Viiltohaavoja

Viikkoni on ollut pääosin iloinen ja toimelias. Toki olen kohdannut surua omassakin elämässäni, mutta jotenkin hallitusti, jos niin voi sanoa.

Maanantaina olimme yhdessä Vaijan haudalla hänen kuolemansa vuosipäivänä sytyttämässä kynttilät. Meitä oli pieni joukko, jota sitoo yhteen rakkaus toisiimme ja poismenneeseen Vaijaan. Pari kynttilää oli jo käyty sytyttämässä etukäteen ja oli mukava nähdä, että ne paloivat edelleen. Pikku-Wilma (3-v) ei tietenkään osannut olla vakava ja surullinen ja miksi olisi pitänytkään. Hän ihaili kynttilöitä suurin lapsensilmin ja katseli hieman kummissaankin aikuisten kosteita silmänurkkia. Taisi hän kevyesti hypähdella haudallakin. Vaija oli varmaan iloinen, jos näki. Olisi ainakin ollut, jos olisi nähnyt. Mukava ajatus.

Eilen Suomi sai taas suru-uutisen, kun Kauhajoella nuori mies tappoi 10 luokkatoveriaan aseella ja tulella. Motiivina oli kuulemma viha. Minun on mahdotonta myötäelää sellaista vihaa. Myötätuntoni kohdistuu niihin, joihin tämä viha iski. Pojan omiin vanhempiin, kuolleisiin lapsiin ja heidän läheisiinsä- tietenkin myös siihen poliisiin, joka poikaa oli edellisenä päivänä kuulustellut ja joka ei nähnyt tuota vihaa. Ilmeisesti se viha oli hyvin syvällä ja hyvin vahva. Jokaiseen heistä pojan viha iski syvän viiltohaavan, joka paranee hyvin hitaasti. Viiltohaavat kun tuntuvat aukenevan juuri, kun luulit niiden parantuvan...

Voi, miten paljon nuoret ihmiset tarvitsevatkaan hyvää ja positiivista, jotta vihat eivät kasvaisi isoiksi vaan pysyisivät pieninä ja somina kiukkuina vain.

Tänään toivoisin jokaiselta ihmiseltä: "Päästäkää omat pikkukiukkunne ulos ajoissa, jotteivät ne kasvaisi ja täyttäisi kokonaan mieltänne. Muistakaa päästää myös ilonne, se tarttuu *myös* herkästi muihin ihmisiin ja samalla se kasvaa itsessänne. Opettakaa edes tämä lapsillenne - ja rakkaus."