Vuosi 2010 pikakelauksena

Tammikuu 2010: Vuoden vaihtumista juhlittiin perinteisin menoin vasta 1.1.2010 illalla, koska aattona kaivon pumpun akseli katkesi ja minä ja ukkokulta (ukkokulta eniten) ravasimme koko aaton verstatuvan ja kaivon väliä, jotta saimme vettä taloon. Aattona uinahdimme jo klo 22 tietämättä vuoden vaihtumisesta yhtään mitään.

Ken tietä kulkee on tiensä vanki, vain ainut vapaa on umpihanki.

Helmikuu 2010: Lumisin talvi vuosiin - kaikki peittyi lumimassojen alle ja maailma oli kaunis. Ankaraa niille, jotka kolapelillä hoitelevat pihojaan. Meillä on ukkokulta ja traktori, mikäs on tuvassa ollessa ja ulkona kuvia napsiessa.

Ihan heti ei pihakeinussa istuksita.

Maaliskuu 2010: mieliinjäävintä maaliskuussa taisi olla pitkä viikonloppureissu Tahkovuoreen ukkokullan ja kaikkien ukkokullan lasten perheiden ja kumppaneiden kanssa. Pikku-Wilmalle varmaan hienointa oli oikea huskyajelu.

Ei ole riemulla rajaa, kun koiravaljakolla ajaa.

Huhtikuu 2010: Kevät tulee, Félagi ja muut karvapallerot varistavat turkkejaan.

Meilläpäin linnuilla lienee pehmeät pesät.

Toukokuu 2010: Sinivuokko - lupaus kesän loistosta kaiken harmaan keskellä.

Kesän airut, ollaan jo pidemmällä kuin leskenlehtien aikaan.

Kesäkuu 2010: Virolaisten sukuseuran matka Viipuriin, suvun kotikyliin. Vielä oli matkassa muutama evakkona pois lähtenyt kuten esim. anoppini, joka nousi varsinaiseen kiitoon rollaattorinsa kanssa.

Ollappa itselläkin harmaa riukuaita niin tietäisin, millä sen koristelisin.

Heinäkuu 2010: Taloon tumpsahti puoliväkisin pieni malineitonen, Louhi. Suloinen, mutta naisten tapaan vahvaluonteinen tyttö.

Elokuu 2010:  Islanninhevosten PM-kilpailut 2010 olivat Suomen yhdistyksen vastuulla. Minulle selvisi täydellisesti, mitä se tarkoittaa, että tehdään yhdessä ja autetaan toinen toisiamme. Ikimuistoinen, raskas, mutta riemullinen viikko. Kaikki onnistui melko hyvin eikä tietääksemme kukaan menehtynyt.

Henkilöstöpäällikötkin voivat välillä istua ja katsoa, miten palkinnonjaot tehdään.

Syyskuu 2010:  Taloon tupsahti puoliväkisin pieni islanninlammaskoirajumalatar Disa, joka vei heti kaikkien sydämet. Tyttömäinen luonne tosin on tälläkin pikkukoiruudella, mutta se on oivasti piilotettu nauravan naaman taakse...

Lokakuu 2010:  Agilityn MM-kilpailut vuonna 2010 Saksassa. Mahtava reissu, josta saa kiittää etenkin Aria, mutta myös muita ihan mahtavia matkaseuralaisia. Nauru ja agility pidentävät ikää.

Hyvä Suomiiii!

Marraskuu 2010:  Lyhyen kaupunkilaiskerrostalovaiheen jälkeen pikkupeikko muuttaa maalle, pieneen punaiseen tupaan.  Meille jää ukkokullan kanssa ns. "tyhjän pesän syndrooma", jota tosin aika ajoin täytetään hoitokoirilla eli karvalapsenlapsilla molempien lastemme toimesta sekä kaikella rojulla, jota olemme onnistuneet elämässä kokoamaan. Tyhjyyden täyttää tietenkin myös oivasti oma eläinlaumamme, josta aina joltakulta riittää intoa tulla mukaan sekä iloon että suruun.

Joulukuu 2010:  Joulu ja Lohjan Vanhan ajan markkinat. On aika muistaa rakkaimpiaan lämpimin ajatuksin ja vaattein.

Joskus haluaisin olla vaaleanpunainen sukka, joka lämmittää

HYVÄÄ UUTTA VUOTTA 2011 KAIKILLE YSTÄVILLE!

Joulu "paremmalla puolella"

Odotin tämän vuoden Joululta rauhallista läheisten yhdessäoloa, koiralenkkejä ja ratsastusta leppeässä pakkassäässä, hyvää ruokaa, lepoa, tryffelisuklaata ja kaikkea sellaista perinteistä.

Ihan aina ei mene kuin elokuvissa. Sain melkoisen railakkaan jouluaattoillan, koko jouluviikonlopuksi valtavan hyvää ruokaa jääkaapin täyteen ja flunssan ilman ruokahalua, valvottuja öitä (syinä mm. yskä, kuorsaava vuodekumppani,  terveyskeskuspäivystysyö, valvominen muuten vaan...). Lisäksi se flunssa, väsymys ja melkoisen kovat pakkaset estivät melko tehokkaasti ne koiralenkit ja ratsastelun.

Ja tietenkin traktorikin hajosi ja peräkärryä ei jaksa tyhjentää polttopuista, joten heiniä on kuskattava pikkupaaleissa  Berlingon takaluukussa. Yksi takaluukullinen riittää yhden päivän. Aika hyvä auto, kun ottaa huomioon, että ruokittavia on kumminkin neljä ahnetta pallomahaa.

Vein joulupäivänä Disan ja Louhen ulos lenkille, jotta ne riehuisivat "päällimäiset" pois.

Ja mitä ne tekivät? Kaivoivat kuoppaa, kun  minä palelin vieressä.

Silti oli ihan mukava Joulu, vaikka pakko on sanoa, että onneksi se kesti vain kolme päivää. Kunhan saan tämän flunssan taltutetuksi, voin alkaa odotella Uuden Vuoden aattoa, senhän on aivan pakko mennä perinteisemmin, koska viime vuonna se vietettiin päivä myöhässä kaivo-ongelmien vuoksi.

Paukkupakkasia odotellessa.

ps. se tryffelisuklaa oli hyvää, kun löysin sen maanantaina kahvikaapista. Se oli tosin sulanut yhdeksi yhtenäiseksi klimpiksi, mutta siinä on se hyvä puoli, että "jos ottaa vaan yhden karkin, niin se tuskin lihottaa"

Talvipäivänseisaus!

