Serkkuterveiset

Hauska huomata, että näitä luetaan sittenkin. :)

Esko-serkku oli laittanut terveisiä tuonne kauas syyskuun alkuun. Pahaan auto-onnettomuuteen kun joutuu, niin sitä pysähtyy sairaalaan moneksi kuukaudeksi. On silti mukavaa kuulla, että sieltä pääsee poiskin ja paranemista tapahtuu.

Ehkä kannattaisi syysmasiksessaan huomata, että lokakuu sentään pysäyttää vaan osan elämänilosta, ei jalkoja. Ja huomenna lokakuukin on ohi! :D

Ja Marja-serkku, edellisen sisko, soitti eilen, kun halusi kuulla äänestäni, olenko ihan lamassa. Varmaan olisi piristänyt, jos olisin ollut. Mutta piristihän hän toki silti, vaikka olinkin iloisella tuulella.

Mutta enpäs olekaan enää syysmasentunut - mukavat ihmiset saavat hymyilemään, vaikka olisi kuinka pimeää. Kiitos kaikille niille, jotka ovat kivoja.

Jos tänään tulee lunta, olen valmistautunut talvirenkain. Tulisikin, tulisi valoa elämään ihan konkreettisestikin.

Talviaikaan

Minusta kellojen kääntö on ihan turhaa puuhaa.

Kaksi kertaa vuodessa minulla menee rytmi viikoksi tai pariksi ihan sekaisin, kun kelloja pitää siirrellä. Normaalisti herään 2 min ennen kelloa torkkuakseni sitten vielä parin torkkuherätyksen ajan tai enemmän, jos on koomapäivä. Joskus jopa nousen ihan heti.

Mutta nyt, kun on siirrytty taas talviaikaan joudun puoliväkisin nukkumaan vielä tunnin, koska en todellakaan halua olla viideltä pystyssä kuin joku ylipirtsakka mummeli.

Ja keväällä, kun kellot käännetään toiseen suuntaan, en meinaa millään päästä ylös. Koko päivä on pilalla, kun herään väsyneenä.

Miksi ihmeessä aika ei voisi pysyä paikoillaan oli kesä tai talvi?

Nih.

Naura itsellesi

Lokakuu ei tosiaankaan ole kuukausista armain, minusta se on jotenkin julma kuukausi. Masentuneet masentuvat lisää, optimistitkin tipahtelevat elämän asettamiin ansakuoppiin. Joskus tuntuu, että kaikki läheisetkin ovat siirtyneet manan majalle lokakuussa - vaikka oikeasti vain yksi läheisimmistä, äitini, sinne lähti kymmenen vuotta sitten. Tuntuu uskomattomalta, että äidin kuolemasta on jo kymmenen vuotta, sen verran kirpeinä jotkut muistot välillä tuntuvat.

Varmaan tämä lähes kahden viikon kirjoittamattomuuskin on lokakuun syytä. On vaikeaa saada energiaa riittämään, kun tuntuu, että on pimeää kuin peikon ** hmm, sanotaan nyt vaikka ** anuksessa. ;)

Lokakuusta huolimatta on ollut ihan mukaviakin hetkiä: eilen oli agilityhallilla ykkös/möllitasoisille koirille (lue: ohjaajille) erikoiskoulutusta. En ole pitkään aikaan saanut niin loistavaa treeniä kuin eilen aamulla sain. Jaakko-kouluttajamme oli laatinut kohtuullisen vaikean radan, jota lähdimme käymään läpi. Rata oli agilityluokissa ehkä semmoista vitostasoa (kolmonen on agilityn voittajaluokka ja isompia numeroita ei ole ;)) ja sillä oli 20 estettä. Itse pääsin noin 40 minuutin hiertämisen jälkeen Marilynin kanssa esteelle 12 asti, mikä oli nelisen estettä enemmän kuin kuvittelin.

