Näyttelyssä ja lihavan myyrän painit

Eilen oli taas koiramainen päivä. Tietenkin talossa, jossa on kolme koiraa, on aina jotenkin koiramainen fiilis: heräämisajat päättää koiralauma ja päivän rytmin sanelee jossain määrin se, millä tahdilla koiria tulee ulkoiluttaa.

Eilen oli kuitenkin enemmän koirahommaa, kun Lohjalla oli taas epävirallinen pentunäyttely, jonne olin ilmoittanut Disan ja Disan kasvattaja Paula oli ilmoittanut mukaan Mintun. Muita islanninlammakoiria ei ollut, joten Vongoivan D-pentueesta oli tulossa ROP-pentu. Viimeksihän meitä oli kolme: Dina voitti, Minttu oli toinen ja Disa hyvänä kolmosena. Kaikki saivat KP:t ja olivat siis hyviä.

Sen verran olen rotumääritelmiä tutkaillut ja noita pentuja nähnyt, että olin melko varma taas siitä, ettei meitä tuomari moiti. Disan esiintyminenkin olisi varmasti reippaampaa, kiitos parin viikon takaisen näyttelypro-whippet -koulutuksen ja sen, että paikka ja tilanne eivät olisi enää uudet. Hovivalokuvaajaksi oli pyydetty Sarkkua, joten kaikki oli paremmin kuin järjestyksessä.

Perillä näyttelypaikalla oli ehkä aavistuksen väljempää kuin ekassa näyttelyssä ja helposti löysimme Paulan kanssa toisemme ja koirat saivat heti inasen painiskella. Kauhean kauan ei tarvinnut odotella kehään menoa. Tuomarina toimi Säde Hohteri, joka lempeästi hymyili meidän puuhkaturkeille. Molemmat esiintyivät kauniisti.

Disa (c)Sarianna Junnila

Minttu (c)Sarianna Junnila

Lisää Sarkun ottamia kuvia täällä.

Tuomari arvosti tällä kertaa Disan ykköseksi ja perusteluja kysyttäessä tuomari kertoi, että Disa on pitkärunkoisempi ja se vaikuttaa enenmmän paimenkoiralta ja liikkuu todella letkeästi. Molemmat saivat taas KP:t, mikä on se hienoin juttu.

Disan arvostelu: "Erinom. mittasuhteet. Tasapainoinen pää. Hyvä ilme ja korvat. Hyvä kaula. Hyvät kulmaukset. Hyvä ylälinja ja häntä. Vapaat, reippaat liikkeet joka suunnasta. Lupaava. 1. KP. ROP"

Lähdimme taas tauon ajaksi (ennen ryhmä- ja parikilpailua) kotipellolle juoksentelemaan.  Mummolaan oli tullut vieraaksi Kaken, Arskan ja Wilman uusi islantilainen pikkupentu ("siskontyttö" Disalle) ja sekin tuli pellolle isojen issikoiden seuraksi juoksentelemaan. Kyllä oli reipas ja valloittava otus.  Ikävä kyllä kiireessä nappaamani kameran asetukset olivat taas poskellaan (milloin minä opin?), joten monta kivaa kuva meni ihan piloille. 

Disa ihastui Finnaan hurjasti - ihka oma elävä karvalelu!

Lihava myyrä?

Lumi kirsussa ei haittaa tahtia

Nöpönenu

Voi tomeruus!

 Pian pikkuiselle tuli kuitenkin pakkasessa vilu ja mentiin porukalla sisälle. Finnalta leikattiin kynnet runsaiden namien ja naksun avulla (namit kuulemma oksennettiin naapuritaloon...) ja se vaikutti tyytyväiseltä saamaansa huomioon. Disa ja Finna keskittyivät rajuun painiin, Disa ei huomannut Minttua ollenkaan niin kauan kuin pikkuinen oli talossa - se varmaan tiesi saaneensa oman, uuden kaverin.

Pian oli taas aika lähteä näyttelypaikalle.  Parikilpailussa tuomari ei vakuuttunut tällä kertaa meidän kauneudesta, mutta ryhmäkisassa Disa pääsi sentään kuuden parhaan joukkoon (parinkymmenen pennun joukosta), mutta sitä edemmäksi emme päässeet vaan tuomari kätteli meidät ystävällisesti ulos.

Seuraavaksi varmaan mennään viralliseen näyttelyyn. Pitänee tutkailla kalentereita...


---

Pakkaspäivän iloksi taidan tänään lähteä katsomaan, miten Huisi ja Hamu hoitavat näyttelyhommat.