Talven selkä alkaa taittua! Eilen oli talvipäivänseisaus. Päivät pitenevät, mikä on mukavaa. Tosin tämänvuotinen talvi on ollut tähän asti ihanan kaunis.  Pehmeä puuterilumi on kevyttä kulkea ja pakkanen narisee kuin lapsuuden talvina Kokkolassa. Siellä oli minusta aina kova pakkanen ja paljon lunta, josta kaivella lumilinnoja kavereiden kanssa, joita piha oli pullollaan.

Narskupakkanen oli lapsena jännä juttu. Isäni kertoi, että lumi narskuu siksi, että lumihiutaleiden jäiset sakarat hankaavat toisiaan vasten.  Lieneekö narrannut pikkuista tyttöään?

Tämän vuoden hitti meidän pihassa on tolppien nokkiin nostetut valaistut sypressit.

------------------------

Muokkaus klo 22:00: vanhasta muistista tosiaan väärä talvipäivänseisauspäivä, se onkin vasta tänään, kiitos kommentoijalle. No, sikäli ihan jees, että tänään onkin ollut monella tavalla vuoden pimein päivä. Hymyile, huomenna on huonommin - toivottavasti ei kuitenkaan...

Lepo vaan

Hiirivapaa alue

Nyt voi Marilyn ottaa rennommin, kun rautakaupasta shoppaamani pari ison pyykkipojan näköistä loukkua  olivat yön aikana lauenneet eikä sohvan sisällä enää tuoksu kuokkavieraalle, koska imuroin sen perin pohjin.  Onhan se tavallaan tylsää, että joutuu pieniä, väriseväviiksisiä nappisilmiä päästämään pois päiviltä, mutta jos on vieraalla niin huonot käytöstavat, että tulee ja kakkii pöydälle, niin pakkohan se on pois häätää. Ja jos ei usko puhetta, niin täytyy ottaa rajummat otteet. (Ettäs tiedätte, vieraat, jotka aiotte meille tulla....)

Vaarini (isäni isä) oli muuten hellämielinen mies. Muistan hänen näperrelleen aikanaan loukun, jonne jyrsijät jäivät elävinä loukkuun pieneen häkkiin.  Elävät hiiret vaari sitten kuljetti kauas metsään, etteivät ne löytäneet enää tupaan lämmittelemään.

Marilyn viihtyy varmaan siksikin hyvin sohvallaan, että ulkona on hyytävän kylmä viima.Teki mieleni olla ulkosalla ja puolisen tuntia kävinkin kävelyllä (siivousta välttelemässä ja kävelyttämässä Félagin ja Disan). Félagilla on edelleen ontumaongelmaa, jota pahensi vielä tilapäisen kengittäjän tekemä moka - naulat olivat lipsahtaneet väärään suuntaan juuri siinä kipeässä jalassa ja painoivat kaviota pahasti. Nyt poika on sairaskengityksessä ja näyttää alkavan hiljalleen taas varata kunnolla kipeällekin jalalle. Onneksi oma luottokengittäjäni on taas terve ja voimissaan!

Ihanaa työntää karvainen pää syvälle lumeen ja löytää - mitäpä muuta kuin heinää!

Ukkokin viihtyy sohvallaan, kehitti itselleen sopivasti flunssan (varmaan aivan tahallaan) ja yrittää olla siinä huomaamattomana, kun minä pienen apinan raivolla aina jaksaessani yritän siivoilla paikkoja "joulukuntoon".  Luulen kyllä, että joulusiivon pelastaa taas kerran hämärät päivät ja tuoksuvat kynttilät, koska valmistahan täällä ei koskaan ole.  Joulutunnelman takaa taas luultavasti se, että olemme aika isolla porukalla yhdessä - 9 ruokavierasta aattona ja luultavasti 12 tapanina.

Mutta nyt roskakuorma autoon ja menoksi - nenäliinoja ostamaan ukkokullalle.  Saattaa siinä jotain muutakin tarttua mukaan - katsotaan ...

Hiiriä, koiria ja ihmisiä

Kauhea vipinä käy elämässä - ei ehdi edes blogia päivittää.  Joulukin on kuulemma lähellä (viikon kuluttua se on jo melkein ohitse eli siellä paremmalla puolella) ja teinkin Lohjan vanhan ajan markkinoilla aika paljon joululahjaostoksia.  Suurin osa niistä oli kyllä mallia Hyvää Joulua Krisselle toivoo Krisse, joten se ei tuonut suurta helpotusta varsinaiseen lahjahankintaan. Toi kyllä hyvän mielen itselleni ja sehän on tärkeää, jos aikoo jaksaa taas koko Joulun ja sen tohinan.

Koska kaikkea kivaa ei voi ostaa, kun talo on muutenkin ihan täynnä roinaa, niin otin muutamia valokuvia markkinoilta. 

Liikuttava nenu tontulla

Pirun paja

Joskus vielä laitan kuuseen vaan aitoja hopeapalloja

Olisko tosta Kaisalle enkeliksi? Ehei, liian soma.

Tontut hengailee

 

Joulupuu on rakennettu, ..., joulupukki hir- (noeinytsentään) - söpöjä nämäkin

Kaikenlaista muutakin tohinaa on ollut. Metsämökin pieni hippi (ent. peikkolapsi) piipahti Hollannissa ja sain olla viikon viiden koiran emäntänä. Viikko meni hienosti, malinoisit lihoivat silmissä ja jokseenkin keskeytymätön paininjytke kävi takapihalla ja sisällä, kun Disa ja Louhi vahvistivat ystävyyttään. Välillä oli omien hermojen vuoksi pakko laittaa Louhi häkkiin, koska se on kova tyttö tiskaamaan ja järjestelemään ruoka-astioita. Jouduin myös muuttamaan evakkoon vierashuoneeseen, koska kaikki me emme mahtuneet mukavasti nukkumaan pieneen parisänkyymme ja aina kun tönin ukkokultaa kuorsauksesta, nousi Louhi nuolemaan ja se keskeytti yöunet melko tehokkaasti.

Häkkikään ei estä läheisyyttä

Koirakelkkailua sain myös harrastaa, kiitos Kaisan ja Sakon. Kokeilin myös kerran Karmalla ja normikelkalla ja oli kivaa ja hikistä puuhaa.

Hiekottamaton raitti on melko vauhdikas tommoisella alumiinivehkeellä.

Tätä kirjoittaessani kuuluu takaani jatkuva kiihkeä vinkuna, kun Marilyn yrittää saada meille majoittunutta kuokkavierasta pois vierassängystä.  Se sama kuokkavieras tuijotti minua nappisilmillään melkoisen tarkkaan mikroaaltouunin takaa, kun keittelin aamulla kahvia.  Haluan kissan! Keltaisen!