Perusasiota on toki paljon, mielettömän paljon hierottavana tuo pienen iloisen cairntytön päähän ja sikäli ehkä osaisimme niitä jopa itsekin hiertää, mutta itse kymmenen vuotta harrastaneena sain taas paljon uusia oppeja ja mietittävää omaan ohjaukseeni ja siihen, miten yhteistyötä koiran kanssa teemme.

On naurettavaa, kuinka vartalo ei vain osaa tehdä eri tavalla asioita, kun on jotkut jutut aina toisella tavalla tehnyt. Sitten kun lopulta saa kroppansa ja harteensa kiertymään kouluttajan haluamalla tavalla ja pieni valkoinen nuoli kiitää parin esteen verran sulavasti ja kaunislinjaisesti ja muut ryhmäläiset huutelevat hurraata ja taputtavat (ajatelkaa, miten mieletön yhteishenki!), niin saa taas tuntea, miten älyttömän kivaa agility voi olla.

Siitäkin huolimatta, että minä itse ja koirani myös olemme möllitasoa tarvitsemme välillä erikoiskursseja ja palautetta myös muilta kuin omilta, tutuilta ohjaajilta. Vaihtelu virkistää, sanoi kissa kun mummolla pöytää pyyhki. :)

Se hieman harmitti, että oman treenin jälkeen piti hypätä autoon ja ajella kiireellä kotiin vaihtamaan vaatteet, jotta ehtisin Ypäjälle islanninhevosyhdistyksen syyskokoukseen. Olisi ollut todella kehittävää nähdä, kuinka "mopokorttinen" Teija ajeli "ferrarillaan" Oskulla.

Puhumattakaan siitä, että tyttären ja naapurin Bondin suorituskin jäi näkemättä. Toivottavasti moni seurakaveri ymmärsi, että näkemällä oppii ehkä jopa enemmän kuin tekemällä ja kuunteluoppilaita oli enemmän kuin se yksi, joka ilmottautui mukaan.

Näitä kursseja pitää saada lisää, näin päätimme Teijan kanssa. Tosin Teija-parka starttasi tänään aurinkoiseen Brasiliaan yli pariksi viikoksi ja jää näin ollen paitsi ihanan kirpeistä pihlajanmarjoistamme täällä syksyisessä Suomessa - voi raukkaa. ;)

Issikkayhdistyksen kokoukseen meitä lähti yhteisellä autolla neljä naista (kokonaistaloudellista ajattelua) Lohjan suunnalta. Syyskokous oli ihanan toimiva ja hyvähenkinen. Olikin ensimmäinen kerta, kun koskaan kerkisin mukaan ko. yhdistyksen kokouksiin. Saattaapa olla, että tulen niissä viihtymään huomattavasti enemmän jatkossa, koska olin paikalla siksi, että minua oli nykyinen puheenjohtaja pyytänyt manttelinperijäkseen. Se nähdään lopullisesti kevätkokouksen jälkeen, kuka valitaan, mutta olen asiaa vakavasti harkittuani päättänyt suostua ehdolle. Onhan tuota yhdistysten hallituksissa istumista tullut kokeiltua aika monissa yhdistyksissä. Muistaakseni ainakin Turun Käyttökoirayhdistyksessä, Cairnterrieriseurassa, Turun Yliopiston atk-opiskelijoiden aineyhdistys asteriskissa, Lohjan Purjehtijoissa ja Lägissä olen ollut mukana hallituksissa. Joissakin olen ollut pari vuotta ja joissakin paljon useampia. Tämä uusin tarjottu pesti tulee varmasti olemaan kokemuksena sekä arvokas, haastava ja mielenkiintoinen että raskas ja työllistävä. Odotan sitä kovasti.