Pakkaspoika voimansa tunnossa

On ilmoja pidellyt. Nyt on vuorossa pitkä pakkasjakso - ennusteiden mukaan ainakin kaksi viikkoa yhtä mittaa on pakkasta -15C tai enemmän. Eilen aamulla oli tähänastinen ennätys -27C.

Tässä 6 päivän ennuste. Joka aamu luvassa lähemmäs -30C. Hrr.

Eilen lähtiessäni koirien kanssa tallille mietin hetkisen, josko jättäisin Kleon sisälle. Se on ollut hieman herkkä kylmälle vanhetessaan. Otin sen kuitenkin mukaan ja reippaana se lähti tepastelemaan eteenpäin. Aika nopeasti se kuitenkin alkoi ontua kaikkia jalkojaan. Hoputtelin sitä ystävällisesti: "Reippaasti, reippaasti nyt vaan."  Puolessa matkassa se kävi istumaan takajaloilleen ja suorastaan kiljui apua täristen kylmästä. Nostin sen syliini, Disa hieman hämmästeli moista puuhaa, mutta Kleo oli selvästi onnellinen päästessään lämpimään syliin.

Disan kasvattaja muuten mainosti islanninpaimenkoiraa sellaisena, joka eniten tykkää, kun pakkanen lähentelee -30C. Päästän koirat itsenäisesti ulos ensimmäiseksi aamulla ja yleensä Disaa saa hieman kutsua, että se malttaisi tulla pois lumihangesta möyrimästä, mutta noilla -27C pakkaslukemilla sekin oli terriereiden kanssa jonottamassa ovella ja tuiskahti sisään aivan tuulispäänä. Sillä oli selvästi jotain kerrottavaa - luulisin, että se kertoi ulkona olevan aivan liian kylmää. Mietimme ukkokullan kanssa, pitäisikö tuo palauttaa, kun se ei vastannutkaan annettuja ominaisuuksia. Muuten kyllä otus on vastannut aika hyvin odotuksia, joten kaipa me se pidetään, kun ollaan jo sitä muutama kuukausi käytettykin.

Hyvin Disa muuten lumessa liikkuu - sitä ei paljonkaan hidasta tuo 40-50 cm lumikerros. Viime sunnuntaina se singahti pihasta tervehtimään kylätiellä kulkevaa kultaista noutajaa.  Ei suinkaan tietä pitkin, kuten muut koiramme karkaisivat, vaan läpi umpihangen ja yli valtaojan. Kaisa oli juuri tullut pihalle ja päästin Disan häntä tervehtimään ja yhtäkkiä otus singahti haukkuen tiehensä. Eipä tuo ole kertaakaan aiemmin karannutkaan. Päätämme pyöritellen ihmettelimme koiran sisua ja kuntoa, kun se kolme kertaa juoksi läpi hangen (aina eri kohdasta) - olisiko tuota matkaa 200 m - tervehtimään vierasta koiraa. Lieneekö tosiaan "tuhmaikä" tuloillaan? Lyhyen jääkauden jälkeen on luoksetulo ollut taas entisenlaista, joten toivon, että kyseessä oli hetken hairahdus.

Kevään odotusko tällaisia saa hankkimaan?

Pakkaspäiviä on muuten ihan mukava viettää shoppaillen. Yleensä en kaikenlaista hömppää hanki, mutta viime sunnuntaina piti ihan varta vasten ajella Plantageniin shoppailupalvelu Laurentin kera ja ostaa tuollainen "Inhouse garden" eli vesiviljelysysteemi. 

Saapas nähdä, koska tuo päätyy komeroon. Ukkokullan mielestä sitä tulisi muuten pitää nytkin komerossa, koska hän ei pidä sen kirkkasta valosta. Hän epäili, että moinen valonkajastus keittiömme ikkunasta tuo piakkoin huumepoliisin ihastelemaan viljelmiäni.  Toivottavasti ne sitten ovat ainakin komeita ja kohteliaita.

Kaupan ruukkuvihannekset, ainakaan tilli, eivät ihan hurjaan kukoistukseen ole tässä muutaman päivän aikana herenneet. Ehkä kaikelle pitää kuitenkin antaa hieman aikaa...

Mutta nyt pitää jatkaa päivän puuhia ja karaista mielensä tallireissua varten. Äsken lämpömittari näytti leppeitä lukemia -24C.
--

Roina - tavarat, jotka heitämme pois. Tavarat - roina, jonka pidämme.

Tartu hetkeen

Tästä tulee ilmeisesti hieman haikea kirjoitus, sillä olen pohdiskelevalla tuulella. Jos haet jotain piristystä näistä teksteistä, niin tämä ei ehkä ole oikea paikka.