Mutta nyt menoksi - pitää heittää anoppi kaupungille ja tehdä pari täsmäiskua joululahjakauppaan.

Oi! Lumi on maassa!

Yhtäkkiä on talvi. Ihanaa, että kura-aika päättyi nopeasti ja valkoinen lumi peittää maailman alleen. Eilen sanottiin uutisissa, että tämän vuoden marraskuu tulee ilmeisesti olemaan poikkeuksellisen kylmä ja se nyt ei ole kaikkein mukavin asia. Tarvontien ruuhkat Helsinkiin päin aamuisin myös haittaavat jonkin verran elämääni, mutta asuinpaikkamme taitaa kuitenkin olla oma valintamme, joten tuosta ei kannata kauheasti valittaa.

Aamut sensijaan ovat valostuneet kovasti ja nyt näenkin aamuisin mennä tallille ja hakea lehdet ilman otsalamppua.  Koirilla on valopannat ja etenkin Disa säntäilee sinne tänne aamuisen puolituntisemme aikaan ja sen poukkoilu näkyy hyvin pannan loisteessa.  Se ei kuutenkaan ryntää tielle, jos kiellän eikä ole yhtään kiinnostunut jahtaamaan autoja. Kleon "rääkkäys" on sen joka-aamuista hupia. Koiralapsi juoksee kahdeksikkoa Kleon ympärillä ja räkyttää ja Kleo yrittää varsin äreänä juosta sen kiinni. Eipä Kleo onnistu nopeaa pentua kiinni saamaan, koska yleensä kriitisellä hetkellä saalis singahtaa ojan yli syvään lumihankeen.  Sinne Kleo ei viitsi mennä perässä ja ärisee itsekseen.  Joskus tulee mieleen kauppakeskusten äreät eläkeläismummot, jotka rähjäävät penkit valtaaville peruskoululaisille.

En ole kieltänyt Disaa, koska Kleo saa hyvää liikuntaa laukatessaan otuksen perässä ja sisällä molemmat rauhoittuvat omiin hommiinsa.  Sisällä Disa ei juurikaan hauku - paitsi joskus ukkokulta innostaa sen haukahtelemaan televisio-ohjelmille. Onhan se hienoa, että heilläkin on yhteinen harrastus.  Iltaisin Disa katsookin aika paljon telkkaria. Ehkä se tuosta viisastuu vanhetessaan eikä katso aivan kaikkea moskaa.

Itsellä huonot tv-ohjelmat vaihtuvat usein siihen, että katselen "oman" sohvani päässä olevaa akvaariota.  Sain pari viikkoa sitten postista mielenkiintoisen, loiskuvan paketin.

Paketin päällä luki: aitoa mustaamakkaraa.

Sisällä oli punainen, pikkuriikkinen partamonni. Kuvassa keskellä "Nikke Knatterton",  kuulemma 14-vuotias musta partamonni ja rungon kyljessä ylempänä pieni punainen monni. Melkoinen ero koossa!

Mutta nyt hommiin, että ehdin illalla juhlistamaan Katjan syntymäpäiviä. Onnea sinne naapuriin! Katjan synttäriä en helposti unohda, koska oma äitinkin täyttäisi tänään vuosia. Lämmin ajatus elämästä tältä kohtaa myös äidilleni, jonka kanssa käytyjä keskusteluja joskus kelailen mielessäni. Paljonkohan muuten muistan niistä väärin ja muokkaan omien ajatusteni mukaisiksi? Kukaan ei taida tietää...

Kiireen keskeltä talvitunnelmia

Viime viikonloppu oli poikkeuksellisen vauhdikas: Perjantai-iltana teimme porukalla pikkupeikon muuttokuorman, kaikki mahtui yhteen pieneen pakuun ja peräkärryyn. Apuna oli sen verran paljon porukkaa, että kaikki saivat suurimmaksi osaksi pitää käsiä kantohommien suhteen taskussa. Perillä Raaseporissa oli pimeää ja liukasta, koska pikkuinen yöpakkanen oli tuloillaan ja huurrutti muuten märkää maisemaa. Muuttoporukka oli sensijaan aika tulista väkeä, onneksi mökki on keskellä metsää ja oli pimeää, ettei meitä voi tunnistaa, kun vierailemme seuraavan kerran siellä.

Tässä se on: pikkupeikon uusi koti. Soma pieni mökki Raaseporin metsässä.

Oma leivinuuni, puuhella ja kamina luovat lämpöä tupaan.

Toivon, että talvi on vähäluminen, ettei peikkolapsen peppu palellu, kun se rämpii metsän keskellä halkoja hakemaan tai autoansa etsimään. No, onneksi mökissä on sähkölämmityskin ja oma sauna, että voi sulatellakin, jos tulee välillä lunta tupaan ja on kylmä. Onnea siis uuteen kotiin!

Lauantaina Kaisa ja Lasse pitivät perinteiset räntämestaruuskisat ja minutkin kutsuttiin toisen kerran mukaan. Olin siis viime vuonna läpäissyt tiukan seuraanpääsemisseulan. Huisia. Heidän talossaan on oikeasti Huisia, kun pieni whippetinpoikanen nimeltään Huisi sulatteli kaikkien sydämiä raitatakissaan ja jäniksenkoivissaan.Ilta meni nopsaan ja aamuyöstä sain kyydin kotiin nukkumaan. Talossa oli viisi koiraa -pikkupeikko oli yökylässä - eikä niistä yksikään haukkunut, kun hiivin päätyovesta sisään. Kummallista.

Sunnuntaina pääsimme taas ratsastamaan Kaisan kanssa, koska osteopaatin hoito ja lepo oli kuntouttanut Félagin käpälät eikä se enää ontunut. Maailma ympärillämme oli ihanan kimalteleva, kun pieni lumisade ja auringonpaiste osui kohdalle. Tuntui siltä, kuin olisi pienimuotoinen taivas maan päällä. Isingissä oli puhtia kuin pienessä hevosessa, nautin suunnattomasti, kun sen kengät kopsuivat tarmokkaasti tiehen ja korvat törröttivät positiivisesti eteenpäin. Olen itsekin käynyt kaksi kertaa osteopaatilla enkä ole enää niin vino, hevonen menee suoraan, vaikka istun normaalisti.  Vuosien jäykkyyden jälkeen sekin tuntui käsittämättömän hyvältä.