Kokous jatkui vielä kasvattajapäivillä ja saimme kuunnella kaksi erittäin kiinnostavaa ja hyvin valmisteltua luentoa. Toinen tamman tiineydestä ja varsomisesta ja toinen nuoren hevosen kouluttamisesta. Oli mukava huomata, että oman varsan asiat ovat aika hyvällä tolalla koulutuksen suhteen. :)

Mutta nyt pitää taas käydä oman arjen askareisiin kiinni. Tämä sunnuntaipäivä on ainoa "vapaapäiväni" ja pitänee hiukan satsata kodin siivous- ja pyykinhuoltotehtäviin. Taitaa olla niin, että issikkalauma saa edelleen kasvattaa turkkiaan rauhassa. Aika lutusilta pörriäisiltä ne tänä aamuna näyttivät, kun koko porukka laukkasi aamun kuivaheinäannoksilleen. Ekat kuivaheinät on annettu tänä viikonloppuna - ihanan kauan kesti laidunkausi tänä vuonna. :)

Ainiin, eilispäivän mottona tuli siellä agilitytreenissä mieleen seuraava: "Kun oppii nauramaan itselleen, on helppoa hymähdellä toisten tekemisille."

Oravanpyörässä

Viime viikko vilisti taas sellaista vauhtia ohi, että ei oikein edes ehtinyt tajuta.

Torstaina naapurin Katja kutsui porkkanasäkin noutoon ja samalla kahville. Hänellä käy "porkkanaukko" säännöllisesti tarjoamassa porkkanasäkkejä ja samalla Katja aina ostaa meille muillekin säkin. Erinomainen järjestely. :) Ilta oli kiva, istuskeltiin kolmistaan -Pikku-Emma kolmantena- ja päivitettiin parin viikon kuulumiset. Hiukan se keskusteleminen on sellaista rikkonaista kun tuollaisella yksivuotta ja 5 kk -ikäisellä on siinä aika paljon sanomista väliin... Se ei kyllä haittaa yhtään, kun Emma on niin ihana.

Perjantai meni töitä tehdessä- illalla laitoin jotain hyvää ruokaa ja sohvaperunoitiin.

Lauantaina aamulla yhdeksäksi jo agilityhallille HalliCupiin töihin ja kisaamaan. Mukana olivat naapurin Bondi tyttären ohjattavaksi ja oma Marilyn, jotka molemmat käyvät aika kuumina, kun väkeä on paikalla paljon. Marilynin kisasuoritus mölliluokassa meni aivan kohtuullisesti, kun ottaa huomioon, että tajusin ottaa koiran haltuuni jo 2 min ennen kisasuoritusta, joten se ei oikein tiennyt minne sinkoaisi ja kenen kanssa. Tuloksen kolmas sija ja 45 virhepistettä. Tyttären ohjaama mali Bondi kävi niin ylikierroksilla, että hitaampia heikotti. Tuloksena melkoisesti virhepisteitä ja jonkinalinen pieni ruhje tyttären etutassussa.
Kisaradan nollakoirana Marilyn teki sitten jo omaan tasoonsa (lue: minun tasooni) nähden mielestäni ihan mallikkaan radan. Ehkä me vielä kisaamaan päästään...

Lauantaina iltapäivällä sitten meinimme Katjan ja Katjan äidin ja Emman kanssa katsastamaan ystävämme käynnistelemää islanninhevostallihanketta tuossa melkein naapurissa. Siellä oli aidantekotalkoot käynnissä ja porukalla melkoinen draivi päällä. Melkein pystyi koskettamaan unelmia Sadun ympärillä, niin konkreettiksiksi ne ovat tulossa. :) GO, Satu, GO!

Lauantaina illalla kuulimme iloisen suru-uutisen: poikani kaksi kaveria olivat jääneet pakettiautolla junan alle. Ensi kauhistuksen jälkeen selvisi, että juna ei voittanut. Pojilla on luunmurtumia ja viiltohaavoja ja ruhjeita, mutta ei mitään kauhean vakavaa. Molempien, todella mukavien kaksikymppisten elämä jatkuu yhtä kokemusta viisaampana. Tuollaisesta viisastuu varmaan aika paljon, ihan koko ystäväpiirikin.