Olen yrittänyt muistaa, että elämä on tässä ja nyt. Jotkut asiat tuovat elämän tärkeyden mieleen: läheisen kuolema, ikävä tarina, jonka luet lehdestä, koskettava elokuva, hyvä kirja, takkatuli, kynttilä, lämmin muisto...

Useimmiten mieleen tulee jotain surullista, kun miettii elämän tärkeyttä, mutta ehkä meidän pitäisi katsoa niitä iloisia asioita: nautittava hetki, lapsen hymy, koiranpennun riemukas pusu, hankilaukka innokkaan hevosen selässä, tikahtuakseen nauraminen, meren aalloilla ratsastaminen, rakastaminen... 

Joku on joskus sanonut, että kun olet kulkenut pitkän, kiemurtelevan ja mäkisen tien ja katsot taaksesi näet kukkulat ja huiput, muistat parhaat hetket - huippuhetket. Toivoisin niin olevan, mutta tunnen paljon ihmisiä, jotka eivät näe niin, he muistavat pitkälle taaksepäin kaikki pahat asiat ja sanat ja kaunan syyt, pelot, kauhut ja vihan. Sellainen on minusta pelottavaa ja surullista. Yritän yleensä karttaa sellaisten ihmisten seuraa. Viha ja kauna polttaa.  Onneksi maailmassa riittää toisenlaisiakin ihmisiä.

Olen viime päivät aina silloin tällöin pysähtynyt miettimään ystävyyttä. Tunnen paljon ihmisiä, jotka ovat asuneet koko ikänsä samalla paikkakunnalla ja ystävät ovat niitä samoja, joiden kanssa on tavattu päiväkodissa tai leikkipuistossa - tai viimeistään ala-asteen ekaluokalla on tavattu ja ollaan edelleen ystäviä. Omilla lapsillanikin on tällaisia ystäviä.

Itse olen pikkuisena muuttanut suhteellisen usein ja vain sukulaisiin on säilynyt yhteys aivan lapsuudesta asti. Minulla ei ole yhtään ystävää kansakoulu- tai lukioajoilta. Vanhin ystäväni on yliopistoajoilta - tapasimme tutustumisluennolla ja aloimme jutella ja huomasimme heti pitävämme toistamme. Pidämme edelleenkin yhteyttä ja arvostamme suuresti toisiamme. On vuosia, jolloin olemme vain satunnaisesti puhuneet muutaman kerran puhelimessa, mutta ystävyys ei ole kadonnut. Voimme aloittaa siitä, mihin jäimme ja pystymme melko hyvin puhumaan vaikeistakin asioista toisillemme ja osaamme nauraa yhdessä itsellemme ja toisillemme.

Sain pari viikkoa sitten ystävältäni viestin, että hän on vakavasti sairas. Se satutti. Ystäväni on elämään uskova, positiivinen ihminen, jota maailma ei saisi potkia. Tekisi mieleni mennä jollain tavoin väliin ja potkaista takaisin. Puhuimme pari päivää sitten puhelimessa ja leikkauksen jälkeen kuntoutuva ystäväni oli ääneltään vielä hauras, mutta jostain olin kuitenkin kuulevinani sen sisäisen voiman, joka hänessä on. Voihan se olla toiveajatteluakin, mutta en usko. Ystäväni on äidillinen ja suloinen - se tyyppi, joka aina ennen baari-iltaan lähtöä muistutti meitä muita hupakoita, että "Pissalle ensin, ettei tule ravintolajonossa hätä." "Kyllä äiti, kyllä" me sanoimme ja tottelimme kiltisti. Ei hänelle voi eikä saa tapahtua mitään pahaa. Ehkäpä se, että me yhdessä päätämme niin, auttaa taas askeleen elämässä eteenpäin.

Tein juuri huvikseni fb:ssä testin ja se kertoi, että olen nojatuoli:"Olet monelle rakkain tuki ja turva, olkapäätäsi vasten itketään, kuolataan ja nauretaan."  Ehkäpä se tarkoittaa sitä, että voisin olla apuna ja korvana jollekulle, jos tarvetta on...

---
Mutta palaanpa silti tähän päivään ja eiliseen muutaman valokuvan avulla:

Tänä aamuna noin tunti sitten, kun tallustelin aamutallille  oli taas pakkasta kymmenkunta astetta ja valonkajastus oli valkoista. Aavistus siitä, että päivästä tulee kylmempi, kauniimpi ja aurinkoisempi.