Maanantai-aamuna olin aivan koomassa ja kun päästin koirat aamupissalle unohdin, että Marilyn pitäisi laittaa juoksuliinaan, ettei se karkaisi. Käsittämätön moka. No, pakkasta oli peräti 6C, joten oli pakko pitää etäpäivä ja jäädä odottelemaan neitokoiran paluuta. Se tulikin melko pian pihapiiriin ja parin tunnin ulkonaolon jälkeen se tuli itse mielellään sisälle. Päästin sen uudelleen iltapäivällä varustettuna heijastinliivillä ja valopannalla ja noin kolmen tunnin juoksentelun jälkeen (josta suurin osa kotipihalla) se tuli taas vapaaehtoisesti luokseni ja pyysi päästä sisään. Kävin sitä tietenkin namittelemassa välillä, jottei keskinäinen kontaktimme ulkona aina päättyisi sisälle ottoon. Eilenkin päästin koiran kaksi kertaa vapaana ulos ja se tuli parin tunnin kylillä pyörimisen jälkeen sisään. Sisällä odotteleva lihaisa ydinluu tosin vaikutti asiaan paljonkin, mutta kaipa kaikki konstit ovat sallittuja.

Otin maanantai-aamun auringonkimalluksessa valokuvia lumen ja kuuran riehannuttamasta Pikku-Disasta - se kasvaa melkein silmissä ja osaa jopa tehdä pikkuisen pahojaan. Sitä on varsin vaikeaa rangaista, kun se on niin suunnattoman söpö. Varmasti vika on muissa, jos tulee rähinänpoikasta jne...  Kleon kanssa rähinää tuntuu tulevan, Kleo on mustasukkainen ja Disa kiusaa sitä välillä aivan tahallaan.

Ja eilen poikani muuten täytti 23 vuotta. Käsittämätöntä, kun itse olen hädin tuskin täyttänyt 35. Onnea!

---
Mutta nyt hihat ylös ja hommiin! Etäpäivää pukkaa ja työtä on paljon ennen pojan illan synttärijuhlia.

Harrastukset yhdistävät

Kuten me kaikki tiedämme, niin yhteiset harrastukset saattavat ihmiset yhteen. Ja jos harrastaa eläinten kanssa, niin eläimistäkin tulee keskenään kavereita. Meillä on esim. nykyisin poikani kanssa ihan mukavia hetkiä akvaariojuttujen ympärillä, kun molemmilla on akvaario. (No, meidän kalat ei oo kavereita, sattuneesta syystä. Heh.)

Nyt Disakin on alkanut enemmän harrastaa paimennuksen ja Kleon kiusaamisen lisäksi: se istuu aamuisin hämärässä olohuoneessa ja katselee akvaariota.  Minä juon aina päivän enimmäisen kahvikupposen akvaarion ääressä - kalat saa aamupalaa ja minä kahvia ja me Disan kanssa saadaan rauhoittavaa viihdykettä ennen tallille menoa.

Nämä kännykkäkuvat ovat niin tasokkaita, mutta jos ei jaksa kävellä hakemaan kunnon kameraa, niin on tyydyttävä niihin.

Kohti aikuisuutta?

Päivät menee vauhdilla kuin syksyn tuuli. Ratsastelu on jäänyt hieman vähemmälle, varmaan osittain kaverin puutteestakin (Félagi ontuu vieläkin hiukan) on jäänyt viikolla ratsastelu ja osittain siksi, että olen tehnyt koirien kanssa iltahämärissä pieniä metsälenkkejä - muutama kilometri minulle ja Kleolle sekä Marilynille, Disalle hieman pitempiä lenkkejä.  Vanhuskoira ei juuri reitiltä poikkea, tulee vain nuuskutellen minun jälkiäni.  Disa pistelee siksakkia metsässä. Marilyn varmaan pistelisi pitempiäkin matkoja, mutta sitä olen pitänyt remmissä.

Paimentamassakin piipahdettiin viime sunnuntaina - Disa katseli taas tarkkana vanhemman koiran oppeja. Sen verran lampaat arastuttivat, ettei se mennyt sekaan, katseli vaan sivusta. Mielenkiintoista nähdä, miten paljon paimekoira voi oppia katsomalla toisia koiria. Pitää varmaan kuskata jatkossa sitä katsomaan joidenkin hyvien tyyppien agilitytreenejä.  Noinkohan sitä uskaltaa omiin treeneihin ottaa ikinä katsomaan, mitä me räpelletään Marilynin kanssa. Heh

Katse tarkkana, kun aikuiset tekee.

Se saa jo  lampaita hiukan liikkeelle - vaikka ei ymmärräkään, mistä siinä kehutaan.

Allaoleva kuva on otettu viikolla, molemmat korvat ovat jo nousseet terhakasti pystyyn ja tyypille on kasvanut jalat niiden pienten pallojen tilalle, jotka sillä oli pienempänä. Pennun pullerovatsaakaan ei niin hirveästi enää ole. Terhakka ja nauravainen Disa on aina, paitsi silloin kun se nukkuu. Silmänympärysten väritys saa typykän näyttämään siltä, että sillä on uniset pussit silmien alla.

Ikää pikkuisella on siis noin 16 viikkoa.

Jahas, pitänee mennä tyhjentämään ja täyttämään tiskikone - karvariiviöt tulevat päivähoitoon, kun peikko menee töihin ja se nuorempi karvalapsi on kova tiskaamaan...

Päivähoitohommat jäänee jatkossa vähemmälle, koska peikkolapsi löysi netistä mummonmökin Raaseporista ja päätti muuttaa sinne. Päättäväinen kun on, niin hankki itselleen myös työpaikan sieltä suunnalta ja lähiaikoina voitte löytää peikkotytön Karjaalta kaupasta.  Siellä se luultavasti piakkoin sujuvalla ruotsinkielellä selittää kynttilälyhtyjen, kattiloiden ja kumisaappaiden ominaisuuksia ja hintoja. Illat se sitten lämmittää pönttöuunia ja juoksuttaa koiria metsässä tai ne sitä.

Pojankin duuni vakinaistettiin, joten varmaan kohtapuoleen alan saada pitää palkkani ihan itse - jos ei satu peikolta polttopuut loppumaan. Tupakkiröökin poltonhan se kuulemma jo lopetti, kuinkakohan pitkäksi aikaa? Pitäisiköhän minunkin alkaa hiljakseen aikuistua, kun lapsenikin ehkä sen joskus tekevät?

---

Peikkolapsi soitti juuri ja pyysi hakemaan ne koirat sieltä työmaalta, koska oli unohtanut kääntyä meillepäin.  Moottoritiellä sitten yhtäkkiä huomasi, että takaluukusta pilkistelee neljä pystyä korvaa.  Vanhuus ei tosiaan tule yksin sillekään, se tuo dementiaa tullessaan.

