Valoa pilvien takaa

Elokuu on lopuillaan. Omalta osaltani päättyy raskas jakso elämästä tähän elokuun loppuun, itseasiassa eiliseen:  Eilen sain viimeisen sädehoidon.  Se oli samalla aikaa ihanaa, haikeaa ja ihanaa.  Siis voittopuolisesti ihanaa, tietenkin.  Vein sädehoitokoneeni (linac 5) henkilökunnalle pienen suklaarasian, sydämiä. Sen he ovat ansainneet ammattitaitonsa ja sen turvallisuudentunteen vuoksi, minkä he minuun saivat valettua hoitojen kestäessä. He ovat eräänlaisia hengenpelastajia minulle.

En kerro enempää, sillä se on pitkä tarina.  Jokaisella on varmasti oma tarinansa hoidoista.  Sen voin sanoa, että joskus pelkkä hengittäminen syvään voi olla hirveän vaikeaa...

Eilisaamun taivas lupasi hyvää,
pilvien takaa paistoi aurinko.

Olen pääosin kulkenut syöpäklinikalle omalla autollani,koska nautin ajamisesta.
Tässä kuva, jonka nappasin autoni takaa eilen. Enää ei tarvitse tuolla joka arkipäivä rampata.

Olisi outoa, jos tämä kohta päättyvä 7kk jakso, jonka aikana koin rintasyövän havaitsemisen, leikkauksen (onneksi säästävän sellaisen), solumyrkkyhoidot ja nyt viimeiseksi 25 sädehoitokertaa, ei olisi jättänyt minuun ja läheisiini jotain jälkiä, jopa arpia, sydämeen ja muistoihin.

Minussa näkyy konkreettinen ja melkoisen ruma arpi sekä sädehoidon aikaansaamat palovammat.  Arpi jää ja palovammat paranevat kuulemma jo ennen joulua, jos hoidan itseni hyvin.   Vaikka en olekaan kovin ulkonäkökeskeinen, arpi tietenkin on minusta hirveä.  Onneksi en esittele rintojani useinkaan enää julkisesti.

Nuorempana toki tuli oltua rannallakin joskus ilman yläosia, mutta ne ajat ovat kaukana takanapäin.  Imettämäänkään en enää luultavasti julkisella paikalla ala, joten arpi on vain minun ja läheisteni nähtävillä.

Se siitä, nyt nokka eteenpäin, kohti uusia seikkailuja!  Vielä on pakko sanoa, että minuun kolahti eilen melko syvästi se, että ensimmäiseksi autoon istuessani viimeisen sädehoidon jälkeen radiosta kuului Ellinooraan Leijonakunigas.  Kaikki muu sanoissa taitaa päteä, mutta luulisin, etten hirveästi välitä keskikajatuoppeja nostella, oluen haju on mielestäni hirveän tympeä nykyisin.  (Sitäpaits toivoisin ehkä haudalleni kukkia ennemin kuin viljaa, mutta se ei liene päätettävissäni...)

Elokuussa on ollut paljon hienoja hetkiä, joista olen saanut nauttia, koska olen ollut sairaslomalla ja aikaa on ollut muuhunkin kuin sädehoitoihin. Nämä kuvina, koska en voi jauhaa tätä tekstiä koko päivää.  Muutakin tekemistä löytyy, onneksi.

Ensimmäinen avautunut auringnkukka

Ensimmäinen yö Halkjärven mökillä, Disa nauttii auringonlaskusta ihan hipihiljaa

Ekan Halkjärvi-yön auringnlasku. Juuri noin upea se oli livenäkin.

Tykkään niin mökistämme, hienon on ukkokulta tehnyt.

Taitaa olla toisen Halkjärvellä vietetyn yön iltarusko. Vaaleanpunainen.
Tosin tähän päti se, että illan rusko on aamun pasko.  (Se on myös niin pitkä
tarina, etten kerro enempää...)

Lohjan Pyhän Laurin kirkon hautausmaan lähde,
oikeasta kulmasta katsottuna varsin arvoituksellinen ja kaunis

Kirkkomaalla, olemme juuri käyneet katsomassa mummon ja vaijan (=anoppi & appiukko) 
hautaa vaijan syntymäpäivänä 15.8.

Yksityiskohta joltain satunnaiselta haudalta

Sirtuunakurkku, omasta kasvihuoneesta, voisiko olla ihananmpaa makua?
Viidakkokurkku sen kyllä piti olla, mutta toisin kävi.  Ninhän se on usein elämässä.

Alan muuttua tosivihreäksi, auto kompostoituu ulkopuolelta pikkuhiljaa,
onneksi tuo kasvusto luultavasti kuolee, kun pakkaset tulevat Heh.

Liisa niin tomerana, kun on saanut vastuun koirien hoidosta.
Disa on päättänyt nauttia tästä.  (Varmaan siksi se oksenteli koko seuraavan yön,
kun oli nauttinut jotain metsästä, siis Disa) *heh*

Liisa ja Ferkku (kuvassa) saivat nauttia Disan ja Kleppan hoitamisesta.
Onneksi koirat eivät kulu, jos niistä muutkin tykkää.
(Kuva (c): Liisa Virolainen)

Kalebassin muotoinen kurkku ilmestyi kasvihuoneeseen,
en kyllä tietääkseni sellaista istuttanut.  Tätäkin pitää maistella.

Ananaskirsikka, uusi tuttavuus kasvihuoneessa,
ehtineekö kypsäksi tänä syksynä, jännä nähdä...

Anananaskirsikan kukka on tuollainen violetti.
Enpä olisi tiennytkään...

Mun "pahvikuvat" ja päivittäiset iloni: Disa-äitimuori ja Kleppa-lapsonen ja
tietenkin se kasvihuone.  Saas nähdä, onnistuuko Kleppankin saaminen äidiksi...

Ukkokulta ehdotti, että kasvihuoneen oen päälle pitäisi laittaa joku teksi.  Keväällä mieleeni ei tullut
muuta kuin "Ken tästä käy saa kaiken toivon heittää".  Nyt syksymmällä tiedän, että
se lause olisi väärä.  Ehkä paremipi olisi vaikkapa "Ken tästä käy saa kaiken toivon."

Eilen illalla oli pakko puskea riemunsa johokin konkreettiseen,
siivosin kesäkanalan eteisen perinpohjin.  Siinä harja heilui ja hiki virtasi. 
Taas olin niin mielissäni, että nyksisin tukkani on sellainen "poikatukka", jonka voi kuivata
pörröttämällä päätään vaikka käsillä hinkkaamalla.

Tänä kesänä ei purkkeihin ehtinyt laittaa mitään,
ehkäpä sitten ensi kesänä Halkjärvi ja koti kukkivat jotain helppoa,
vaikka pelargoneja...

Taas uusi auringonkukka aukeaa kohta hevospuomin takaa.

Elokuu on siis lähes ohitse, ensi kuun alussa sairasloma muuttuu kesälomaksi ja ensi kuussa pitäisi päästä aloittamaan työt.  Voi, miten toivon sitä!

Paluu arkeen, paluu elämään...