Viisiviikkoiset pennut ja hiukan hevosjuttua

 Viisi viikkoa - silkkaa elämäniloa

Olin viime viikolla pari päivää Joensuussa ja sillä aikaa pennut olivat taas kasvaneet kauheasti.  Ukkokulta oli niitä hyvin hoidellut.  Nythän ne saavat jo muutaman kerran päivässä veteen liotettuja ruokanappuloita ja ne tuntuvat maistuvan.  Tosin kyllä maistuu Disan tarjoama maitokin hyvin.

Otin pentujen yksiöstä pentulaatikon patjoineen pois, vaikutti siltä, että pennut käyttivät sitä sekä makuutilana, että vessana. Patjaan oli varmaan imeytynyt houkutteleva tuoksu, joka sai pennut pissimään sinne meko usein.  Laitoin tilalle Tiimarista ostetun maton (kallis oli, peräti 3,99€), jonka saa helposti vaihdetuksi ja pestyksi koneessa. Ostin niitä useamman kappaleen, että on mitä vaihtaa.

Yksiön uusi sisustus - kaakelilattia lattikaivoineen on helppo pitää puhtaana.

Tarkoitukseni tänään oli ottaa kivat kuvat kaikista pennuista, mutta kun otin ne olohuoneeseen, ne vipelsivät niin kauheaa vauhtia, ettei hommasta tullut yhtään mitään.Pennut sinkoilevat sinne ja tänne. Niillä on sellainen hassu, pyöreä laukka, joka vie enemmän ylöspäin kuin eteen ja koordinaatio on sen verran heikko, että herkästi tulee kuperkeikkoja.

Ensin näytti siltä, että "edustavin" kuva Kleimasta tulee olemaan tämä.

Sain kun sainkin siitä sitten myöhemmin hieman edustavamman kuvan.

Mitähän Krókur suunnittelee?

Kossi poseeraa

Kleppasta en sitten saanutkaan kuin tällaisen kuvan.

"Nii, ja vaikka meidän yksiö olis kuin hieno, niin me halutaan pois!"

 Ratsastusjuttua

En ole ratsastanut pariin kuukauteen. Siihen on varmasti hyviä syitä, kuten kovat pakkaset, työmatkat ja iltakokoukset, mutta suurin syy olen minä.  Isíng on taas ollut kipeä etukavioistaan ja kun se on kipeä, en jostain syystä saa itseäni muidenkaan hevosten selkään.  Sisälläni on jokin musta möykky, joka saa aikaan sen, että en halua ratsastaa.  Kun Felagi kuoli, möykky muuttui hirvittävän isoksi. 

Tunne on kovin ristiriitainen, sillä pidän ratsastuksesta, mutta en vain saa itseäni lähtemään.  Ehkä se tunne on suru, ehkä sellaiselle ei ole nimeä.  Minulla on kuitenkin kova ikävä harrastustani ja kuluneen viikon olen tsempannut itseäni hevosen selkään miettimällä, miten mukavaa se on ja olen yrittänyt miettiä, miten mukavalta tuuli tuntuu kasvoilla ja viljakas tölttäävä hevonen alla.

Tänään sitten lopulta otin Vissan kiinni tarhasta.  Se oli äärimmäisen herkällä tuulella ja riimun perässä tuntui olevan enemminkin leija kuin hevonen, kun talutin sitä talliin. Vissa aina hiukan villiintyy, kun sitä ei käsitellä ja ratsasteta pitkiin aikoihin.  Ukkokulta oli aloittelemassa lumilingon hitsaushommia tallinpihalla, kun menimme sisään.  Tamma tärskähteli ja pompahteli, kun ulkoa kuului hitsauksen ääniä.  Satulaakaan ei olisi saanut laittaa selkään, Vissa säpsähti kuin hevonen, jolle ei ikinä ole laitettu mitään selkään.

Sain tietenkin sen satuloitua ja kun menimme tallista ulos, oli hitsaus käynnissä.  Se oli Vissasta erittäin epäilyttävää ja se leijailikin suitsien päässä varsin liidokkasti ympyrää silmät lautasen kokoisina.  Pyysin ukkokultaa pitämään sitä kiinni, jotta pääsisin selkään.  Vissa pomppi sinne ja tänne ja otimmekin avuksi vadillisen leipää.  Kun se kävi rauhassa syömään leipää, sain noustuksi selkään.

Salamannopeasti se teki napakäännöksen ja laukkasi talollemme päin ylämäkeen.  Minulla oli vain toinen jalustin jalassa, mutta tasapainossa ei ollut mitään ongelmaa ja Vissa pysähtyikin sitten pihaan ja sain jalustimen paikalleen.  Päätin antaa sille hiukan hankiliikuntaa ja kiersimme lyhyen lenkin umpihangessa.  Sen jälkeen ajattelin, että ratsastamme tielle ja pääsemme maastoon.

Vissa oli eri mieltä.  Uudelleen ja uudelleen se tempaisi itsensä takaisin eikä menannut millään uskaltaa mennä tallin ja lumilingon ohi.  Melkein puoli tuntia laukkasimme talolle ja ravasimme takaisin ja ihan loppumetreillä tuli täydellinen toppi ja sitten taas sama uudelleen. Siis tietenkin se olin minä, joka laitoin tammaan laukkaamaan talolle, jos tallille meno ei onnistunut. Sitten lopulta pysäytin sen hankalaan kohtaan ja aloin naputtaa sitä raipalla ja aina, kun se eteni, tuli kiitos ja raippa lakkasi naputtamasta.  Muutaman takajaoilleen nousun ja muun teatraalisen tohinan jälkeen Vissa ravasi nätisti ajotielle ja pääsimme aloittamaan varsinaisen lenkin.

Maastolenkki meni ihan mukavasti ja Vissa oli aivan läpimärkä hiestä kun pääsimme takaisin.  Tallinpihaan meno oli samanlaista vouhotusta ja olinkin melko helpottunut, kun sain otuksen lopulta toppaloimitettuna tarhaan.  Kun laitoin toppaloimea ja kurotin ottamaan loimen kiinnitysvyötä, Vissa potkaisi minua päälakeen - onneksi oli kypärä päässä, muuten olisi saattanut tulla päähän melkoinen kuhmu ja reikä.

Huomenna saa varmasti tsempata itseään vielä enemmän, että saa noustuksi hevosen selkään....