Lauma luo turvaa

Olin viime viikonloppuna Ísingin kanssa Talli Hestbakkin järjestämällä syysvaelluksella. Ratsastimme isona laumana Kärkelän ruukkitallille ja takaisin. Hevoset yöpyivät ulkona lähellä ruukkitallia olevan yksityistallin siisteissa tarhoissa. Itse ajelin lauantai-iltana kotiin kylpemään tynnyrissä ja syömään hyvää (itse tekemääni) lihapataa vieraiden (=tuttujen) kanssa.

Minun ja Ísingin viikonlopun vietto alkoi jo perjantaina, kun Satu tuli hevoskopin kera hakemaan meidät Lasolaan. Olin ajatellut lastauksen menevän hyvin, koska Ísing on kuitenkin kulkenut tänä vuonna kerran aiemminkin kopissa ja silloin kaikki meni hyvn. Mikään kokenut maailmanmatkaajahan se ei ole: 2*Ypäjällä näyttelyssä, kerran Hestbakkissa kursseilla ja töltti-esikoulussa Annikan luona se on 8-vuotisen hevoselämänsä aikana ollut eli 8 kertaa se on matkannut kopissa.

Toisin meinasi käydä, hyvän lastausalun jälkeen otus veti yhtäkkiä niskansa lukkoon ja kiikutti meitä molempia naisia vuorollaan pitkin tallinpihaa kuin märkiä rättejä.  Satu alkoi jo sisuuntua ja väsyä moiseen turhaan puuhaan ja kertoikin minulle vähemmän hienotunteisesti mielipiteensä senhetkisistä hevostaidoistani, kun roikuin hevosen narunjatkeena kuin tyhjä perunasäkki. Taisi sanoa tyhmäksi tai naurettavaksi tai jotain. Harva meikäläiselle uskaltaisi noin sanoa, mutta pysähdyin hetkeksi miettimään ja totesin välittömästi ystäväni olevan oikeassa. Hengitin hetken syvään ja totesin hiljaa mielessäni: "Olet pomo, hevonen ei ole". Viiden minuutin kuluttua Satu sai jo sulkea takasiltaa ja hän pääsi matkaan. Tärisin onnesta ja kiittelin Satua hyvästä ajoituksesta ojennuksessani. Joka päivä on hyvä oppia jotain uutta.

Muutaman tunnin kuluttua pääsin itsekin matkaan. Ísing oli saanut tallin keskeisimmän karsinan ja  potkiskeli siellä riemukkaana seiniä ja huuteli tervehdyksiä ympärilleen heti, kun jokin liikkui. Itse vietin varsin rattoisan ja mukavan illan Sadun ja kumppanien kesken Lasolan vierastalossa. Hieman etukäteen jännitti, miten Ísing jaksaisi kaksi pitkää päivää ja miten oma, kipeä selkäni reagoisi 4-tuntisiin ratsastuspäiviin. Säätiedotus onneksi näytti mukavia ilmoja, joten oli odotettavissa, että kaikki menisi ainakin sen suhteen nappiin.

Lauantaiaamuna yhdeksän pintaan alkoi tallinpiha täyttyä innokkaista lähtijöistä, olipa joukossa lähes yli-innokkaana ystäväni Kaisakin, jonka olin saanut houkutelluksi matkaan. Kaisa sai ratsukseen luotettavan ja kauniin Siglirin, joten saisi varmasti nauttia reissustaan. Lähtijät jaettiin kahteen ryhmään, hitaisiin ja nopeisiin, joiden välillä ei saisi tehdä vaihtoja ja ikäväkseni jouduin eri ryhmään Kaisan kanssa. Ísing luokiteltiin nopeaksi hevoseksi, joka sai paikan ryhmän etupuolelta. Arvelin tammuskan olevan päivän loppupuolella vauhdiltaan aika loppujoukoissa, koska sillä ei ole koskaan aiemmin ratsastettu yli 2 tunnin lenkkiä, mutta eipä tuota kannattanut etukäteen surra.

Siististi ja nätissä jonossa innokas joukko lähti taipaleelle.  Ísing ei malttanut ensimmäiseen puoleen tuntiin juurikaan ottaa kävelyaskeleita ja se tanssahteli kootussa ravissa tai laukassa porukan mukana.  Kovavauhtista tölttiähän se ei vielä osaa, joten sen voisimme unohtaa tältä erää. Matkaan lähti 14 ratsukkoa, nuorimmat ratsastajat olivat 13 vuoden paikkeilla ja vanhimmat yli 50-vuotiaita. Alkumatkasta porukkaan liittyi vielä suloinen 10-vuotias hiirakkoruuna Wiskey ja kirkassilmäinen ja iloinen ratsastajatyttönen Linda, joten porukan koko kasvoi 15 hevoseen. Ísing sai heti sieluntoverin tallin vauhdikkaimmasta issikasta Elfvasta, jolla onkin poikkeukselliset pitkät koivet ja vauhdikas luonto. Ripirinnan me ratsastimme Anniinan kanssa ja selvästi Elfvan kuumaa luontoa rauhoitti vieressä samaa vauhtia ravaava Ísing. Kun me menimme laukkaa, meni Elfva hienoa lisättyä tölttiä. Hymy oli herkässä sekä minulla että Anniinalla. Välillä saimme odottaa takana tulevia ja välillä taas he laukkasivat meidät kiinni.  Samalta näytti koko hevoslauma ratsastajineen, onnellisilta ja tyytyväisiltä. Ísingin perässä tuli hiirakko Wiskey, koska nuori ruuna välillä kuumui hieman ja se oli näppärää pysäyttää Ísingin takapuoleen.

Takaa tuleva iso hevosjoukko kuulostaa muuten erehdyttävästi junalta, joten käännyin pariinkin otteeseen katsomaan taakseni, ovatko ratakiskot kaukanakin. Hymyilytti, kun ymmärsin korvieni tehneen arviointivirheen.

Teiden ylitykset ja laukkapätkät menivät sujuvasti. Maisemat olivat mainiot, sää juuri sopiva. Tämän päiväretkemme vetäjä, Biggi, oli tehnyt ison työn saadakseen käyttöömme pikkutien, joka puikkelehti kapean kannaksen läpi ja sen molemmin puolin oli kauniita kesämökkejä, joista jokaista näköjään omistajat rakastavin ottein olivat hoidelleet. Ihmis- ja heppalaumassa näkyi pääosin vain tyytyväisiä ilmeitä koko matkan. Tosin paljon en taakseni nähnyt, koska pääni ei käänny niin hyvn ja Ísing paineli kärkijoukossa kuin vanha maastovetohevonen. Minulla ei ollut mitään ongelmia sen kanssa - se kiihdytti, kun piti ja hiljensi halutessani ja pysähtyikin toiveideni mukaan. Olinpa onnellinen ja ylpeä kasvatistani, joka korvat onnesta vuoroin tötteröllä ja vuoroin sivulle laiskasti roukkuen paineli lauman mukana aivan kuin se olisi aina tehnyt samaa.

