Ihanat islantilaiset

Minttu, Disa ja Dina

Lohjalla oli eilen epävirallinen pentunäyttely, jonne Disan kasvattaja Paula oli saanut houkutelluksi minut ja Disan ja Ellin ja Dinan ja toi oman pentunsa Mintun myös harjoittelemaan isossa koirajoukossa oloa.Olin ollut hallissa katsomassa vinttikoiranäyttelyä ja silloin oli aika väjää ja vähän väkeä hallissa, joten kun menin sisälle täpötäyteen halliin, jossa jokaisella ihmisellä oli noin neliömetrin tila itselleen, olin melko hämmästynyt. Niin oli kyllä Disakin, pikku-jumalattaren aina-pystyssä-napottava-häntä oli alhaalla ja pikkuista ujostutti aivan mahdottomasti. Pussasi toki silti rokotusten tarkastajaa ja paria pikkutyttöä ohimennessään, joten ei se aivan kipsissä ollut.

Kenneltyttö Kaisa oli jo napakkana kehän laidalla tuolikassi kainalossa ja kamera ojossa, mutta ei ollut varannut mulle edes hakaneulaa mukaan, joten se piti sitten pummata kehäsihteeriltä. Perillä havaitsin pukeutumisenikin menneen sikäli pieleen, että peräpää loisti naurettavan punaisena harmaan villaihmeen takaa. Kaisa oli onneksi kiltti, kun laittoi minusta kuvan blogiinsa - siinä ei peräpeili näy lainkaan.

Kun lopulta oli meidän vuoro, menin aika jännittyneenä kehään - housutkin tippuilivat koko ajan ja Pikku-Disaa jännitti myös seisoessa, häntä oli pystyssä vain liikkuessa. Kun piti laittaa koirat paremmuusjärjestykseen (muita islantilaisia ei paikalla ollutkaan)  tuomarina toiminut Jarmo Vuorinen ja kehäsihteeri naureksivat keskenään valinnan vaikeutta ja tuomarikin sanoi hymyillen "En mä voi valita, ootte niin tasalaatuisa", mutta sitten hän valitsi voittajaksi Dinan, kakkoseksi Mintun ja kolmanneksi Disan. Kysäisin perusteluja ja tuomari kertoi, että Dina esiintyi parhaiten, mutta sillä oli hieman ahtaat takaliikkeet ja Minttu esiintyi myös hyvin ja sillä oli hieman kevyempi etuosa ja Disa oli rakenteeltaan kaunein, mutta esiityi ujosti. Hyvät perustelut. Toiset olivat selvästi harjoitelleet esiintymistä ja Disa taisi olla ylipäätään remmissä jotain kuudetta kertaa.

Arvostelussa luki Disalle: "Lupaava pentu, jolla oikeat mittasuhteet. Ilmeikäs pää. Oikein kannetut korvat. Tasapainoisesti kulmautuneet raajat. Hyvä runko ja ylälinja. Oikein kiinnittynyt & kannettu häntä. Liikkuu hyvin edestä & takaa. Sivuliikunnassa voisi olla hieman enemmän ulottuvuutta. 3. ja KP."

Kävimme kaikki kolme hakemassa kunniapalkintojen pokaalit ja minä jä Elli päätettiin ilmottaa parikilpailuun Disa ja Dina, koska Ellin kuitenkin oli pakko tulla takaisin ryhmäkilpailuun klo 15:30 maissa. Takaisin siis siksi, että lähdimme kaikki kiireellä meille, jotta pennut saisivat juosta ja leikkiä yhdessä. Näyttelypaikalta ajaa kotiimme noin 10 min ja meillä oli runsas kaksi tuntia aikaa parikisan alkuun. 

Kyllä oli kolmella islantilaisella hauskaa yhdessä. Nappasin yli sata valokuvaa, mutta aivan nappiotosta en kyllä saanut. Lumikuvaus on tosi vaikeaa. Tässä kuitenkin muutama otos:

Disa - taustalla varjokuvana Minttu - samat on korvat

Dina rakastaa lumen kaivamista

Minttu

Mintulle on kasvanut toinen häntä ja takapää

Mennään

Mitäs sit tehtäis?