Hevoset olivat viisaasti repineet paalista yhden rullan irti ja siirtäneet sen paaliaitauksen ulkopuolelle päiväruuaksi. En halunnut olla ikävä ihminen, joten annoin sen jäädä siihen. Luvattiinhan pakkasta kuitenkin -15C, joten ehkä ne tiesivät, mitä tarvitsevat. Romeo on taas ollut yöt sisällä ja se tönii ja hirnuu ja jopa hyppii pystyyn aamuisin. Ei toivoakaan, että se rauhottuisi syömään enää aamulla, joten olen antanut sen laukata muiden luokse päiväksi. Ja niin se tekee, 32-vuotta tulee mittariin kesällä ja poika laukkaa kuin nuori hevonen.

Eilen päivällä Ìsing oli mennyt lounaalle kaikessa rauhassa - huomaa suljetut aidat ja kateellinen Jekki.

---
Taidanpa tarttua omalla tavallani hetkeen ja ottaa pienet aamupäivätorkut lauantain kunniaksi. 
---
Ajan tuhlaaminen on tärkeä osa elämää.

Pakkaspäivän puuhia

Ikkunasta katsottuna ulkomaailma on tänä aamuna houkuttelevan näköinen. Syvänsininen taivas, valkoinen lumi, aamun sarastus - se sininen lyhyt ja ihana aamun hetki, jonka kaikki aamuvirkut tietävät. Mutta pakkasta on -19C. Hrrr. Ollapa tänään se päivä, kun ei tarvitsisi mennä ulos.

Onneksi on keksitty vaatteet, sillä pakkohan tuonne on lähteä. Romeo odottelee aamuruokaansa ja muut hevoset juoksevaa vettä. Romeo pitänee ottaa sisälle syömään, näissä lämpötiloissa viherpellettipuuro on äkkiä aika jähmeää tavaraa. Koiratkin pitää ruokkia ja viedä ulos. Eilenkin oli varsin kylmä keli, pakkasta tosin vähemmän, mutta raaka pohjoistuuli olisi halunnut kiskaista nenännykeröni pois, joten istuin sisällä tietokoneen ääressä tekemässä töitä koko armaan päivän.

Viihdykkeeksi annoin koirille makoisat ydinluut, jottei aika tulisi pitkäksi. Disa on tylsyyksissään viime päivinä keksinyt olevansa riiviöpentu - kaksi paria kenkiä on järsitty kantapäistä rikki, takassa on käyty maistelemassa puoliksi palanutta halkoa, tyynylläni on käyty lirauttamassa pienet protestipisut (tosin tämä voi olla myös Kleo, en tehnyt laboratorioanalyysiä). Tähän asti Disa ei olekaan tehnyt mitään suurempia pahojaan, vaan on vaikuttanut seesteiseltä jumalattarelta koko ajan.Toivottavasti tilanne kääntyy entiselleen nopeasti.

Eiliset ydinluut kyllä pilasivat välillisesti ukkokullan aamun. Ensinäkin hän nukkui lievästi pommiin ja kun hän kiireissään syöksyi työhuoneeseensa hakemaan läppäriään olikin matolla liukumiina. Siinä sitä tietää asuvansa  koiraperheessä, kun pomppii kiireissään yhdellä jalalla putsailemaan varpaanvälejään, kun olisi muutenkin kiire. Eikä asiaa yhtään auta, jos vaimokulta ei yhtään sääli, vaan naureskelee puolisalaa kiukusta pomppivalle ukolleen.

Koirat myös ovat selvästi hieman näreissään sisäpäivistä - Kleo rähähtelee ja käy Disan kimppuun pienimmästäkin syystä.  Marilyn paukahtaa paikalle erotuomarina rähisemään. Kerrostalossa olisimme varmasti naapureiden silmätikkuna haukun rähinän ja vääpelimäisen komentoääneni vuoksi.

Maanantaina ja tiistaina kävin jopa konttorilla - minun tuurillani tiistaiaamuna oli taas maantieliikenne Helsinkiin täysin sekaisin, koska lunta oli tullut noin 15 cm yön aikana. Onneksi Tarvontiellä on nuo opasteet, jotta osaa arvioida, milloin on perillä kohteessa.

Kehä II:lle käännyin 45 minuuttia myöhemmin (ja sehän on siis ennen Kehä I:stä). Hyvin toimii.

On se tavallaan mukavaa, että työmatka etäpäivinä  kestää alle minuutin. Tiistaina ajomatka kotoa Olariin kesti 1½h ja takaisin pääsin jopa tunnnissa.

---
Mutta nyt ulos. Tähän aikaan on jo valoisaa. Kevät tulee.

Mitäs me whippetit

Kuten eilen kerroin team Laurent kaappasi minut ihan kotiovelta Saloon Whippetneito-Huisin kasvattajan järjestämään pentutapaamiseen, yhteislenkille ja näyttelytreeniin. Matka sujui varsin rattoisasti, minut ja Disa tungettiin takapenkille ja toinen meistä rupatteli niitä näitä ja toinen yritti nuolla etupenkkiläisten korvia ja suupieliä lempeästi.

