen äärimmäisen epäkohtelias, kun vähän väliä räplään kännykkääni, vaikka siihen ei (kai) saa edes Pokemon Go'ta.
Jouko Kärkkäinen: Kalavale 2016
Yo. taideteoksesta meinasi tulla ukkokullan kanssa ihan riita, kun hän väitti sitä kaukaa katsottuna poijuksi ja minä kivenkovaan väitin, että se on ongenkoho. Kumpi lienee ollut oikeassa.
Paluumatkan aikana keskustelimme sitten (sattuneesta syystä) sanasta "Nillitys". Ukkokulta ei ollut moisesta kuullutkaan, vaikka väitin hänen/minun tekevän sitä koko ajan. Elä nyt tässä sitten!
Juu, elänhän minä, nk. täyttä elämää vaikka välillä tekeekin aika kipeää kropassa eri puolilla. Mutta kaipa se on niin, että kun tähän ikään pääsee, niin on vain hyvä, että sattuu. Tietää elävänsä.
Onneksi on hyvä omenavuosi, sillä omena päivässä pitää lääkärin loitolla. Useimmiten en oikein lääkäreistä tykkää. Se on pitkä tarina enkä aio sitä nyt kertoa, kun on kiire hakemaan kanalasta munat ja puuhata vielä muutakin ennen nukkumaan menoa.
Elokuu on lopuillaan. Omalta osaltani päättyy raskas jakso elämästä tähän elokuun loppuun, itseasiassa eiliseen: Eilen sain viimeisen sädehoidon. Se oli samalla aikaa ihanaa, haikeaa ja ihanaa. Siis voittopuolisesti ihanaa, tietenkin. Vein sädehoitokoneeni (linac 5) henkilökunnalle pienen suklaarasian, sydämiä. Sen he ovat ansainneet ammattitaitonsa ja sen turvallisuudentunteen vuoksi, minkä he minuun saivat valettua hoitojen kestäessä. He ovat eräänlaisia hengenpelastajia minulle.
En kerro enempää, sillä se on pitkä tarina. Jokaisella on varmasti oma tarinansa hoidoista. Sen voin sanoa, että joskus pelkkä hengittäminen syvään voi olla hirveän vaikeaa...
Eilisaamun taivas lupasi hyvää,
pilvien takaa paistoi aurinko.
Olen pääosin kulkenut syöpäklinikalle omalla autollani,koska nautin ajamisesta.
Tässä kuva, jonka nappasin autoni takaa eilen. Enää ei tarvitse tuolla joka arkipäivä rampata.
Olisi outoa, jos tämä kohta päättyvä 7kk jakso, jonka aikana koin rintasyövän havaitsemisen, leikkauksen (onneksi säästävän sellaisen), solumyrkkyhoidot ja nyt viimeiseksi 25 sädehoitokertaa, ei olisi jättänyt minuun ja läheisiini jotain jälkiä, jopa arpia, sydämeen ja muistoihin.
Minussa näkyy konkreettinen ja melkoisen ruma arpi sekä sädehoidon aikaansaamat palovammat. Arpi jää ja palovammat paranevat kuulemma jo ennen joulua, jos hoidan itseni hyvin. Vaikka en olekaan kovin ulkonäkökeskeinen, arpi tietenkin on minusta hirveä. Onneksi en esittele rintojani useinkaan enää julkisesti.
Nuorempana toki tuli oltua rannallakin joskus ilman yläosia, mutta ne ajat ovat kaukana takanapäin. Imettämäänkään en enää luultavasti julkisella paikalla ala, joten arpi on vain minun ja läheisteni nähtävillä.
Se siitä, nyt nokka eteenpäin, kohti uusia seikkailuja! Vielä on pakko sanoa, että minuun kolahti eilen melko syvästi se, että ensimmäiseksi autoon istuessani viimeisen sädehoidon jälkeen radiosta kuului Ellinooraan Leijonakunigas. Kaikki muu sanoissa taitaa päteä, mutta luulisin, etten hirveästi välitä keskikajatuoppeja nostella, oluen haju on mielestäni hirveän tympeä nykyisin. (Sitäpaits toivoisin ehkä haudalleni kukkia ennemin kuin viljaa, mutta se ei liene päätettävissäni...)
Elokuussa on ollut paljon hienoja hetkiä, joista olen saanut nauttia, koska olen ollut sairaslomalla ja aikaa on ollut muuhunkin kuin sädehoitoihin. Nämä kuvina, koska en voi jauhaa tätä tekstiä koko päivää. Muutakin tekemistä löytyy, onneksi.