Sunnuntaina lisää agilityä, harkattiin hallissa Teijan ja tyttären kanssa parisen tuntia. Nittikin pääsi tekemään agilityä, tosi matalia hyppyjä, putkia, keppejä ja puomia ja pieni koira oli niin iloinen, että itsellekin tuli todella hyvä mieli. Ja Bondi oli paljon tyynempi ja teki upeaa rataa.

Sunnuntai-iltapäivällä heinäkuormia ja aidan tekoa. Puuhaa riittää. Hevoset saa lomailla, kun selkään ei ehdi.


Hiiret ei muuten näytä onnettomilta oravanpyörissään. Älä sinäkään. :)

"Yheksän"

Kaikkea epäolleellista sitä jääkin mieleen: "-Montaks söit?" "-Yheksän"
- Nuoremmille tiedoksi, että kyseessähän on siis popsi-nakkimainos ajalta miekka ja kirves, jolloin paketissa oli yhdeksän nakkia (nythän niitä taitaa olla kymmenen).

Tässä tapauksessa "yheksän" näyttää olevan tiistain ja keskiviikon välillä vakiintumaan pääsevä a) nukkumaannemoaika ja b) nukuttujen tuntien lukumäärä. Yleensä nukun nykyisin kahdeksan tuntia yössä, mutta maanantai-illan agility venyttää nukkumaanmenon puolille öille ja tiistai-iltana väsyttää niiiiin makeasti.

Syksyn ja talven tv-sohvaperunaa tämä hieman harmittaa, koska tiistaisin tuleva "Pako" on vaikuttanut mielenkiintoiselta, mutta kun ei jaksa niin ei jaksa. Ja ko. sarjassa kyllä on jonkin verran kohtauksia, joista jää äklö olo pitkäksi aikaa - mutta niinhän elämässäkin joskus on, jotkut jutut ällöttävät ja tekevät kipeää. Jos noilla pahoilla kohtauksilla ei herkutella, niin ne ovat mielestäni realismia ja sitä voi katsoakin.

Mikä ihmeen tv-kriitikko minusta tänä aamuna sukeutuukaan? :)

Mutta jos sitten jatkan samoilla linjoilla ja ilmoitan, että ajattelin tänään klo 18:35 katsoa saippuasarjaa mangustien elämästä. Kuulostaa juuri siltä saippuasarjalta/tirkistelyohjelmalta, johon haluan jäädä koukkuun. BB:tä en ole katsonut jaksoakaan, en myöskään Kauniita ja rohkeita, Kotikatuun olen jäänyt koukkuun jo kauan sitten. Samoin Lost kuuluu ohjelmiin, joita katson aina, Salkkareita katson vain 5 min kerrallaan (lopusta) kerran viikossa.

Ja mitä tästä kaikesta voi päätellä. No, lauletaan vaikka yhdessä: "Olen keski-ikäinen, olen keski-ikäinen - takana on raju putki säännöillisten vuosien..." :) - Ja mainittakoon vielä, että hyvä niin. Ei vanha kaikkea jaksa.

Nyt työmaalle puurtamaan ahkerasti ja luottamusta herättävästi.

Lisää iloja

Viikonloppu on taas ohi ja työviikko on edessä. Toivon, ettei tarvitsisi ajatella, että raskas työviikko on edessä, mutta sellainen siitä taitaa taas tulla.

Agilityn harrastajana oli tietenkin ilo havaita, että Suomi ei edellakaan ole mikään tumpelomaa lajissa. Kuudessa lajissa ratkottiin viime viikonloppuna lajin MM Baselissa, Sveitsissä (joukkue ja yksilökisat, mini, medi & maksi) ja kaksi mestaruutta tuli Suomeen. Nämä olivat medien joukkuemestaruus ja medien yksilökisan mestaruus. Jari Suomalaisen ja Frodon meno oli jo Suomen karsinnoissa (joissa olin kuuluttajana) henkeäsalpaavan varmaa ja nopeaa, joten en ihmettele yhtään parin menestystä. Kisoissa oli mukana edustajia 34 maasta, joten ei noita mestaruuksia ihan lahjaksi otettu. :)

Kahden vuoden kuluttua maailmanmestaruuskisat ovat Suomessa - silloin pääsee näkemään huippuagilityä ihan kunnolla.