Olen varma, että issikka on laumassa onnellinen. Kotisaarellaan ne liikkuvat suurissa laumoissa ja lauma antaa turvaa jäätävää tuulta ja muita luonnonvoimia vastaan.  Viisaimmat ja vanhimmat hevoset johtavat lauman paikkoihin, joissa ruokaa ja suojaa on saatavilla ja tyhmemmät ja nuoremmat seuraavat perässä. Samoin kai on useimpien ihmistenkin laita, laumassa on hyvä olla. Mikäli laumanjohtaja on viisas ja osaa arvioida tilanteet oikein, ei kukaan lähde turhia kapinoimaan, vaan kaikilla on hyvä ja turvallinen olla.

Meidänkin ihmisporukassa varmasti kaikki saivat hetkeksi itselleen palan rauhaa ja onnea ollessaan osana hevos-ihmislaumaa, joka yhdessä vaelsi kauniin maiseman halki ajattelematta juurikaan muuta kuin olemassaolevaa hetkeä. Itselleni ainakin yhteenkuuluvaisuus muiden kanssa oli selvää ja yksinkertaista, ilman turhia ikärajoja. Heppatyttönen on aito heppatyttönen, alkoipa se ikä 5:llä tai 1:llä.

Ensimmäinen päivä oli yllättävän pian ja ilman suuria kipuja ohi. Ísing jaksoi mahtavasti loppuun asti noin 20 km matkan. Kärkelässä saimme todella maittavan aterian, lihaisaa herefordmakkaraa ja salaattia.  Tutustuimme myös vaunumuseoon ja hikiset hevoset saivat hetken hengähtää ennen yöpaikkaan ratsastusta.  Yön hevoset viettivät ulkona, kolmessa pikkulaumassa. Ísing sai kaveriksi Wiskeyn, joka teki todella mahtavia pukkilaukkoja ilmeisesti siitä riemusta, että sai kauniin tytön yökaverikseen.

Sunnuntaiaamu valkeni kauniina.  Porukka oli hieman lauantaista huvennut, 11 ratsukkoa lähti aamulla takaisin kohti Lasolaa. Reitti oli kuulemma lauantaita pitempi ja opaskin oli vaihtunut. Sirpalla on kesämökki Karjalohjalla ja hän pääsi toteuttamaan monivuotista haavettaan ratsastaa tutuissa sieni-, marjastus- ja kävelylenkkipaikoissaan. Enpä ihmettele Sirpan haaveita. Salo-Inkoo -tien ylityksen jälkeen oli edessä pitkät pätkät mahtavia rauhallisia metsäteitä, joissa hevosten oli mukavaa kulkea.

Hestbakkin tuntipollet taisivat tietää tien johtavan kotiinpäin ja kuljimme aavistuksen reippaammin kuin lauantaina. Sää oli lämpimämpi kuin lauantaina ja monille tuli iltapäivän kuluessa melkoisen hiki.  Taukopaikkana oli mukava hiekkaranta, jossa hevoset saivat juoda ja kahlailla rannassa. Idyllistä ja ihanaa.

Kaikki hevoset jaksoivat paluureissunkin hyvin. Issikka on kyllä selvästi omassa elementissään isossa porukassa, kun mennään reipasvauhtisesti eteenpäin. Tällaisessa joukossa ei tyhmyys tiivisty. Paluumatkan varrelle osui mukavia metsäteitä, joilla oli mukava ratsastaa rinnakkain ja jutella samalla maailman menosta kaikessa rauhassa, vaikka hevoset menivätkin reipasta vauhtia. Välillä koko jengi porhalsi iloiseen, mutta hallittuun laukkaan ja luultavasti kaikille tuli illuusio vapaudesta ja hieno kokemus siitä, miten olla osa kaunista luontoa mukavan eläimen ja iloisen ihmisjoukon kera.

Vanha kroppani kyllä alkoi loppumatkasta muistutella olemassaolostaan tavallista enemmän ja epäilin jonkin aikaa leikkimielisesti, että toinen jalkani tipahtaa maahan, jos irroitan jalustimen.  Toisena päivänä Ísingin seurasta ja lähinnä perähevosen paikasta suorastaan kinastelivat sekä Elfva että Wiskey. Wiskeyn ja Ísingin välille oli selvästi yön aikana syntynyt 'vuosisadan rakkaustarina' ja ne kulkivat söpösti ripirinnan ison osan matkaa.

Kun pääsimme Lasolan pihaan, kertoi puhelimeni gps, että olimme taivaltaneet sunnuntain aikana n. 30 km ja olleet ratsailla 4 h 40 min. Hevosetkin olivat aika hikisiä ja onnellisen oloisia. Hestbakkin pitäjä Satu sanoi, että hän on iloinen, että tuntihevosetkin pääsevät joskus todella ylittämään itsensä ja vaeltamaan pitempiä retkiä.  Hevosten  mielelle tekee hyvää pitempi vaellus, jossa maisemat välillä vaihtuvat tutusta ja arkisesta uusiin ja ennenkokemattomiin. Itsestänikin tuntui, että Ísing oli itseensä tyytyväinen, kun peittelin sen talliin nukkumaan. Se haettaisiin vasta maanantaina kotiin. Ihan ok, että hevonen saisi rauhassa levätä ennen kuljetusta.

Lastausopetus oli mennyt perille ja maanantaina Ísing pääsi kyytiin noin 5 minuutin lastauksen jälkeen. Reissu oli ollut meille molemmille antoisa ja opettavainen, vaikka väsyneitä olimmekin ja minulla särki melko montaa kohtaa selästä ja jaloista. Kropalle kyllä teki hyvää kuuma kylpytynnyri sekä lauantaina ja sunnuntaina, koska kävelyni maanantaina oli paljon lähempänä ankkaa kuin tavallista. Siitä viis, uudelleenkin lähdetään, kun tulee sopiva tilaisuus!

---

Laumassa viihtyviä eläimiä on monia, eilen meidän pihalla piipahti lauma maailman suloisimpia karvaisia nakkivartaloita.  Niiden äiti meinasi johdattaa ne heti metsälle, mutta onneksi järki voitti.

Katsokaa tuosta oikeanpuoleisimmasta, miten hurjan isot korvat sillä on! Käyttömalikaan ei yllä tähän. ;)

Noniin, lapset, täälläpäin on METSÄ!