Ensimmäinen avautunut auringnkukka
Ensimmäinen yö Halkjärven mökillä, Disa nauttii auringonlaskusta ihan hipihiljaa
Ekan Halkjärvi-yön auringnlasku. Juuri noin upea se oli livenäkin.
Tykkään niin mökistämme, hienon on ukkokulta tehnyt.
Taitaa olla toisen Halkjärvellä vietetyn yön iltarusko. Vaaleanpunainen.
Tosin tähän päti se, että illan rusko on aamun pasko. (Se on myös niin pitkä
tarina, etten kerro enempää...)
Lohjan Pyhän Laurin kirkon hautausmaan lähde,
oikeasta kulmasta katsottuna varsin arvoituksellinen ja kaunis
Kirkkomaalla, olemme juuri käyneet katsomassa mummon ja vaijan (=anoppi & appiukko)
hautaa vaijan syntymäpäivänä 15.8.
Yksityiskohta joltain satunnaiselta haudalta
Sirtuunakurkku, omasta kasvihuoneesta, voisiko olla ihananmpaa makua?
Viidakkokurkku sen kyllä piti olla, mutta toisin kävi. Ninhän se on usein elämässä.
Alan muuttua tosivihreäksi, auto kompostoituu ulkopuolelta pikkuhiljaa,
onneksi tuo kasvusto luultavasti kuolee, kun pakkaset tulevat Heh.
Liisa niin tomerana, kun on saanut vastuun koirien hoidosta.
Disa on päättänyt nauttia tästä. (Varmaan siksi se oksenteli koko seuraavan yön,
kun oli nauttinut jotain metsästä, siis Disa) *heh*
Liisa ja Ferkku (kuvassa) saivat nauttia Disan ja Kleppan hoitamisesta.
Onneksi koirat eivät kulu, jos niistä muutkin tykkää.
(Kuva (c): Liisa Virolainen)
Kalebassin muotoinen kurkku ilmestyi kasvihuoneeseen,
en kyllä tietääkseni sellaista istuttanut. Tätäkin pitää maistella.
Ananaskirsikka, uusi tuttavuus kasvihuoneessa,
ehtineekö kypsäksi tänä syksynä, jännä nähdä...
Anananaskirsikan kukka on tuollainen violetti.
Enpä olisi tiennytkään...
Mun "pahvikuvat" ja päivittäiset iloni: Disa-äitimuori ja Kleppa-lapsonen ja
tietenkin se kasvihuone. Saas nähdä, onnistuuko Kleppankin saaminen äidiksi...
Ukkokulta ehdotti, että kasvihuoneen oen päälle pitäisi laittaa joku teksi. Keväällä mieleeni ei tullut
muuta kuin "Ken tästä käy saa kaiken toivon heittää". Nyt syksymmällä tiedän, että
se lause olisi väärä. Ehkä paremipi olisi vaikkapa "Ken tästä käy saa kaiken toivon."
Eilen illalla oli pakko puskea riemunsa johokin konkreettiseen,
siivosin kesäkanalan eteisen perinpohjin. Siinä harja heilui ja hiki virtasi.
Taas olin niin mielissäni, että nyksisin tukkani on sellainen "poikatukka", jonka voi kuivata
pörröttämällä päätään vaikka käsillä hinkkaamalla.
Tänä kesänä ei purkkeihin ehtinyt laittaa mitään,
ehkäpä sitten ensi kesänä Halkjärvi ja koti kukkivat jotain helppoa,
vaikka pelargoneja...
Taas uusi auringonkukka aukeaa kohta hevospuomin takaa.
Elokuu on siis lähes ohitse, ensi kuun alussa sairasloma muuttuu kesälomaksi ja ensi kuussa pitäisi päästä aloittamaan työt. Voi, miten toivon sitä! Paluu arkeen, paluu elämään...
On heinäkuun viimeinen päivä enkä ole puoleentoista kuukauteen ehtinyt blogia pävittää, koska olen elänyt elämää ja (pääosin) nauttinut siitä. (Suom. huom: Blogia on mielestäni kiva kirjoittaa ja on noin kaksi syytä, miksi en kirjoita: on paha olo tai on hyvä olo. Lisäksi sitten on tietenkin kaikenlaisia kiireitä ja mitä sitä nyt sattuu ihmiselämässä.)
