Kiireen keskeltä talvitunnelmia

Viime viikonloppu oli poikkeuksellisen vauhdikas: Perjantai-iltana teimme porukalla pikkupeikon muuttokuorman, kaikki mahtui yhteen pieneen pakuun ja peräkärryyn. Apuna oli sen verran paljon porukkaa, että kaikki saivat suurimmaksi osaksi pitää käsiä kantohommien suhteen taskussa. Perillä Raaseporissa oli pimeää ja liukasta, koska pikkuinen yöpakkanen oli tuloillaan ja huurrutti muuten märkää maisemaa. Muuttoporukka oli sensijaan aika tulista väkeä, onneksi mökki on keskellä metsää ja oli pimeää, ettei meitä voi tunnistaa, kun vierailemme seuraavan kerran siellä.

Tässä se on: pikkupeikon uusi koti. Soma pieni mökki Raaseporin metsässä.

Oma leivinuuni, puuhella ja kamina luovat lämpöä tupaan.

Toivon, että talvi on vähäluminen, ettei peikkolapsen peppu palellu, kun se rämpii metsän keskellä halkoja hakemaan tai autoansa etsimään. No, onneksi mökissä on sähkölämmityskin ja oma sauna, että voi sulatellakin, jos tulee välillä lunta tupaan ja on kylmä. Onnea siis uuteen kotiin!

Lauantaina Kaisa ja Lasse pitivät perinteiset räntämestaruuskisat ja minutkin kutsuttiin toisen kerran mukaan. Olin siis viime vuonna läpäissyt tiukan seuraanpääsemisseulan. Huisia. Heidän talossaan on oikeasti Huisia, kun pieni whippetinpoikanen nimeltään Huisi sulatteli kaikkien sydämiä raitatakissaan ja jäniksenkoivissaan.Ilta meni nopsaan ja aamuyöstä sain kyydin kotiin nukkumaan. Talossa oli viisi koiraa -pikkupeikko oli yökylässä - eikä niistä yksikään haukkunut, kun hiivin päätyovesta sisään. Kummallista.

Sunnuntaina pääsimme taas ratsastamaan Kaisan kanssa, koska osteopaatin hoito ja lepo oli kuntouttanut Félagin käpälät eikä se enää ontunut. Maailma ympärillämme oli ihanan kimalteleva, kun pieni lumisade ja auringonpaiste osui kohdalle. Tuntui siltä, kuin olisi pienimuotoinen taivas maan päällä. Isingissä oli puhtia kuin pienessä hevosessa, nautin suunnattomasti, kun sen kengät kopsuivat tarmokkaasti tiehen ja korvat törröttivät positiivisesti eteenpäin. Olen itsekin käynyt kaksi kertaa osteopaatilla enkä ole enää niin vino, hevonen menee suoraan, vaikka istun normaalisti.  Vuosien jäykkyyden jälkeen sekin tuntui käsittämättömän hyvältä.

Maanantai-aamuna olin aivan koomassa ja kun päästin koirat aamupissalle unohdin, että Marilyn pitäisi laittaa juoksuliinaan, ettei se karkaisi. Käsittämätön moka. No, pakkasta oli peräti 6C, joten oli pakko pitää etäpäivä ja jäädä odottelemaan neitokoiran paluuta. Se tulikin melko pian pihapiiriin ja parin tunnin ulkonaolon jälkeen se tuli itse mielellään sisälle. Päästin sen uudelleen iltapäivällä varustettuna heijastinliivillä ja valopannalla ja noin kolmen tunnin juoksentelun jälkeen (josta suurin osa kotipihalla) se tuli taas vapaaehtoisesti luokseni ja pyysi päästä sisään. Kävin sitä tietenkin namittelemassa välillä, jottei keskinäinen kontaktimme ulkona aina päättyisi sisälle ottoon. Eilenkin päästin koiran kaksi kertaa vapaana ulos ja se tuli parin tunnin kylillä pyörimisen jälkeen sisään. Sisällä odotteleva lihaisa ydinluu tosin vaikutti asiaan paljonkin, mutta kaipa kaikki konstit ovat sallittuja.

Otin maanantai-aamun auringonkimalluksessa valokuvia lumen ja kuuran riehannuttamasta Pikku-Disasta - se kasvaa melkein silmissä ja osaa jopa tehdä pikkuisen pahojaan. Sitä on varsin vaikeaa rangaista, kun se on niin suunnattoman söpö. Varmasti vika on muissa, jos tulee rähinänpoikasta jne...  Kleon kanssa rähinää tuntuu tulevan, Kleo on mustasukkainen ja Disa kiusaa sitä välillä aivan tahallaan.

Ja eilen poikani muuten täytti 23 vuotta. Käsittämätöntä, kun itse olen hädin tuskin täyttänyt 35. Onnea!

---
Mutta nyt hihat ylös ja hommiin! Etäpäivää pukkaa ja työtä on paljon ennen pojan illan synttärijuhlia.