Loppiainen

Tänään on loppiainen - tutkailin juuri Wikipediasta, että se on yksi vanhimpia kristillisiä juhlapyhiä. Ortodokseille se on Jeesuksen kasteen juhla, katolisessa ja luterilaisessa kirkossa se on itämaan tietäjien Beetlehemiin saapumisen muistojuhla, kolmen kuninkaan juhla. Joulu ei Suomessa lopu loppiaiseen vaan Nuutinpäivään, joka on vasta viikon päästä. ("Paha Nuutti Joulun viepi...")

Meidän tuvassa Joulu on jo viikonloppuna heitetty ulos kuusen muodossa ja loppiainenkin taitaa olla vain tervetullut vapaapäivä keskellä viikkoa. Aika vähissä ovat nuo kristilliset riitit muutenkin meidän perheen perinteissä. Kirkossa tulee käyneeksi, jos joku pääsee ripille, menee naimisiin tai kuolee. Lapsena käytiin aina aattoiltana joulukirkossa - isä unohti aina virsikirjansa ja kun tulimme kotiin oli joulupukki jättänyt lahjat eteiseen. Melko pian me lapset opimme yhdistämään virsikirjan unohtamisen ja joulupukin toisiinsa ja varmaan siksi oli melko vaikeaa istua rauhassa kirkonpenkissä, kun kaikki ihanat lahjat odottivat kotona.

Tänä vuonna Joulu oli kovin lyhyt, koska se asettui tiiviisti vain viikonloppuun. Kovat pakkaset ilmeisesti tekivät sen, että joulukuuset olivat jo uuden vuoden päivänä aika karun näköisiä, kun hirveä määrä neulasia tippui. Purin oman kuusemme osiin oksasaksilla ja veimme sen ulos jätesäkissä etteivät neulaset karisisi aivan joka paikkaan. Tein saman maanantaina anopille ja meillä oli yhdessä aika hilpeä hetki, kun pätkäisin latvankin poikki ja se jäi roikkumaan kattoon melkoisen karun näköisenä.

Onneksi en unohtanut sitä kattoon roikkumaan

Nappasin siitä pari kuvaa kännykällä ja anoppi käski laittaa internettiin, jotta sukulaiset näkisivät, miten ankea on vanhan ihmisen joulu kuusineen. Hyvin on tässä kuussa 88 vuotta täyttävä anoppi ymmärtänyt internetissä juoruilun perusteet.

Uudenvuodenpäivän aamuna sain muuten myös naurut, kun menin katsomaan, onko hevosilla kaikki hyvin. Ukkokulta oli illalla (uudella traktorillaan, jee, loppui pikkupaalien kuljetus!) tuonut ison paalin ylös metsään mäen päälle, jotta hevoset voisivat sitä mutustella rakettien paukkeessa ja latvat hieman peittäisivät näkymää taivaalle.

Kun tulin metsän laitaan, tulivat hevoset kauhean tohkeissaan minua vastaan. Etenkin Ísing hirnahteli ja hölpötti kovasti jotain. Jos se olisi osannut, se varmaan olisi huitonut ja viittilöinyt etukaviollaan. Paali oli yön aikana kierinyt alas mäkeä parin aidan läpi ja nökötti hevosten pikkukopin alla. Sen verran pelottava kokemus se oli ollut etteivät hevoset uskaltaneet mennä sinne enää syömään, vaan minun piti avata paalia enemmän ja houkutella ne paalin luokse uuteen paikkaan.

Viaton mutta vauhdikas

Nyt ne ovat vajaan viikon olleetkin ilmeisesti lähes keskeytyksettä paalin ääressä enkä edes näe niitä juuri koskaan, koska aamulla ja illalla on niin pimeää, että sieltä näkyy vain hevosten silhuetit, kun käyn laittamassa niille uudet vedet. Joku kyllä käy vettäkin juomassa, koska päivässä menee kaksi saavillista.

Aamun kunniaksi Kleo raapii jalkaani, koska ruoka ei ole vielä kierinyt sen luokse. Näin ollen olen pakotettu lopettamaan tämän lyhyehkön tarinan 'arkisesta elämästä maalla ja kaupungissa 60-luvulta nykypäivään' ja siirtymään siihen arkeen. Hauskaa loppiaista muillekin!