Vireysindikaattori

Disan toinen korva näyttää olevan vireysindikaattori.  Kun sitä väsyttää tai se ei ole aivan varma tilanteesta, toinen korva lopsahtaa alas. Reippaalla ja valppaalla tuulella molemmat korvat ovat pystyssä.

Tämmöinen puoliluppakorvatypykkä, kun väsyttää

Viikonlopun aikana neito on saanut taas melkoiseti virikkeitä. Lauantaina pikkuinen teki minun ja Félagin kanssa ekan ratsastusretken.  Tarkoitus oli mennä meidän ison pellon ympäri ihan kolmistaan: minä ratsailla ja Disa perässä, mutta tilanne muuttuikin yllättäen, kun pellon perältä löytyivät Liisa, Fiinu-shettis, Laura ja Bondi-malinois. Kyllä oli pikkuisen mielestä jännää, mutta reippaana kuitenkin juoksi joko hevosen perässä tai edellä eikä haukkunut kauheasti. Se ei myöskään jäänyt ihmettelemään Bondia, vaan tuli kutsusta heti luokseni.

Félagista olin hieman huolissani, sillä se selvästi ontui hieman ravissa. Se on melko herkkä sille, että kengät ovat löysällä ja saattaa kompuroida ja sekoontua koipiinsa. Ehkä se on hieman kompastunut ja jalka on siksi kipeä. Liikuimme vain reippaasti kävellen ja kotimatkalla, kun poni vertyi kävelystä, jolloin se ei ontunut yhtään - oli ruunapojan ravikin melko puhdasta.

Tänään sitten Kaisa tuli ratsastamaan Félagilla ja se ontui edelleen ravissa.  Harmillista. Sekä minä että Kaisa olimme vielä flunssan jälkeen hiukan puolikuntoisia, joten suosiolla lenkki oli Félagilla nimenomaan käyntiä, mutta nyt se ei kyllä lenkin lopuksikaan vertynyt ihan kuntoon paitsi aivan hetkittäin, kun se pääsin Ísingin rinnalle tai edelle. Disa sai kulkea kanssamme yli kilometrin mittaisen lenkin metsässä ja kyllä oli pätevä pieni koira. Reipaana se juoksi perässämme tai välissääme kuin vanha tekijä vaelluksilla. Kun sitten annoin sen remmiin ukkokullalle, pikkuinen meni mukana mielellään kotiin  nukkumaan.

Parin tunnin torkkujen jälkeen pieni pääsi tapaamaan lampaita. Se se vasta jännää oli. Katsokaa vaikka kuvista.

Ensin Eija näytti lampaita Disalle, kun minä keräsin kiireellä kameraa kokoon, jännää oli

Nyt meni jo häntä suoraksi, mutta kiinnostaa kovasti noi otukset

Eijaa naurattaa pikkukoiran perinjuurin hämmästynyt ilme

Kauheasti kehuttiin, kun toinen katsoi lampaisiin päin

Ilme kysyy hämillään, että mitä mä nyt sit tein oikein, kun ei tullut edes kakka.

Lopuksi Eija ja Ansa näyttivät, miten pitää tehdä

Varmasti yritetään ehtiä toistekin tutustumaan lampaisiin.

Kyllä oli mahtava viikonloppu ainakin tähän asti. Ihanaa olla taas melkein terve. Voi, kun Félagikin kohta taas kopsuttelisi entiseen malliin...

Riemua Riedenissä! Das war mir eine grosse freude... tjtn

Pari viikkoa on hurahtanut vauhdilla jälleen. Pikku-Disa alkaa olla Iso-Disa, korkeus on jo cairnien ohi, vaikka massaltaan se ei olekaan cairnien veroinen, on vielä niin läskilällypulleroinen, ettei paina kovin paljon. Se vaikuttaa nöyrältä terriereiden jälkeen ja on aika nopea oppimaan pikkujuttuja. Paitsi, jos sen mielestä on kivaa tehdä eri lailla. Marilynin remmissä esimerkiksi on ihan pakko aina roikkua, vaikka kuinka kieltelisin ja motivoisin muihin puuhiin.

Viime viikko on jäänyt aika vähiin pennun kanssa, ukkokulta sen on opettanut telkkaria katsomaan siten, että se roikkuu jalkaterän päällä ja järsii nilkkaa. Hauskan ja sovinnollisen näköistä puuhaa.

Olimme nimittäin peikkolapsen, Kaisan ja 11 muun agilityharrastajan kanssa Saksan Riedenissä 'Arin halpamatkoilla'  katsomassa Agilityn MM-kisoja. Oli mukava reissu. Jännittäviä hetkiä katsomossa, kauniita maisemia ja kaupunkinäkymiä ja paljon naurua riitti. Ensi vuoden lähdöstä jo haaveillaan...

Tuli napattua peikkolapsesta useampi kuva, kun se oli tiistain pikkujouluissa saanut toiseen silmään tuollaisen kivan kestomeikin ja päätin sitten koostaa joistakin otoksista tällaisen soman kollaasin:

Peikko keskittyy: unessa ollaan vain ikkunapaikalla lentokoneessa ja miniluokan agilitykisan aikaan

Matkatoveritkin olivat lähteneet tosimielellä katsomaan kisoja, vasta illanhämärissä keräännyimme joko hotellin ravintolaan ja vikailtana kreikkalaiseen ravintolaan täyttämään nälästä huutavia vatsojamme. Ilmeisesti juuri hurjan nälän vuoksi vitsit olivat luokattomia ja silti nauru raikui.

Aamulla kisapaikalle ajellessa taas olimme niin väsyneitä, että juttujen taso oli edelleen samaa luokkaa. Sisäpiirijutuksi kelvannee muistelo: "Ihre Katze, bitte!"

Viimeisenä iltana päätimme ottaa luonnekuvia matkanjärjstäjäämme Aria ajatellen - vähän niinkuin anomukseksi seuraavaa kertaa varten. Se kollaasi on tässä:

Saas nähdä, varaako Ari meille ensi vuodeksi Ranskaan hotellipaikkoja ollenkaan - ja varaako samasta hotellista, missä itse asuu. Luultavasti, kun löytyy itsekin kuvasta.

MM-kisojen avajaisnäytös oli huikea taidonnäyte ihmisen ja koiran yhteistyöstä, jota katselin lähes itkien innosta, oli mahtavaa, miten kunkin koiran rotu oli otettu tempuissa mukaan.Mistä ihmeestä saan noin monta koiraa, että voin kokeilla kanssa? Pitää Disan kanssa aloittaa erilaiset pelletemput pian.

Valokuvat eivöt kerro tästä huikeudesta lähes yhtään mitään.