Sää oli sopivan leppeä, taisi olla plussan puolella ja siksipä näillä whippeteillä ei ollut turkkejä yllä, ihan vaan normaalit takit. Kyllä Disaa hämmästytti tämä porukka. Sen elekieli näytti siltä, kun se olisi joutunut täysin ummikkona kuuntelemaan saamenkielistä luentoa. Se yritti haastaa yhtä jos toistakin näistä koirakavereista pieneen painileikkiin ja murinaan, mutta tyypit vain kirmailivat sen ohitse takinliepeet lepattaen ilman mitään intoa pieneen painihetkeen.  Paremmalla menestyksellä varmaan saisi kolmevuotias pojannassikka yliopiston käytävillä arvokkaat professorit ammuskelemaan ritsalla kumilenkkejä.

Disa katselee minua kysyvänä: kuulunko mä tähän porukkaan?

Pienen lumihangessä räpistelytuokion aikana kävi täysin selväksi, ettei whippet rotuna ole ihan parhaimmillaan lumessa.Kovin urheana ujo pieni Huisikin kyllä yritti juosta upottavaa polkua pitkin, mutta päätti sitten nopeasti, ettei se oikein ollut sen juttu.

Täällä minä, pieni urhea whippetti, uhmaan pakkasta ja lunta.

Täällä minä, pieni hämmentynyt whippetti haluan takaisin syliin. Lumi on kylmää.

Kun oli valokuvattu jonkin aikaa (omat kuvani ovat jokseenkin kaikki ihan tärähtäneitä, koska oli melko tuhruinen sää ja varmaankin kameran asetuksetkin olivat taas poskellaan), lähdettiin yhdessä pienelle metsälenkille.  Polku oli kapea kahden jalanjäljen levyinen painauma jolta poistuminen olisi todennäköisesti johtanut upoksiin kaulaa myöten tai ainakin vyötäisiä, joten jengi painalsi peräkkäin kuin ison talon porsaat.

Sopuisana jonona lähti koiralauma ihmisineen liikkeelle.

Minä asetuin luonnostani ihan loppupäähän, etten olisi tien tukkona ja Disa asettui melko pian jonon etunenään, joten olimme varsin hyvinä paimenkoirina porukassa: Disa veti letkaa ja minä huolehdin siitä, ettei kukaan jää joukosta. Muuan ruskeatakkinen herrakoira (Ami?) jättäytyi aina välillä taakse ja asettui nököttämään eteeni sen näköisenä, että haluaisi mielummin ehkä reppuselkään.

Arvioin tyypin kuitenkin liian kookkaaksi kannettavaksi noin pitemmän päälle

Käänsin herran lempeästi ympäri ja hoputin sitä matkaan, mutta se jäi jöpöttämään polulle jokseenkin kyllästyneen oloisena.  Tuli mieleen Englannin kanaalin uimalla ylittänyt järkimies, joka 5 m ennen rantaa oli sitä mieltä, ettei jaksakaan ja kääntyi takaisin.

Pienen hetken kuluttua tästä kuvasta oli heppu jo kiitänyt tiehensä ja minä jäin yksin metsään.

Eksymisen vaaraa ei tosin ollut, koska polku tosiaan oli kapea luiru, jota pikin sai tepsuttaa paikoitelle ketun lailla - askeleet täysin peräkkäin. Luulen, että muu porukka luuli minun olevan jonkinlainen rapakuntoinen vanhus, koska jäin satoja metrejä jälkeen muista. Se ei minua haitannut, maisemat olivat kauniit ja puut lumen peittämät.

Hanhenmarssia metsässä - siimahäntien seassa heilahteli yksi porukasta erottuva häntäpuuhka.

Pari kertaa taisi yksi pojista kokea Disan leikkiinkutsuineen jotenkin koppailevaksi ja pikkuista rähinääkin esiintyi, mutta varsin sivistyneeseen sävyyn.

Leikittäs nyt? Kunnon painit?

Sää ärsytät mua! Lopeta heti!

Ok, mun puolesta sä voit mennä vaikka muualle tappeleen.

Hyvässä epäjärjestyksessä ja sopuisasti koirat menivät peräkkäin.

Tepastelimme kaikenkaikkiaan metsässä 2,34 km - 43 min - keskivauhdilla 18:23 min/km, joten mikään tappovauhti ei ollut kyseessä. Loppuvaiheessa kyllä jo tunsin, että polveni, joka silloin tällöin kiukuttelee juostessa tai kävellessä, alkoi osoitella merkkejä olemassaolostaan. Hyvä motto tässä iässä: "Jos tuntee kipua, on elossa."