Purraan ja muristaan!

Juostaan!

Juostaan lisää!

Hevoset olivat sen näköisiä, että olisivat halunneet korvatulpat. Haukku oli nimittäin melkoinen.

Pian oli parituntinen kulunut, nopeat teet ja kahvit kerittiin tuvassa juomaan ja sitten startattiin takaisin näyttelypaikalle, Paula kiisi kotiin tekemään jotain tärkeää hommaa.  Nyt oli jo väljempää ja odottelimme hallin päässä parikilpailun alkua. Sitten Elli hokasi, että parikilpailussa koirat esittää vain yksi ihminen. Ensin kokeiltiin siten, että Elli esittäisi sekä Disan että Dinan, mutta Disan häntä ei yhtään ollut pystyssä vieraan esittäjän kanssa. Dinaa ei näyttänyt haittaavan, vaikka minä sitä kuljetin, joten niin jouduin uudelleen kehään epäonnistuneine vaatevalintoineni. Onneksi kehässä on tarkoitus katsoa koiria eikä esittäjää.

Jonkin aikaa ympäriinsä pörhisteltyämme - pikkuislantilaiset menivät niin nätisti ripirinnan, kun olivat juosseet ja painineet pahimman puhtinsa pois - 10 muun parin kanssa sanoi tuomari joillekin "nelonen", "kolmonen", "kakkonen" ja he menivät palkintopaikoille omiin kohtiinsa. Tuomari käveli rivistöä pitkin ja hymyili kovasti minulle - arvelin, että nenässäni on varmaan jokin tahra, mutta ei kai, koska tuomari sanoi "ykkönen" ja törkkäsi meidät ykköspaikalle. Jee - meidän pienet oli näteimmät.

Vielä jäimme tietenkin katsomaan, miten ryhmäkilpailussa kävisi. Pystykorvaisia ja alkukantaisia koiria oli ryhmäkehässä 13 koiraa. Elli esitti Dinan tosi hyvin ja Dinan terhakka häntä oli koko ajan pystyssä. Jarmo Vuorinen valitsi Dinan neloseksi ryhmässä, joten Dina sai kaikista kehistä pokaalin. Melkoista menestystä! 

Tuollaisen päivän jälkeen voisi vaikka innostua koiranäyttelyistä! 

Pakko vielä lisätä tämä Paulan kuva sisaruksista, ihanat kuuraturvat.

Tylsää? Ei, vaan elämää!

Elämä tässä iässä alkaa olla aika tasaista - tai ainakin tietyt rutiinit toistuvat samanlaisina päivästä toiseen. Tosin rutiinit johtuvat varmasti suurelta osin siitä, että lemmikkieläimet sisällä ja ulkona määräävät päivän tahdin.  Ja tietenkin työ, vaikkakin sen tahdin määrään pääosin itse - onneksi itselleni.

Tämän viikon suurimmat yllätykset kuvina:

Nokkosperhonen tallin karsinassa

Marilyn makoilee tyynesti ikkunalaudalla

Sain siivotuksi kirjahyllyn - ukko sai sen siirretyksi uuteen paikkaan ja minä sain tämän läjän uudelleen hyllyille - ja kaikki tämä 3 päivässä!

Viikon iloisin yllätys oli Elinan, Tinjan ja kelpiepentu Ulin visiitti eilen, mutta siitä minulla ei ole yhtään valokuvaa. Elinan kamerassa niitä onneksi on - toivon, että saan muutaman otoksen peltolenkistä, hevosten ihmettelystä ja Tinjasta ja Elinasta yhdessä. Oli nautittavaa huomata, että ystävyytemme jatkuu, vaikka emme tapaakaan niin usein. Ja mikä ilo onkaan Elinan ihana pieni tytär (ja kohta toinenkin) ja ihana pieni kelpien pentu, jonka kanssa oli selvästi myös ehditty tehdä muutakin kuin vain olla.  Disasta se oli mahtava kaveri - upeaa, kun joku jaksaa painia ja rähjätä.