Henkilökohtaisia viikonloppuiloja olivat MM-voittoa pienemmät asiat:

• Wilman ja Katariinan vierailu lauantaina, valokuvat vierailusta
• muutaman ystävän puhelinsoitot
• onni siitä, että ainakin yhden ystävän haave aloittaa kokonaan uusi elämä näyttää lähtevän käyntiin
• tekstariraportit parin ystävän menestyksestä agilitykisoissa
• puuhastelu maatilan hommissa oman ukon kanssa
• hiekkakuorman saaminen mutaisen pihaton eteen
• neljäveen selässä istuminen kun opetimme sille ratsuttajan kanssa eteenpäin vieviä apuja (kohta pääsee ratsastamaan, jarrut vaan puuttuu enää)
• ratsastusretket Félagilla
• kahvihetki anoppilassa
• raakojen tomaattien ripustus ikkunaan (kypsyy ne siinä, kypsyyhän?)

Muutakin kivaa olisi lueteltavaksi, mutta nyt töihin, ei auta laiskotella.

Iloja

Viikko sitten lauantaina käytiin tapaamassa ukon tyttären perhettä. Olen tainnut ennenkin sanoa, että noista vähän päälle yksivuotiaista saa paljon iloa irti. Sen ikäisen toiminta on niin kokonaisvaltaista ja ilmeet huimia , että nauramatta ei voi olla.

Katsokaa nyt vaikka, millainen voi tytön selitysilme omasta purkistaan olla.

Jotain jännää siellä purkissa oli sisällä ja itse sitä ei saanut auki.

Syksyn värit ilahduttavat aina minua. Erityisesti vaahteranlehdet ovat ihania, kun niitä on niin paljon.

Mutta toisaalta, onhan villiviinikin aika upea, kun se hehkuu punaisena.

Monia ihania asioita voi tehdä syksyllä - ulkonakin. Ihanaa, kun on keksitty sateenpitäviä, hengittäviä vaatteita ja kenkiä.

Mikäs siinä on köpötellessä, hevosen selässä tihkusateessa, nauttien omasta rauhasta ja kavioiden kopseesta, kun on mukavat ja lämpimät vaatteet päällä. Tai koirien kanssa lehteä hakiessa, kun ei ole pakko tulla sisään viluissaan ja märkänä kuin kissa, vaan voi vaan ottaa ulkovaatteet pois ja nauttia kynttilänvalosta sisällä.

Mutta nyt on jo lauantai-ilta, massu täynnä lämmintä hirvenlihapataa ja punaviinilasi odottelee sohvaperunointia. Hyviä öitä muillekin.

Eläinten viikko

Tällä viikolla vietetään kuulemma eläinten viikkoa. Minulla on aina eläinten viikko.

Aamulla sängyssä tai sen alla venyttelee kolme pientä cairntyttöä. Joinain aamuina herään siihen, että vanhin vikisee kiirettään ulos - ei 11 veen rakko ole yhtä hyvä kuin 2 veen - , joinain aamuina siihen, että pienin nuolee jalkapohjaa antaumuksella.

Tänä aamuna heräsin sateen ropinaan ja herätyskellon uutisiin ja peittoni alla oli kaksi pientä koiraa, joilla ei kaikesta päättäen ollut mitään kiirettä ulos, likistäytyivät vaan syvemmälle lämpimään. Jalkopäässä peiton päällä oli yksi, joka myös oli lähinnä painona.

