Veikko pääsi lehteen! Veikko pääsi pois ojasta!

Meidän kylällä ei koskaan tapahdu mitään lehdessä mainitsemisen arvoista.  Päivät, viikot ja kuukaudet eivät eroa toisistaan kuin vuodenaikojen verran.  Kylälle ei synny ketään, ei (onneksi) kuolekaan kukaan, kaikki on aina tasaista ja rauhallista.  Ambulanssikin lienee vieraillut kylällämme viimeksi pari vuotta sitten.

Tämän viikon tiistai oli kuten kaikki muutkin tiistait, istuimme ukkokullan kanssa katsomaan varhaisillan telkkariohjelmia (uusintoja nekin, kuten aina kesällä), kun puhelimeni soi.  Näytöstä näin, että soittaja oli Mari, jonka Veikko-hevonen asuu naapurissa Suvin ja Mikon tallissa.

Vastasin iloisesti, mutta Mari oli itkuinen ja hätääntynyt ja soperteli, että tarvitaan eläinlääkäri, Veikko on vajonnut suohon.  En saanut selvää, ketä kaikkia oli jo kokeiltu ja lääkäri ei varmasti voisi auttaa, ennenkuin Veikko saadaan ylös, joten puhelu päättyi siihen.  Paikalla oli onneksi jo palokunta, joten apua oli saatavilla.

Lähdimme ukkokullan kanssa katsomaan, olisiko meistä mitään apua. Veikon vajoamispaikka oli melko lähellä kotiamme, joten olimme paikalla nopeasti.  Palokunnan tikasauto ja pari muutakin autoa olivat tien varressa ja pellolla merkkaamassa meille oikeaa kohtaa.

Perillä näky oli melko ankea, Veikon etujalat olivat syvällä mudassa ja hevonen piti päätään ojan reunalla.  Ympärillä hääri liinojen ja lapioiden kanssa palomiehiä ja -naisia. Hurjan näköistä kun teräväkärkiset lapiot huitoivat Veikon pään vieressä. Tosin ihan käsinkin pelastajat kauhoivat mutaa. Suvi piteli Veikkoa suitsista ja Mari istui puun juurella ja itki ja pelkäsi tietenkin hurjasti Veikon puolesta. Hevoset kuulemma luonnostaan lamaantuvat moisissa kiperissä tilanteissa, mikä on kyllä hyvä asia, sillä reuhtomalla tuossa pinteessä hevonen voisi saada itselleen pahojakin jalkavammoja aikaan.

Tytöt olivat lähteneet metsään koiralenkille ja Mari oli lähtenyt Veikolla ilman satulaa seuraksi. Tarkoitus oli mennä metsäpolkua pitkin harjun laelle ja takaisin.  "Pienen" ojan ylityksen se olisi vaatinut ja Mari olikin jo kääntymässä takaisin, kun paikka näytti niin petolliselta.  Silloin oli Veikko vajonnut etujaloistaan ojan silmäkkeeseen.  Mari oli huutanut niin kovaa, että "Älä, Veikko, kuole! Älä, Veikko, kuole!" ja Suvin isot koirat olivat haukkuneet hurjasti ja se oli hälyttänyt muutaman sadan metrin päästä talon pihassa olevat asukkaat katsomaan tilannetta.  He veivät Suvon koirat kotiin ja tytöt hälyttivät apua.

Melko syvässä on Veikon etupää

Pelastajat tuumailevat, mikä olisi paras tapa selvitä tilanteesta

Nyt Veikko on jo noussut hieman ja liinat saatiin kunnolla mahan alta

Ihan pian Veikko saa ponnistaa tosissaan!

Veikon takajalat ovat jäykkinä, mutta muuten vaikuttaa hyvävoimaiselta

Kotia kohti eläinlääkäriä odottamaan ja pesulle!

Puolisentoista tuntia oli kaksi palokunnan  yksikköä paikalla auttamassa.  Välillä hoikan neuvoteltiin siitä, mihin suuntaan sitä hevosta kannattaisi vetää, mutta pelastusmiehistö oli rauhallista ja osaavaa väkeä.  Iso kiitos Veikon ylös saamisesta kuuluu heille.  Kun tilanne oli ohi, he kertoivat iloisina ja mutaisina, että heillä onkin sauna asemalla sopivasti lämpiämässä. Sen he olivat ansainneet!

Seuraavana päivänä kuoppa näytti tältä, pian on varmaan lähteensilmässä juotava, kirkas vesi.

Veikko saa nyt toipua rauhassa.

Ja mitä me opimme tästä?  Jälkiviisaana voin nyt sormi pystyssä viisastella ja toivoa, että tytöt jatkossa harkitsevat tarkkaan, missä he rymyävät hevosten kanssa.  Aina ei ehkä käykään yhtä hyvin.

Ja niin, tämähän siis ylitti uutiskynnyksen paikallislehdessämme:

Loppu hyin, kaikki hyvin.

Hiukan minua se harmittaa, että en huomannut ottaa mukaani parempaa kameraa ja näin ollen kuvat ovat taattua kännykkälaatua.

----

Miehistä ja virheistä ihminen oppii.
- Eeva Kilpi -