Koiranäyttely- ja muitakin kuulumisia

Johan tästä kaikesta on kymmenkunta päivää aikaa, mutta sen verran harvinaista on toistaiseksi tuo koiranäyttelyissä käyminen ja ratsastaminen, että pitää jotain raportoida. 

Saran ratsastuskurssi, jota viimeksi hehkuttelin, jouduttiin peruuttamaan viime hetken peruutusten vuoksi.  Harmitti tietenkin Hestbakkin vuoksi ja omastakin puolestani - olinhan varannut perjantaiksi lomapäivänkin kurssille päästäkseni. Pyysinkin sitten päästä Kytäjälle kokeilemaan treenattavana olevaa Isíngiä, vaikka ajattelinkin ettei edistyminen vielä kahdessa viikossa ole kovin huimaa.

Pikkuhevonen odotteli pihatarhassa ihan tyytyväisen oloisena ja otimme sen sisälle satuloitavaksi.  Ihmeen kiltisti se seisoi käytävällä ja antoi laittaa itsensä kuntoon. Alun pelonaiheet - talliin meno ja tulo ja maneesissa oleminen olivat jo aika lailla hellittäneet, joten typykkä vaikutti aika levolliselta. Itseäni hieman jännitti sen selkään kipuaminen, mutta melko tutultahan tuo kuitenkin tuntui. Taisin jännittää lähinnä Annikan vuoksi.

Isíng on omasta mielestäni mukavan virtaisa ratsu, mutta Annika hieman ihmetteli, miten ylipäätään pärjään sen kanssa.  Perimmäinen syy on varmaan se, että tunnen Isíngin niin hyvin ja osaan ennakoida sen kanssa, mitä seuraavaksi tapahtuu. Oli jännittävää kokeilla tuota tuttua hevosta ihan uudessa ympäristössä ja hieman tuntui ensin oudolta ratsastaa maneesissa valvovan silmän alla. Pientä edistymistä oli havaittavissa töltin suhteen ja isompaa hevosen suhtautumisessa uusiin asioihin ja uuteen ympäristöön.  Hyvillä mielin jätin sen Annikan huomaan oppimaan lisää.

Piti mennä lauantaina vielä uudelleen, mutta oli niin flunssainen ja kurja olo, että päätinkin lepäillä, jotta jaksaisin sunnuntaina lähteä messukeskukseen Voittaja 2011 -näyttelyyn Disan kanssa.  Pakkasin repun kuntoon näyttelyä varten jo edellisenä iltana (mitä en koskaan tee), niin kovasti jännitti, miten koiraneitonen suhtautuu noin suureen näyttelyyn ja valtavaan ihmismäärään.

Kaisa tuli aamulla hyvissä ajoin ja lähdimme ajelemaan sateisen maiseman halki Helsinkiin.  Messukeskuksen parkkipaikalle ajaessani tajusin, että en ollut pakannut koiran papereita ollenkaan matkaan. Tyhmä minä!  Onneksi on ukkokulta, joka napisematta pomppasi autoon ja toi paperit perässämme. Myöskin on kiittäminen Kaisan tapaa olla joka paikassa melkein liian aikaisin siitä, että ehdimme hyvin papereinemme kehän laidalle notkumaan.

Disa käyttäytyi messukeskuken käytävillä ja kehän laidalla hyvin.  Sitä toki ujostutti ja kummastutti kovasti ja se katsoi minua välillä melko hämmentyneenä kuin kysyäkseen: "Mitä ihmettä me tämmöisessa paikassa teemme?"  Erityisen hämmästynyt se oli, kun se näki jotain koiraa imuroitavan trimmauspaikalla. Pikkuinen pysähtyi kuin seinään ja katsoi moista aivan suu ammollaan. 

Itse kehässä esiintyminen oli aivan odotetunlaista: tuomaria (Pekka Teini) nuoltiin nenään, kun hän tarkasti hampaat.  Siististi seisominen ei onnistunut juuri ollenkaan, pikkuinen yritti vain istua ja heiluttaa tassuaan ilmassa.  Sehän ei ole mikään ihme, kun ottaa huomioon, mitä viimeksi on opetettu. Tuomari oli todella ystävällinen ja jopa kiersi itse edullisempaan paikkaan katsomaan koiraa, joka kieppui sinne tänne.  Kotiläksyksi annoin itselleni: opeta oikeasti se koira seisomaan käskystä!

Arvostelu oli kuitenkin hieno:  "Mittasuhteiltaan oikea, keskikokoinen, hyvin rakentunut, tyypillinen paimenkoira. Hieman pyöreä otsa, hieman kookkaat korvat. Hyvä rakenne edessä, takana leveä reisi ja vahva lantio. Turkki tänään kunnossa. Vahvat, hyvin kulmautuneet raajat. Saisi esiintyä hieman rauhallisemmin.
JUN ERI JUK 2 SA PN 4."

Tämä vahvisti ajatukseni lähteä tammikuussa Turkuun näyttelyyn.

Disa jäi neljänneksi mm. sisarensa Mintun jälkeen.  Minttu osasikin seistä todella hienosti.  Paula on vahvistanut "nakkikontaktin" niin hyväksi, että Minttu ei edes hievahtanut, vaikka toiset koirat kehässä jopa hieman rähinöivät.  Oli mukava tavata Disan kasvattajaa, Paulaa.  Hänen tapaamisestaan tulee aina hyvä mieli.

Vielä kehäosuuden jälkeen jäätiin hengailemaan, jotta saimme Kenneltyttö-Kaisan shoppailuholismin tyydytetyksi ja katselimme ystävänsä irlannisusikoirien arvosteluja. 

Disan katse kysyy: milloin me mennään kotiin? (kuva: Kaisa)

Minä en ole perheen ainoa muistamaton: tässä päivänä muutamana olimme aamutallilla koirien kanssa ja tietä pitkin ohitsemme käveli joku tuntematon mies. Kleo lähti seuraamaan häntä kovaa vauhtia. Sain juosta parisataa metriä sen perässä ennekuin se oivalsi seuraavansa ihan väärää tyyppiä.

Samana iltana Kleo sitten lähti kotiin tullessa haahuilemaan hevostarhaan, vaikka olisi pitänyt tepsuttaa tietä pitkin kotiin.  Pimeässä otsalamppuni valossa näkyi vain vihreä valopanta, joka eteni määrätietoisesti aivan väärään suuntaan ja ympärillä juoksentelevat hevoset, jotka olivat aivan hämillään otuksen etenemisestä.  Minun piti juosta hätiin ottamaan tyyppi syliin ja kantamaan se oikealle tielle. 

Kelit jatkuvat edelleen vesisateisina ja ankeina.  Viime perjantaina jo kuvittelin talven tulleen, kun tuuli ja lumimyrsky ulvoi nurkissa. Illalla tallille mennessä lunta oli kinostanut paikoin jopa 10 cm.  Aamulla maa oli jälleen aivan musta ja lumeton.  Oi, tule talvi, tule!

Odotettu lumituiskuinen ilta.