Nyt on tarkoitus viettää rauhallinen pyhäpäivä ja hyvästellä heinäkuu ja puolet kesäkuusta tässä blogissa. Sen lisäksi ajattelin aloittaa pyykkitupaprojektin koska sain tänään uuden pyykkikoneen käyttökuntoon. Meidän pyykkitupa ei siis ole muutamaan vuoteen "kestänyt päivänvaloa", koska se pursuilee puhdasta ja likaista pyykkiä. Luultavasti vain minä tiedän, kumpi on kumpaa ja alan nyt nakerrella sitä järjestykseen pikkuhiljaa.
---
Kesäkuun lopun kokokohta taisi olla juhannuksen vietto ylämökillä. Meitä oli kokoontunut yhteen tytärpuoleni Katariinan perhe (kaksi aikuista ja 11-v tytär) ja aviomiehensä Arskan siskon perhe (kaksi aikuista ja noin 8-v tytär) ja me kaksi vanhaa, ukkokulta ja minä. (Tosin minähän en ole vanha kuin ikävuosiltanim -heh- ja ehkei ukkokultakaan ole.) Lisäksi menossa mukana oli kolme islanninlammaskoiraa, joten varmaan mäella oli mekkalaa kuin Melukylässä ikään. Siitähän me ei hirveästi välitetty, koska oli juhlan aika. Nyyttikestiperiaatteella mentiin ja hyvin syötiin ja jonkin verran juotiin. Oli todella mukavaa, kiitos asianosaisille vielä kerran näin jälkikäteen!
Juhannuksen aikaan olivat juhannusruusut jo kukkineet, joten
ihailin tätä kaunista ja herkkää ruusua mummolan aidassa.
Seuraava ilonaihe taisi olla ensimmäiset löylyt Halkjärven mökillä. Ukkokulta on sitä ahkerasti koko talven ja alkukesän nakertanut kuntoon ja NYT päästiin saunomaan. Projektikuvia puuttuu, koska jostain syystä olen ollut laiska kuvaamaan, mutta kyllä kyllä olen nauttinut. Saunassa on pehmeät löylyt ja järvivesi on ollut lämmintä ja tänä kesänä ei ole pahasti sinilevää näkynyt, joten uimisestakin on voinut nauttia.
Heinäkuun ensimmäisenä viikonloppuna napsahti tämä meidän kylän aika hiljainen kohta kerralla täyteen elämää, kun lauantaiaamuna ensin aamuyöllä mummolan ajosillalle parkkerasi tyttäreni Maija avomiehensä Hannun kera. Heillä oli luonnollisesti mukanaan belbam (suom. huom. koira) Louhi. Siihen nämä kolme muuttivat, pitkään tyhjänä olleeseen mummolaan, tarkoituksenaan viettää ilonamme heinäkuu. Varhain samana aamuna sitten ylämökille asettuivat etelän muuttolinnut Espanjasta - ukkokullan sisko Liisa kera tyttärensä Lauran. Laura viipyi vain viikon, mutta Liisa asustelee mökkiä syyskuun puoleen väliin saakka. Näin vaihtui hiljaiselomme kerralla sosiaalisemmaksi ja nauru on raikunut nuorten touhujen vuoksi. Ehkä vähän on naurettu Liisankin touhuja, mutta kehtaakohan tuota julkisesti sanoa. *Vitsivitsi* Naurua on mahtunut yhdessäoloon paljonkin ja se on mukavaa.
Tässä video spontaanista eukonkantoharjoituksesta, joka antanee jonkinlaisen kuvan touhusta:
Heinäkuussa pääsimme siis myös sisustamaan Halkjärven mökkiä, koska se on lähes valmis, mikä siis on ihanaa! Pääosin sisustuselementteinä ovat olleet persoonalliset (lue: huokeat) Ikean kalusteet, sieltä olemme hakeneet keittiön kaapit, tuolit, tarjoilupöydän ja pientä hilpetööriä. Tai keittiön kaapit haettiin yhdessä ja muut tavarat olen hakenut samalla kun olen käynyt sädehoidoissa Meilahdessa. Onneksi en ole shopholic, koska jokapäiväinen turhauttava ajomatka Lohjalta Tarvontietä Meikkuun ja taas heti takaisin piristyy kummasti, kun käy Ikeasta ostamassa jotain pientä. Olen tehnyt etukäteen harkkittuja täsmäiskuja, ostanut muutamia kahvikuppeja, kattiloita ja sellaista oikeasti puuttuvaa. Tämä on hyvä, sillä olenhan jo aikaa sitten tipahtanut Kelan sairaspäivärahalle. Hyvin sillä elää, kun on vanhoja säästöjä.
