Haikea matka lapsuuden maisemiin

On marraskuu, kuoleman kuukausi.  (Suomen kielessä erilaisia kuolemaan liittyviä ilmiöitä on kutsuttu nimityksellä marras.)  Tänä syksynä on tuntunutkin siltä, että läheiset ihmiset ovat kokeneet paljon kipeitä menetyksiä.  Minä sain viestin veljeltäni, että lapsuuden kesäpaikkamme naapurin isäntä, Antti, oli menehtynyt isänpäivänä.  Hän oli viimeiset vuodet sairastellut kovin ja oli yli 80-vuotias, joten uutinen oli tavallaan odotettu, mutta ei mieleinen.

Olen viettänyt kaikki lapsuuteni kesät Pyhärannassa, Nihtiön kylässä.  Isäni oli sieltä kotoisin ja hänen vanhempansa asuivat pienessä punaisessa torpassa siellä.  Isä oli opettaja ja kaikki pitkät kesälomat vietimme maalla.  Meille lapsille oli tehty pieni ullakkohuone ja äiti ja isä asuivat talon päähän rakennetussa kesähuoneessa.  Tilaa ei ollut paljon, mutta mielestäni sopu säilyi hyvin.

Eilen matkustimme ukkokullan kanssa Antin hautajaisiin ja ehdimme käydä myös mummolassa katsomassa, millaiselta se nyt näyttää.  Veljeni asustelee siellä suurimman osan vuodesta, vain lumisen ja kylmän ajan hän asuu vaimonsa kanssa Pikkiössä. 

Piipahdimme pikaiseen pihamaalla ja sisällä tuvassa.  Sisällä ei ole mikään muuttunut, jos 20 vuotta sitten kuollut äitini kävelisi sisään torppaan, hän ei ihmettelisi mitään.  Pihamaa on muuttunut melkoisesti, nurmikot ja polut ovat kasvaneet melkolailla umpeen.

Mökki on pikkuinen

Saunapolku on kasvanut umpeen ja on nyt sellainen "yhden miehen levyinen"

Polku puutarhan halki vie puuseehen

 Lapsuuden kesät olivat aina lämpimiä ja aurinkoisia.  Suurimman osan ajastani vietin naapurissa, Korpelassa.  Siellä asuivat hiukan minua nuorempi Paula-tyttö äitinsä Lainan ja isänsä Antin kanssa.  Heillä oli muutama lehmä, joita innolla hoidin heidän kanssaan.  Aamulla varhain talutimme yhdessä lehmät muutaman sadan metrin matkan laitumelle ja illalla ne tuotiin navettaan lypsylle.  Minäkin opettelin lypsämään ja harjailin ja rapsuttelin lehmiä mielelläni.  Haisin kuulemma aina navetalle.

Sain olla mukana muissakin talon töissä, heinäpellolla oli erityisen mukavaa.  Meidän lasten hommana oli sotkuminen kuorman päällä eli tallasimme pitkät irtoheinät tiiviimmiksi, jotta niitä saisi kuormaan enemmän.  Alussa heinät ajettin hevosvoimin ja kuorman päällä oli hienoa matkustaa.  Vilkutimme Paulan kanssa kaikille vastaantulijoille ja he vilkuttivat takaisin.  Kuskina oleva Antti ihmettelikin, miten kaikki vastaantulijat ovat niin iloisia, kunnes huomasi katsoa taakseen ja näki meidät siellä vilkuttelemassa innoissamme.

Antti oli kärsivällinen ja lempeä mies.  Hän suuttui harvoin ja silloinkin syystä (ja yleensä minun hölmöilyilleni, joita en nyt käy tässä luettelemaan).  Hän opetti meitä tyttöjä monissa asioissa ja hänellä oli aina aikaa vastailla kysymyksiin ja neuvoa. Rakkauteni maaseutuun ja eläimiin on varmaan osittain perua lapsuuteni kesien kokemuksista.

Vaarin kanssa kävimme merellä pienellä puisella paatilla.  Meri oli hieman pelottava, mutta kaunis.  Erityisen ihanaa järviin verrattuna meressä on sen kirkkaus ja vihreä väri.  Järvet ovat usein sameita ja harmaita.  Kävimme Nihtiön kylänrannassakin katsomassa ja siellä ei kyllä ole oikeastaan mikään muuttunut siitä ajasta kun olin lapsi.  Voi olla, että venevajat ovat harmaampia nyt, mutta harmaita ne olivat silloinkin.

Vaarin venepaikka, nyt siinä on jonkun muun vene

Verkonmerkit väriläikkinä harmaalla venevajan seinällä

Meri on niin tyyni kuin se vain voi olla

Vesi on edelleen kirkasta ja vihreää

Kylänrannan maisemaa

Nihtiöltä menimme Pyhärannan kirkolle hautajaisiin.  Nelisenkymmentä Antin ystävää ja sukulaista oli kokoontunut saattamaan hänet haudan lepoon.  Hautajaiset olivat koruttomat ja kauniit.

Kukkien lasku tapahtui sisällä ja tässä ne tuodaan haudalle arkun laskun jälkeen

Hautajaiskukat ovat aina kauniita

Pyhärannan vanha kivikirkko on koruttoman kaunis

Siunaustilaisuuden jälkeen oli tarjolla lihasoppaa ja kahvia.  Monta vanhaa tuttua mummoa lapsuuden naapurista tuli minua halaamaan ja kertomaan, kuinka muistavat meidän juoksennelleen kylänraitilla.  Pyhäranta ja siellä Nihtiön kylä onkin ollut lapsuuteni kiintopiste, koska muuten muutimme aika usein ja kotiseudut ja ystävät vaihtuivat melko tiuhaan.

On sääli, että nykyisin ei juurikaan tule vierailtua tuolla lapsuuden maisemissa.  Muistoista ne eivät silti häviä kuten ei häviä Anttikaan, lapsuuteni kakkosisä, joka opasti ja kasvatti minua ihan kuin omaansa.