Huomasin kyllä senkin, että en ole niin nuori enää. Pieni Tinja oli niin kokonaisvaltainen vieras, että vieraiden lähdettyä olin yllättävän uupunut. Mieleen palasivat ne ajat, kun omat lapset olivat vastaavssa iässä ja koko ajan piti olla silmät ja korvat tarkkoina etteivät ne tekisi jotain itselleen vaarallista.  Silloin ei tarvinnut unta houkutella vaan silmät lupsahtivat heti uneen, kun pikkuiset olivat poissa tai unten mailla. Tosin muistaakseni luin kirjoja siihen aikaan aivan valtavan määrän - esimerkiksi hellan ääressä puuhatessani minulla oli yleensä kirja edessäni.

Toisaalta kaipaan sitä aikaa kovasti - silloin ne vaarat, jotka lapsiani uhkasivat olivat jotenkin helpommin torjuttavissa. Siirrät kukkapurkkia, joka on osumassa päähän, tuet kädestä, ettei lapsi kaadu , otat syliin, kun itkettää ja lohdutat. Nyt en enää voi muuta kuin olla huolissani ja tarjota korvani tai apuni.  Apu ei yleensä edes enää kelpaa eikä oikeastaan edes hyödytä, koska lapset ovat jo aikuisia ja haluavat ja joutuvat tietenkin ratkomaan omat ongelmansa pääosin itse.

Onneksi olen aina tiennyt sen, sillä aika nuorena löysin Kahlil Gibranin runot (kuten miljoonat muutkin) ja yksi koskettavimpia niistä on aina ollut

'Sinun lapsesi eivät ole sinun lapsiasi':

Sinun lapsesi eivät ole

sinun lapsiasi,

he ovat itsensä

kaipaavan elämän

tyttäriä ja poikia.

He tulevat sinun kauttasi

ja vaikka he ovat

sinun luonasi,

he eivät kuulu sinulle.

Voit antaa heille rakkautesi,

mutta et ajatuksiasi,

sillä heillä on heidän

omat ajatuksensa.

Voit pitää luonasi heidän

ruumiinsa, mutta et

heidän sielujaan, sillä

heidän sielunsa

asuvat huomisessa,

jonne sinulla ei ole pääsyä,

ei edes uniesi kautta.

Voit pyrkiä olemaan

heidän kaltaisensa,

mutta älä yritä heistä tehdä

itsesi kaltaista,

sillä elämä ei kulje

taaksepäin eikä

takerru eiliseen.

Sinä olet jousi,

josta sinun lapsesi

lähtevät kuin elävät nuolet.

Kun taivut jousimiehen

käden voimasta,

taivu riemulla.

Loppiainen

Tänään on loppiainen - tutkailin juuri Wikipediasta, että se on yksi vanhimpia kristillisiä juhlapyhiä. Ortodokseille se on Jeesuksen kasteen juhla, katolisessa ja luterilaisessa kirkossa se on itämaan tietäjien Beetlehemiin saapumisen muistojuhla, kolmen kuninkaan juhla. Joulu ei Suomessa lopu loppiaiseen vaan Nuutinpäivään, joka on vasta viikon päästä. ("Paha Nuutti Joulun viepi...")

Meidän tuvassa Joulu on jo viikonloppuna heitetty ulos kuusen muodossa ja loppiainenkin taitaa olla vain tervetullut vapaapäivä keskellä viikkoa. Aika vähissä ovat nuo kristilliset riitit muutenkin meidän perheen perinteissä. Kirkossa tulee käyneeksi, jos joku pääsee ripille, menee naimisiin tai kuolee. Lapsena käytiin aina aattoiltana joulukirkossa - isä unohti aina virsikirjansa ja kun tulimme kotiin oli joulupukki jättänyt lahjat eteiseen. Melko pian me lapset opimme yhdistämään virsikirjan unohtamisen ja joulupukin toisiinsa ja varmaan siksi oli melko vaikeaa istua rauhassa kirkonpenkissä, kun kaikki ihanat lahjat odottivat kotona.