Seuraavaksi siirryimme pieneen koiraurheiluhalliin ottamaan poseerauskuvia whippeteistä ja tekemään pienen näyttelytreenin. Disalla oli taas aluksi häntä ujosti alaspäin uudessa paikassa ja tilanteessa, mutta melko pian sain sen naksuttelemalla tajuamaan, että mikäli häntä on pystyssä on homma hyvin hanskassa.

Aamupala oli jäänyt aika pieneksi, joten kahden maissa lopeteltuamme treenit, olin aika iloinen siitä, että minulla oli kuski matkassa sillä välillä tunsin pientä huimausta.  Johanna, Lasse, Kaisa ja minä siirryimmekin  Halikon ABC:lle kertoilemaan toisillemme tarinoita mm. omituisista lemmikeistä ja niiden pitovaikeuksista.  Odotusajan Disa ja Huisi istuksivat kaikesta päättäen omilla paikoillaan autossa ja katselivat liikenteen vilinää.

Loppumatka meni taas kuin siivillä ja pian olin kotosalla.  Kaavailin päiväunia, mutta jäinkin sitten ihmettelmään päivän harmaata kuvasatoa.  Muutama tärähtänyt otos olisi ollut tosi kiva, jos ei olisi ollut viallinen. Niinpä niin: "Jos tätillä olisi munat, se olisi munapeppuinen täti".

Illansuussa kotiutui Alpeilla ruskettunut ja virkistynyt ukkokulta. Meitä nauratti, kun pikkupeikko etsiskeli laina-autosta otsalampun valossa Visa Electron -korttiaan ja puhelintaan, jotka olivat asettautuneet jostain syystä penkin sisälle. Huolellinen ja pikkutarkka tyyppi, horoskoopiltaan neitsyt.

Stressitön työlistaus

Vääjäämättä mennään kevättä kohden. Mieli virkistyi taas tämän aamun raikkaankosteassa ilmassa, kun hiljakseen lauantai-aamun tapaan käppäilin tallille ottamaan yösyöpöt pois heinäpaalin äärestä ja viemään Romeolle aamuruuat. Samalla piipahdin mummolassa (siis anopin luona) viemässä lehden ja tarkistamassa, että hänellä ja kissalla on kaikki ok.

Olen siis ottanut tavaksi antaa hevosten syödä iltakuudesta aamuseitsemään tai -kahdeksaan isoa pyöröpaalia. Päiväksi laitan paalin omaan aitaukseensa kumiköysin, jotta tyypit (etenkin Jekki ja Vissa) tekisivät jotain muutakin, kun seisoisivat pää paalissa ja söisivät.  Niille on kyllä muodostunut jo selvä päivärytmi ja ne siirtyvät  itsekseenkin aamusella paalin äärestä pois (paitsi Jekki, joka varmaan söisi aina vaan, jos annettaisiin), mikäli olen jostain syystä myöhässä.

Aamut täällä maalla ovat rauhallisia ja on helppoa tuntea itsensäkin kiireettömäksi vaikka tekemättömiä töitä on aina työlistat pullollaan. Minulla on sekä työ- että privaattisähköpostissa käytössä työlistat ja välillä tuntuu, että olen molemmissa piirun verran myöhässä. No, horisontti on pysynyt suorassa, vaikka hieman myöhästynkin joissakin hommissa.  Tärkeät, sellaiset joissa on selkeä määräpäivä, olen yleensä saanutkin hoidetuksi ajallaan tai sitten olen saanut apua joltakulta. Joskus olen jopa ymmärtänyt pyytää apua - niin se maailma muuttuu, kun tulee ikää lisää. Vieläkin toki välillä tuntuu siltä, että itse tehtynä homma olisi tullut paremmin hoidetuksi, mutta pääasia lienee se, että homma tulee hoidetuksi. (Tähän kohtaan kuuluu sellainen itseironinen naurunhymähdys.)

Olen viimeistä aamuani yksin, ukkokulta tulee tänään hiihtoreissultaan. Pikkupeikko on luvannut hakea hänet  kentältä, hänellä on ollut ukkokullan auto koko viikon lainassa - huimaa nähdä, milaiseen siivoon tahrattoman puhdas ja roskaton menopeli on viikossa mennyt. Meillä on pikkupeikon kanssa jokseenkin samantyylinen (pikkupeikolla kylläkin erikoisen korostunut) piirre saada auton sisätilat näyttämään boheemiasunnon ja kompostin välimaastolta. Omassa autossani on esim. kuukauden verran ollut melko paljon heinää takapenkillä, kun pikaistuksissani lastasin sinnekin pikkupaaleja, ettei tarvitsisi niin monta reissua tehdä heinänhakuun, kun traktori oli rikki.

