Ei tippa tapa!

Huomenna tulee kaksi viikkoa ensimmäisestä solumyrkkytiputuksesta. Luulin etukäteen sen olevan paljon pahempaa.  Olin toki väsynyt ja kyllä, kipujakin oli jälkeenpäin - pieniä ja todella kovia, mutta pahoinvointia ei ole ollut ollenkaan.  Lääkkeet ovat kyllä hyviä nykyään.

Unettomuus oli ensin pahinta, kortisoni on niin kiihdyttävää, etteivät unilääkkeetkään tehoa yhtään. Pari yötä lojuin sängyssä yrittäen levätä vaikka yhtään ei nukuttanut.  Onneksi sitä kortisonia tarvitsee käyttää vain muutaman päivän.

Nyt olo on aika normaali - muisti tosin pätkii ihan kummasti. Yhtenä päivänä en millään muistanut meidän postinumeroa. No, enhän minä ole tässä vielä 30 vuottakaan asunut.

Olen levännyt, ratsastellut ja lukenut muutaman kirjan. Olen myöskin käynyt muissa harrastuksissa: keramiikassa ja viime viikolla alkoi teatteriporukan kanssa improvisaatioryhmä, se oli ihan hulvatonta.  Ajattelen, että nyt kerään taas voimia seuraavan hoidon jälkeiseen oloon. Seuraava hoitokerta on viikon kuluttua.  Paha olo kuulemma kumuloituu ajan kuluessa. Onneksi on kalenterissa piste, jonne voi katsoa: juhannukseen mennessä tämä on ohi.

Kun sain tietää taudistani ajattelin olevani taistelun edessä. Kuvittelin taudin lohikäärmeeksi ja hetken mielijohteesta päätin tehdä siitä pienen patsaan keramiikassa.

Tyyppi onnistui aika hyvin,
vaikka itse sanonkin.

,

Kovin herttainen on tämä vastustaja,
ehkä se on hyvä juttu 

Viime päivinä olemme saaneet nauttia ihanista kevätsäistä ja auringosta.  Loppuviikosta kuulemma talvi tulee takaisin.

Eilisellä ratsastuslenkillä taivas oli kuin vesivärimaalaus. 

Näillä mennään.  Minusta tuntuu kuitenkin, että olen saanut ihan hyvät kortit tähän peliin.