Tänä vuonna Joulu oli kovin lyhyt, koska se asettui tiiviisti vain viikonloppuun. Kovat pakkaset ilmeisesti tekivät sen, että joulukuuset olivat jo uuden vuoden päivänä aika karun näköisiä, kun hirveä määrä neulasia tippui. Purin oman kuusemme osiin oksasaksilla ja veimme sen ulos jätesäkissä etteivät neulaset karisisi aivan joka paikkaan. Tein saman maanantaina anopille ja meillä oli yhdessä aika hilpeä hetki, kun pätkäisin latvankin poikki ja se jäi roikkumaan kattoon melkoisen karun näköisenä.

Onneksi en unohtanut sitä kattoon roikkumaan

Nappasin siitä pari kuvaa kännykällä ja anoppi käski laittaa internettiin, jotta sukulaiset näkisivät, miten ankea on vanhan ihmisen joulu kuusineen. Hyvin on tässä kuussa 88 vuotta täyttävä anoppi ymmärtänyt internetissä juoruilun perusteet.

Uudenvuodenpäivän aamuna sain muuten myös naurut, kun menin katsomaan, onko hevosilla kaikki hyvin. Ukkokulta oli illalla (uudella traktorillaan, jee, loppui pikkupaalien kuljetus!) tuonut ison paalin ylös metsään mäen päälle, jotta hevoset voisivat sitä mutustella rakettien paukkeessa ja latvat hieman peittäisivät näkymää taivaalle.

Kun tulin metsän laitaan, tulivat hevoset kauhean tohkeissaan minua vastaan. Etenkin Ísing hirnahteli ja hölpötti kovasti jotain. Jos se olisi osannut, se varmaan olisi huitonut ja viittilöinyt etukaviollaan. Paali oli yön aikana kierinyt alas mäkeä parin aidan läpi ja nökötti hevosten pikkukopin alla. Sen verran pelottava kokemus se oli ollut etteivät hevoset uskaltaneet mennä sinne enää syömään, vaan minun piti avata paalia enemmän ja houkutella ne paalin luokse uuteen paikkaan.

Viaton mutta vauhdikas

Nyt ne ovat vajaan viikon olleetkin ilmeisesti lähes keskeytyksettä paalin ääressä enkä edes näe niitä juuri koskaan, koska aamulla ja illalla on niin pimeää, että sieltä näkyy vain hevosten silhuetit, kun käyn laittamassa niille uudet vedet. Joku kyllä käy vettäkin juomassa, koska päivässä menee kaksi saavillista.

Aamun kunniaksi Kleo raapii jalkaani, koska ruoka ei ole vielä kierinyt sen luokse. Näin ollen olen pakotettu lopettamaan tämän lyhyehkön tarinan 'arkisesta elämästä maalla ja kaupungissa 60-luvulta nykypäivään' ja siirtymään siihen arkeen. Hauskaa loppiaista muillekin!

Muuttumisleikki

Tästä lähdetiin: Kleo ei ole oikein jaksanut huolehtia ulkonäöstään ja kampaajalla käynti ei kiinnosta, kampaajaa kohdellaan kaltoin ja karjutaan vastalauseita hoitotoimenpiteille. Turkissa on rastoja ja korvakarvat ovat ylikasvaneet. Elämä maalla on ilmeisesti Kleon mielestä mukavaa ilman turhia hienosteluja, koska jos kampaa näytetään, niin heti juostaan sohvan alle piiloon.

Ei maalaisakkojen tarvi näyttää kaupunkilaisprinsessoilta.

Vanharouva sai sitten kuitenkin lämpimän kylvyn ja pedikyyrin, vaikka yrittikin vastustella ja väittää, ettei tarvitse ja tuoksuu hyvälle. Kieltämättä hevonkakka on mukava tuoksu, mutta ei ehkä vuodevaatteissa...

Märkä on ikävä tunne ja haju. Yäk - en halua.

Näyttelyprinsessat trimmataan, mutta äkäisten vanhojen cairnakkojen kanssa taivutaan ihan saksihommiin. Tunnin tuunauksen jälkeen lopputulos tyydytti meitä molempia.

Siedettävä lopputulos, sehän voi olla, että sitä jopa näkee enemmän, kun tukka ei ole tiellä.