Odottelen tosin tässä kyytiä, team Kaisa & Lasse & Huisi tulevat nimittäin hakemaan minut ja Disan Saloon whippettiporukan näyttelytreeneihin. Luulen, että repeän taas siinä vaiheessa, kun ne whippetti-ihmiset alkavat taas keskustella Whippettien "turkin" laadusta. Tämän reissun takia siirtyy jonkin verran pikkupuuhia joko huomiseen, ensi viikkoon tai hamaan tulevaisuuteen.

Muutamia rästitöitä mainitakseni:

Hevosten portin alle on kertynyt niin paljon jäätä, että lähes joka kerta, kun avaan  portin, se tipahtaa saranoiltaan.  Se on hieman hankalaa silloin, kun portista kulkee hevosen kanssa ja takana on pari muuta, jotka haluavat mukaan. Siihen pitäisi tehdä sähkölankaportti. Ehtii myöhemminkin.

Akvaarioiden vesi pitäisi vaihtaa - ehtii illallakin, tai huomenna.

Pyykkiä pitäisi viikata kaappiin - onkos sellaista täällä ennenkään tehty?

Apukeittiö pitäisi siivota - juu, niin pitäisi - on pitänyt jo muutaman vuoden.

Vaan eniten harmittaa, että ratsastuslenkki Vissan kanssa siirtyy iltaan tai huomiseen.

Tässä (ehkä) yksikorvainen, hikinen pallo, onnellisen raukeana 35 min ratsastussession jälkeeen toissapäivältä.

---

Mutta nyt menoksi, varmasti vinttikoiraihmisten kanssa minustakin saadaan leivotuksi varsinainen näyttelyhai. Hehehh.

Rauhaa, hiljaisuutta ja mielipahaa

Olen ollut koko viikon yksin - piipahdan mummolassa aamuin illoin ja juttelen puhelimessa jonkun kanssa silloin tällöin ja pari kertaa olen käynyt kaupassa sanomassa kiitos ja näkemiin. Ja tietenkin ukkokulta soittaa joka ilta Flachausta ja kertoo ja kyselee kuulumisia. Olen ollut koko viikon etätöissä, joten aikaa puuhailla kotosalla on vähintään tunnin enenmmän joka päivä, koska työmatkoihin ei kulu yhtään aikaa. En ole oikeastaan tuntenut itseäni yksinäiseksi, sillä pienet ja isot karvakorvat ovat koko ajan läsnä. Koirille ja hevosille voi jutella kaikenlaista ja ne reagoivat usein fiksummin kuin ihmiset juttuihini.

Tällä viikolla olen tiistaina ja keskiviikkona pätkäissyt keskeltä päivää 45 min siihen, että otan Vissan tarhasta ja olen käynyt sillä ratsastamassa pienen, mutta vauhdikkaan session. Vissa on vaikuttanut alun jännityksen jälkeen tyytyväiseltä siihen, että se pääsee ratsastettavaksi. Tammaa ei tarvitse kuin hipaista kylkiin, niin jo mennään melkoisen haipakkaa laukkaa.  Istunnan tiivistäminen puolestaan saa sen hiljentämään. Disa on ollut mukana ja se nauttii suunnattomasti, kun saa juosta edellämme tai perässämme ja välillä tussahtaa umpihankeen kokeilemaan, kulkeeko siellä kovaa.

Minulla ei ole nyt muita ratsastettavia kuin Vissa, sillä sekä Félagi että Ìsing potevat kavioitaan. Vakikengittäjäni oli sairaana vuodenvaihteen tienoilla ja pyysin tilalle nuoren tytön, joka kertoi olevansa erään huippukengittäjän opissa oppisopimuksella. Valitettavasti ihan näin ei ollutkaan - neitosella oli pelkkä halu olla kengittäjä, ei kykyä siihen. Osaaminen oli sen verran heikkoa, että molemmat kengitettävät ovat nyt poteneet kavioitaan pitemmän aikaa.

Kipulääkkeisiin on mennyt useampi satanen ja mieleni on hevosten suhteen ollut melko maassa, kun molemmat virkeät ja leikkisät hevoset ovat useamman viikon pääasiassa maanneet ripirinnan hangella silmissään poissaoleva ilme. Mukavat, viikottaiset ratsastuspuuhat Kaisankin kanssa ovat toistaiseksi tauolla ja niitäkin minulla on hieman ikävä. Tämän viikon aikana olen ollut huomaavinani enemmän liikettä ja vähemmän ontumista ja toivonkin, että saisin molemmat kullanmurut kuntoon kun illat valostuvat.  Etenkin Ísingin surkea liikkumistapa tarhassa - köpötellen kuin vanha hevonen - saavat minut aina sisäisesti hieman käppyrään, koska tietenkin oikea syyllinen tilanteeseen olen minä, kun valitsin väärän kengittäjän. No, sitä virhettä en tee enää koskaan.