Kun nousen ylös, on yhtäkkiä paljon kiireistä koirantassujen rapinaa liikenteessä. Työnnän koirat takaovesta, pienin karkulainen laitetaan juoksuliinaan ja vielä diskovalo palamaan kaulapantaan. Jos sattuu kumminkin karkaamaan, niin löytyy paremmin.

Sitten etsin itselleni verkkarit ja jonkun paidan - pyykkituvassa venyttelee kissa kuppinsa ääressä. Rapsuttelen sitä hetken ja se tuntuu nauttivan aamun rauhasta venytellen, kehräten ja kierien pöydällä. Annan kissalle ruokaa ja se siirtyy kehräten syömään. Miten kissa voi syödä ja kehrätä yhtä aikaa, ihmettelen.

Otan koirat sisään - annan niille ruokaa ja vanhimmalle sekaan kipulääkkeen. Kaikki syövät valtavalla innolla rivissa - meillä ei nirsoilla. Melkein yhtäaikaa kupit ovat tyhjät.

Sillä aikaa olen saanut itselleni ulkokengät jalkaan, sadetakin päälle ja ottanut ikkunalaudalta otsalampun. Niinpä, nyt on jo otsalampun aika täällä maalla. Sadeaamuina ei näe puoli seitsemän aikoihin yhtään mitään eteensä. Vanhimmat koirat pääsevät ulos irti ja pienin laitetaan fleksiin ja lähdetään hevosten luokse ja lehteä hakemaan.

Pimeässä kuuluu hörinää ja kavioiden läiskettä (joo, ei kopinaa, savimaa lähinnä läiskyy sateen aikaan). Laitan pikkukoiruuden hevospuomiin kiinni, tarkistan hevosten veden, sitä on riittävästi. Portilla tulee vastaan hörisemisen maailmanmestari Romeo-shettis, jota pitää rapsuttaa ja halata hetken. Märkäkin hevonen tuoksuu hyvälle.

Kävelen sillan yli ja sillalla tulee neljäveen valkoinen pää vastaan. Se laittaa sen olalleni ja hetken olemme ihan hiljaa. Rapsuttelen sitä etujalkojen välistä ja kuulen kuinka isommat hevoset hosuvat jo portilla - koska sinne vihreälle pääsee? Tyttären ratsu tulee portilla vastaan ja sekin taivuttaa kaulaansa ja sitä pitää myös rapsuttaa - leuan alta ja etujalkojen välistä. Omaa mustaa ruunaani ei näy ensin missään. Yhtäkkiä tukassani on turpa ja hörinää, siinähän se. Pikaiset rapsutukset myös ruunapojalle ja sitten avaan portin laitumelle. Jengi laukkaa ohitseni ja kuulen vain pehmeää töminää laitumen ruohossa.

Menen takaisin koirien luokse. Otan pienimmän taas irti hevospuomista ja haemme yhdessä lehden. Hoputtelen vanhempia koiria ja menemme takaisin sisälle. Kuistin valo loistaa jo kaukaa. Annan ukolle lehden, haen meille hänen keittämänsä kahvin ja istun alas juomaan.

Kolmannen kupin jälkeen alan jo heräilläkin.

"Nyt on lokakuu...ja minusta näkee sen"

On se Juice oiva kääntämään tunnelmat sanoiksi.

Ihan pelkästään lokakuuta en voi tunnelmistani syyttää, mutta eihän elämäkään aina voi hymytä. Optimistin on vain vaikeaa hyväksyä, että niin on.

Äiti opetti, että aamulla pitää aina keksiä hyvä syy hymyillä ja maanantaisin erityisesti, koska raskas viikko on vasta edessä. Sitä ei kuulemma jaksa, jos ei heti yritä olla iloinen. Ja jos yrittää olla iloinen ja saa itsensä hymyilemään, tulee väkisinkin iloiseksi.

Hohhoijjaa, lähden yrittämään. Kerron joskus, kuinka kävi.