Molemmat vävypojat ovat varmaan myös suuresti nauttineet Ikea-hankinnoistamme, koska joko Hannu yksin (tuolit ja tarjoilupöytä, jotka myös piti vahata) tai Hannu ja Arska yhdessä (keittiön kaapit ja laatikostot) ovat koonneet nuo Ikea-hankinnat. Ukkokulta on neuvonut ja minä olen kiitellyt. Hyvä työnjako minusta! Arska kyllä maintsi keitiönkaappeja kootessaan, että itse hankki kalusteet aikanaan muualta, jotta olisi saanut ne koottuina. On kuulemma pieni hinta kokoamisen vaivasta... Mun ja ukkokullan mielestä ei ollu vaivalloista ja tuli halvemmaksi. Hehheh.
Sädehoidot siis ovat tosiaan alkaneet, sain tuomioksi 5 viikkoa joka arkipäivä sädehoitoa ja olen jo tätä kirjoittaessani puolivälissä matkaa. Pari ensimmäistä viikkoa reissut ovat olleet aika masentavia, mutta olen ajomatkoilla yrittänyt rakentaa positiivisuuttani keksimällä erilaisia argumentteja siihen, miksi ajo Meikkuun 8 minuutin vuoksi ei ole turhauttavaa. Niitähän on edelleen paljonkin, kuten:
a) toiset käyvät Lohjalta Helsingissä joka arkipäivä ja joutuvat viipymään 7,5 tuntia
b) kun käyn tekemässä Meilahdessa yhden vatsalihasliikkeen päivässä, tulee säännöllisesti jumpattua. Hoitopöytä on siis niin kapea, ettei käsillä voi auttaa. Itseasiassa noinkin pieni vaikuttaa jotain, uskokaa tai älkää, kannattaisi varmaan tehdä enemmänkin noita vatsoja...
c) lisää liikuntaa: kävelen aika reippaasti yhden kerroksen alas ja ylös - en käytä hissiä. Kohta alan kävellä muutenkin enemmän täällä kotonakin ja koirat kiittää.
d) onhan näitä, mutta en jaksa rasittaa kirjoitussormiani kertomalla lisää hassuuksia, joita ehsin ajatella mielin määrin.
Heinäkuussa ajelin myös katsomaan issikoiden mestaruuskisoja Ypäjälle lauantaipäiväksi. Ihania hevosia ja ihania ihmisiä ja valtavasti naurunaiheita. Myös minulle naurettiin, kun kaatua kupsahdin retkituolini kanssa, joten pilkka osui osittain myös omaan nilkkaan. Senhän toki olen ansainnut aika ajoin - sen verran hurttia on huumorini.
Ihan parhautta mestaruuskisoissa oli Sadun kanssa vietetty rauhallinen ja maittava lounashetki.
Sitä aina aika ajoin muistaa, miten tärkeitä ovat ystävät. Voi, kun olisi enemmän aikaa!
Heinäntekoonkin päästiin, kun sateet lopulta hetkeksi taukosivat parin viikon painostavaan helteeseen. Tänä vuonna tilasin sattuneesta syystä vaaleanpunaisia paaleja ja puolet paaleistamme ovatkin vaaleanpunaisia. Vaaleanpunainen käärintämuovi kuulemma loppui kesken.
Heinäkuussa kerkisin/viitsin/jaksoin (valitse sopiva) vain pari kertaa hevosen selkään.
Tässä ihailemme Vissan kanssa niitä pinkkejä paaleja, joita juuri ollaan tekemässä.
Kaksi viikkoa sitten kasvihuone näytti tältä, nyt kaikki on jo tuplasti pitempää ja tuuheampaa.
On valtava ilo käydä näitä pari kertaa päiväss nyppimässä ja ihailemassa.
Maija on koko heinäkuun ollut minulle muun muassa kasvihuonekeijuna eli on käynyt aukomassa kasvihuoneen ovet ja kastelemassa, jos en ole sitä tehnyt ja olen lähtenyt jo aamulla Meikkuun. Koska Maija ja Hannu ovat tätä kirjottaessani jo Kittilässä (ja varmaan nukkuvat päiväunia, koska saapuivat sinne tänään aamuyöllä) joudun jatkossa muistamaan tämän itse. Paljon muutakin on tapahtunut, kun nuoripari on ollut apuna ja ilona. Sisäkukat ovat elpyneet ja muutama nurkka kotoa on siistiytynyt uuteen uskoon. Vielä olisin heidät naapurissa pitänyt, vaan pitäähän sitä saada elää omaakin elämää ihan omassa kodissa. Onneksi voimani ja energiani ovat kovaa vauhtia palaamassa joten jaksanen ja muistanen monen homman hoitaa tässä kuussa ihan itse.
