Molemmat jalat ilmassa

Olen salaa ollut kunnostani jo jonkin aikaa huolissani. Vartaloni koko tuntuu kasvaneen aivan arvaamatta egoni mittoihin, vaikka mieleltäni olen siro, nuori ja notkea. Ristiriita näiden kahden välillä tuntuu kasvavan koko ajan, joten mielessä on kaihertanut jonkinasteisen muutoksen aikaansaanti.

Minulla on ollut selaimen kirjanmerkeissä jo pitkään Minnan blogista saatu vinkkisivu Kuntoplussan sivujen helppoon juoksuohjelmaan ja tänä keväänä sitten päätin lopultakin aloittaa. Jääkaapin ovessa magneetilla kiinni oleva munakello pääsi matkaan mukaan ajastamaan ensimmäistä lenkkiä, jossa hölkötin pahimmillaan yhden vaivaisen minuutin. Vaivaiselta se ensimmäisellä harjoituskerralla tuntuikin - siinä oli selvää konkretiaa kuntoni huonoudesta, kun puuskutin jo minuutin hölköttelyn jälkeen. Vauhti ei päätä vieläkään huimaa, mutta juoksun kriteeri täyttyy, sillä ajoittain ovat molemmat jalkani yhtäaikaa irti maasta.

Nyt on takana jo viisi viikkoa ja tänä aamuna jaksoin hölköttää jo 10 minuutin yhtäjaksoisen matkan. Silmälasit tosin huurtuivat loppumatkasta ja hiki virtasi kovasti, mutta kropassa tuntuu kyllä treenin jälkeen mukavalta. Endorfiini taitaa olla totta.

Olen ottanut tavakseni tehdä ohjelmassa olevan lenkin aamulla ennen töihin menoa eli tuossa kuuden jälkeen aamulla olen liikkeellä. Silloin ei ole turhia ihailijoita katsomassa vaivaista menoani kylänraitilla. Viime viikolla tosin kohtasin yhden, erittäin tuumivaisen oloisen hirven, joka muutaman sadan metrin päästä katseli puuskuttavaa etenemistäni. Aamut siihen aikaan ovat ihania, ilma on raikas ja valo siivilöityy kirkkaana puiden lomasta, kastepisarat kimaltavat. Tuntuu kuin puuskuttaisi paratiisin halki.

Ja lenkin lopuksi saan aina palkitsevan hörinän, kun menen antamaan Romeo-papalle aamuruuat ja raikkaan vesiämpärin.


Kuvassa pappa ihailee vesisadetta omasta yksiöstään.