Onneksi elämässä on kaikenlaisia ilonaiheitakin. Uusia hankintojakin olen tehnyt, työhuoneeni on muuttanut kalustustaan ja nyt työpöydälläni nökottää talon toinen akvaario - 76 litrainen, kuusikulmainen. Akvaariossa on vain platyjä ja tarkoitus on, että sinne tulee paljon erivärisiä poikasia.  Halvempaa värikirjon hankintaa kuin issikkavarsotus. Tosin uskon kyllä, että jossain vaiheessa pihallakin taas kirmaa issikkavarsa tai kaksi.

Normiaamun tapaan tätä kirjoittaessani yksi nälkään kuoleva Kleo-cairn on jo alkanut raapia nilkkojani, koska en ymmärrä lopettaa kirjoittamista ilman. Ja niinhän se onkin, tähän tietokoneelle sitä herkästi jysähtää sekä työn että vapaa-ajan puitteissa.

Helmikuu - valo saapuu?

Vime viikonloppu oli täynnä ohjelmaa: ukkokulta lähti lauantaina Alppeja valloittamaan viikoksi ja kutsuin illaksi muutaman "heppatytön" meille kylpytynnyriin, syömään ja pelaamaan lautapelejä, joihin pariskunta Kaisa & Lasse on onnistunut minut koukuttamaan. Emme valvoneet kuin yhteen, mutta aamulla silti väsytti melko lailla, etenkin kun sunnuntaina lähes ensitöiksemme kaivelimme lapion ja lumikolan kanssa Sadun auton irti ajotiestä, jotta hän pääsi tallihommiin ja kuljettamaan yhtä issikkaratsukkoa maajoukkuekatselmukseen. Enpä muista, koska meillä olisi ajotietä kolalla putsailtu. (Illalla poikani kävikin lanaamassa tietä sillä aikaa kun olin poissa, jotta en joutuisi pulaan yksin ja pimeässä. Ihana juttu.)

Siis toki ihan ensitöikseni nostin ilmaan ärhäkän Kleo-tyttösen ja lauloin sille syntymäpäivälaulun 13-vuotissynttärin kunniaksi. Se vaikutti närkästyneeltä moisesta kevytmielisyydestä ruoka-aikana.

Muutaman tunnin sohvalötköttelyn jälkeen starttasimme Kaisan kanssa eri suuntiin, hän kotiin touhottamaan omiaan ja minä Vongoivan D-pentujen ensimmäiseen tapaamiseen. 7 pientä islanninlammaskoiraa perheineen kokoontuivat Lägin hallille tiukan ja mukavan ohjelman puitteissa.  Ensin koirat kirmasivat hallin lähistöllä olevalla lumisella pellolla. Kuvia ainakin täällä ja täällä.  Ohjelmassa oli arkitokoa, nyyttikestiruokaa, agilityn alkeita, lisää nyyttikestiruokaa ja arkitokoa ja lopuksi vielä saimme kuulla ja nähdä etsijäkoiratoimintaa.  Varmaan tapaamme vielä uudemmankin kerran, mikäli pentujen kasvattaja Paula ehtii taas järjestellä lisää ohjelmaa meille. Pari kivaa ideaa jo onkin suunnitelmissa...

Suoraan hallilta ajelimme Dísan kanssa Kuuman islannihevoskeskukseen, jossa minulla oli pieni palaveri uuden maajoukkuevalmentajamme ja muutaman muun kanssa valmennusryhmistä, sopimuksista ja muista käytännön järjestelyistä. Kotona olin yhdeksän maissa illalla ja tuntui, että päivä olisi ollut pitempikin.

 31.1.2011 amulla taivas oli kuin tulessa - huimaa!

Maanantaiaamuna en meinannut saada itseäni ylös millään. Tuntui siltä, että olen vanha ja väsynyt ja uupunut ja vaikka mitä. Kun katsoin ulos ikkunasta, havahduin hetkessä, sillä taivaanranta oli kuin tulessa. Tuollaisen taivaan alla on ylellistä aloittaa aamunsa. Hyvällä mielellä tallustelin tallille yhdessä pienen koiralaumani kanssa suunnitellen päivän puuhia ja palkkatöiden järjestystä jo hieman reippaammalla mielellä.

Tosin se on sanottava, että aina ei kaikki mene aivan kuten suunnittelee - mutta ehkäpä valostuva helmikuu tuo taas tullessaan uutta iloa ja energiaa tekemiseen.