Eilen tosiaan Maija ja Hannu palasivat pohjoiseen ja samana päivänä tuli Fernando Espanjasta ylämökille. Tässä kuussa meno täällä meillä lienee hiljaisempaa, kun mummolassa ei ole ketään ja ylämökillä ovat Liisa ja Ferkku ja täällä meillä kotona vain minä ja ukkokulta.
Tämä loppuunkulunut heinäkuu huipentui eiliseen islanninlammaskoirien erikoisnäyttelyyn, jonne Kleppa ja minä matkasimme yhdessä Leilan ja Kleiman kanssa. Koiria oli näyttelyssä 96 kpl ja omat odotukseni eivät olleet kovin suuret, koska paikalla oli niin paljon koiria. Leilan odotuksista en ole varma, ainakin hän oli valmistellut koiransa paremmin ilmeisesti jopa harjoittelemalla esiintymistä ja tässä vuosien varrella Kleima on tallitöissä Ofeigur-issikkatallilla ja agility- ja rallytokoharkoissa sosiaalistunut aivan toiseen malliin kuin siskolikka Kleppa, jota on pidetty pääosin vain täällä kotona ja Halkjärven mökillä yhdessä Äiti-Disan kanssa.
Niin siinä kävi, että Kleppa pokkasi itselleen EH:n hienolla arvostelulla, jossa suurimmat miinukset tulivat itseluottamuksen puutteesta ja haluttomuudesta esittää itseään. Erinomaiset liikkeet, oikeat korvat ja kulmaukset jne. ilahduttivat minua kovasti Kleppan arvostelussa. Sitä suorastaan häpeän, että koirarukka stressaantui tilanteessa niin odottamattoman paljon, koska en ole sen kanssa käynyt koko vuonna enkä edes sen elinaikana kuin muutaman kerran ihan kaksisteen jossakin. Aina olen ottanut Disan mukaan, että molemmat saisivat virikkeitä. Nyt pitää ottaa opikseen ja yrittää korjata tilanne ja tehdä molempien koirieni kanssa yksinkin jotakin jossain muualla kuin kotona.
Mutta kävi siinä niinkin, että Leila ja Kleima voittivat ensin avoimet nartut ja sitten nartut ja pokkasivat vielä itselleen ROP:n ja BIS:n ja olivat näinollen näyttelyn kaunein koira - voittajat - eli niiden karkeloiden parhaat! Huikea tulos!
Minä kasvattajana, jolla ei todellakaan ole kokemusta kuin kahden pentueen verran, vaikka minulla onkin kennelnimi, olin erittäin onnellinen ja liikuttunut. Enpä juurikaan itke julkisesti, mutta nyt itkin - ilosta.
Leila on tehnyt hienoa, määrätietoista työtä hankkimansa koiran kanssa ja ansaitsee tästä vilpittömät onnittelut/kiitokset! Minä voin kasvattajana paistatella siinä sivussa, koska tokihan tiesin, millaiselle ihmiselle koirani möin. Nappipari, jotka sopivat hyvin yhteen!
Tässä vasemmalla Leila Salovaara ja Tassumäen Kleima ROP BIS,
keskellä tuomari Sóley Halla Möller, Islanti sekä
oikealla VSP Raija Frantsi koiransa
C.I.B POHJ MVA FI MVA DK MVA EE MVA LV MVA NO MVA LT MVA RU MVA BALT MVA PMV-13 V-13 LVV-14 TLNW-15 HeW-15 V-15 Tuulenpuuskan Petur Naskursson kanssa
Paljon muutakin mukavaa mahtuu heinäkuuhun: mm. paimennuspäivä Somerolla Kleppan (ja Leilan & Kleiman) kanssa, monta saunomiskertaa Halkjärvellä, vierailu Mikkilöiden veneellä Pohjoisrannassa, mahtava Seitsemän Veljestä kesäteatteriesitys ja monia muita pieniä ja isoja iloja jokaiseen päivään! Niistä se rakentuu, hyvä elämä! Kiitos kaikille asianosaisille!