Viime vuonna kannoin kameraa mukana enkä edes oikein kuvannut mitään, tänä vuonna otin kovasti kuvia mm. erilaista fanihatuista ja muistakin vetimistä, pikkuotos niistä tässä:

Kauniita kaupunkikuvia ja lisää juttua löydät Kaisan blogista.

Viimeisenä yönä minäkin sain saksantaudin, kaamean flunssan, jota olen nyt poikkeuksellisesti potenut kolme päivää - minähän en juuri flunssia sairastele. Moni muukin reissuporukastamme on kipeänä. Tänään taas nousi hieman lämpöä enkä lähde huomenna konttorille, mutta yritän kyllä jo tehdä muutakin kuin hätätöitä, olen tässä välillä aina korjaillut jotain tekemisiäni ja sitten taas käynyt nukkumaan. Tekisi kuitenkin mieleni jo olla terve.Kyllästyttää tämmöinen voimattomuus.

Ehkäpä viikonloppuna sitten tulee Disan sisko kyläilemään ja sunnuntaina pääsemme mahdollisesti katsomaan paimennusta.  Sitten on Disalle esitelty jo kaksi kivaa harrastusta, agilityähän kävimme jo katsomassa. Minkähän harrastuksen se sitten lopulta omakseen valitsee vai viulunsoiton?

Puoliksi viisas?

Disa oli eilen mukana ystäväperheen rantasaunalla.  Alkumatkasta autossa se oppi, että kauhea haukkuminen ei johda mihinkään ja sen osoitukseksi nousi toinen korva pystyyn.

Lamppukin on jo valmiina palamassa, että näkyy hyvin metsässä (ja siksi, ettei lamppu tipu maahan, kun kierteet luistaa.)

Laiturilta näkyi joutsenia, joita me ihmiset menimme yhdessä katsomaan laiturin päästä. Disa ei huomannut heti koko laituria ja päätti sitten uida minun luokseni.  Neuvoin sille, että ensin uidaan takaisin rantaan ja mennään maata pitkin ja sitten laiturille.  Disa tassutti hirveää vauhtia laiturin päähän ja päätti koettaa molemmin tassuin vettä, kun näytti niin jännältä tai sitten se vaan lipsui.  Pikkuinen siis lipsahti laiturilta ja meni aivan umpsukkeluksiin veden alle.  Kun pentu tapasi pinnan, se ui pontevasti maihin.

Pieni ja märkä, ehkä hieman viluinenkin.

Maissa ei enää huvittanut tulla takaisin laiturille, viisas otus.  Kyllä saivat puolukanvarvut ja kärpässienet sun muut kyytiä, kun pieni rälläsi ympäriinsä kuivaamassa turkkiaan!  Loppukuivatus isännän sylissä kuivan pyyhkeen päällä ja sen jälkeen oli taas yhtä kivaa. Voi näitä lapsia! Kohta toivottavasti nousevat molemmat korvat pystyyn, niin ehkä tuo hieman viisastuisi.

Syksyn hurmaa

Viikonloppu on ollut lähes täydellinen.  Sää ei aivan kaikessa suosinut, mutta sitä varten on sadeviitta ja feikki coretex -vaatteita, joiden toimimattomuuden huomaa vasta sitten, kun on jo liian myöhäistä. Niissäkin on se hyvä puoli, että eivät päästä vettä ulos ja näinollen oma hikoilu hieman lämmittää, kun alusvaatteetkin ovat märkinä sateesta.

Ratsastusintoni on säilynyt entisellään tai sitten se on entisestään kiihtynyt.  Olen syyskuussa ratsastanut 10 lenkkiä - yhteensä yli 50 km (puhelimessani on Sports Tracker -ohjelma, jolla on kiva seurata, miten sitä liikkuu). Viime viikonloppuna ratsastin lauantaina ja sunnuntaina ensin aamupäivällä Ísingillä, molempina kertoina oli seuraa ja lenkit olivat aika vauhdikkaita.  Sunnuntaina puhelimeni väitti, että Ísing olisi mennyt laukassa 52 km/h. En ole sillä kyllä ikinä niin kovaa mennyt, joten suuntaa-antavana tuo nopeus voisi olla totta. Normaalisti kovin vauhti on ollut hiukan yli 30 km/h, mikä sekin on minusta aika hyvin. Kirittäjänä olivat ex-ravuri Jekki ja Suvi, joita ei näköjään myöskään vauhdin hurma pelota. Perässä tuli Sarkku ja Vissa, joiden vauhtia ei myöskään hävetä tarvinnut.

Lauantai- ja sunnuntai-iltoina kävin sitten ennen kylpytynnyriä ja/tai saunaa Félagin kanssa tunnin lenkit.  Lauantaina oli pakko kokeilla, tekikö sade oikeasti pojan nahkeaksi liikkumaan, onko se jäykistynyt liikkumisen lisäännyttyä vai poriseeko Kaisa omiaan, kun ratsastelee Félagilla. Tulin siihen lopputulokseen, että kaveri on ihan ok. Hyvä niin, eiköhän se Kaisakin saada oppimaan, miten Félagin saa eteenpän.

Félagin selässä rentoudun kyllä parhaiten, mutta Ísing alkaa myös olla niin tuttu, että rento ratsastusfiilis on alkanut löytyä senkin kanssa, vauhdista huolimatta.  Typykkä kylläkin pukittelee herkästi, kun yritän sitä koota tölttiin, mutta pukit ovat aika pikkuisia. Varmaan tölttilihakset eivät ole vielä "valmiit".  Hyvästä yrityksestä se saa aina palkaksi vauhtiravia tai -laukkaa ja otuksen korvista näkee, että palkkaus on mieleinen.

Koirahommmiakin oli viikonloppuna ihan kotitarpeiksi, pikkupeikko toi sekä lauantaina että sunnuntaina karvalapsenlapset hoitoon ja aika pienellä vaivalla talossa saa pysymään rauhan, vaikka koiria onkin 5. Pikkuisten jumalattarien, Louhen ja Disan, kanssa kävin pienillä metsälenkeillä ja ne kyllä nauttivat toistensa seurasta. Koko ajan ei tarvitse edes painia, vaan sitä voi yhdessä nuuskia ja touhottaa metsän ihmeitä.

Kaverukset metsässä

Tätä kuvaa katsoessa tulee mieleen, että ostinko sittenkin kissan - ainakin sananalasku "totisena kuin kissa p*lla" toteutuu.

---
Vielä voisin turista akvaarion hoidosta ja siitä, miten onnekkaita olimme, kun hevospuomi lähti Ísingin matkaan, kun se singahti takajaloilleen eikä hevosiin tullut mitään vammoja, mutta nyt autoon ja menoksi kohti maanantain työpäivää. Muksaa viikkoa muillekin!