Kaiva, kaiva - kirkkaamman kruunun saat...

Syksy on tullut kuin varkain. Herätessä ovat vastassa mustat, sateiset, tuuliset, tyynet, myrkyisät tai tähtikirkaat aamut tai edellisten sekamuodot. Yleensä kuitenkin on pimeää, jos ei sitten kuu kumota niin kirkkaana, ettei uninen alitajunta oikein tiedä, onko paikkakunnalle sittenkin tullut valtavat katuvalot.

Ikinä ei osaa etukäteen sanoa, kun laittaa päänsä ulos ovesta, yrittääkö tuuli riuhtaista sen irti vai hiveleekö se vain korvia lempeästi. Minusta se on mukavaa, että elämässä on joitain yllätyksiä. Elämäni on nimittäin melkoisen monotonista, kuten blogiani seuranneet tietävätkin. (Joskus muuten ihmettelen, kuka kumma jaksaa lukea tätä yhtä ja samaa päivästä toiseen...)

Tämä viikko ei tee poikkeusta monotonisuudessaan. Tosin olen ratsastanut enemmän, koska ostin Ísingille lopultakin oman satulan. Maanantaina kävin vetämässä agilitytreenitkin pitkästä aikaa. Sellaista on ensi maanantainakin luvassa. En muistanutkaan, kuinka kivaa treenin veto on. Etenkin se on kivaa, kun se ei ole pakkopullaa, vaan sitä tulee tehdyksi vain satunnaisesti. Kaikki eläimiin ja kouluttamiseen liittyvä on minusta mukavaa ja mielenkiintoista.

Tosin on yksi poikkeus monotonisuuteen: Marilyn jaksaa aina piristää. Maanantaina pidin etäpäivää ja päästin sen ulos aamulla, kuten viime aikoina on ollut tapana. Heijastinliivi ja vilkkuvalo varusteena se singahti takametsään oravia haukkumaan. Se yleensä on viipynyt pari tuntia ja sitten se on tullut uupuneena kotiin. Tämä kerta teki poikkeuksen. Tein töitä aika ahkerasti ja yhtäkkiä huomasin, ettei Marilyn ole tullut takaisin ja aikaa on kulunut jo lähes 5 tuntia.

Kuin telepaattisesti tämän huomion jälkeen soi heti puhelin ja sieltä kuului iloinen, nuori miesääni: "Sakke täällä, terve, sulla varmaan on tommoinen hauska koira, jonka nimi on Marilyn. Se on täällä meidän työmaalla ollut koko päivän apuna kaivamassa. Sen takkikin jo tippui, mutta laitoin sen takaisin. Siitä takista sain tämän numeron. Kaipaatko koiraa?"

Pienen lisäselvittelyn jälkeen selvisi, että Marilyn on lähes naapurissa, jossa kaivetaan metsätielle ojaa. Ajelimme Kleon kanssa katsomaan, haluaisiko sankari jo lepäämään. Pienen metsätien varressa kohtasimme aikan hupaisan näyn: valkoinen bobcat -kaivuri kaivaa ojaa, nelisen miestä tekee risusavottaa ja polttelee risuja, savu leijailee tunnelmallisesti kaiken ympärillä. 10 m päässä kaivurista ojassa on Marilynin touhukas häntä pystyssä ja maa lentää kaarena pikkukoiran taakse. Välillä näkyy ravasta pikimusta naama ja koira repii juurakoita hampaillaan, jotta saisi ojaa syvemmäksi.

Menen Marilynin viereen ja kehun sitä kovasti. Se istuu viereeni (se ei siis karkaa, vaan on ihan onnellinen tulostani!) ja laitan sen remmiin kiinni ja annan sille vaaleanpunaisen vinkupallon. Se käy maahan ja vinguttaa palloa innoissaan häntä heiluen. Kun kävelemme autolle, heittelen vuorotellen kahta vinkupalloa Marilynille ja se on riemuissaan. Työmiehet kertoivat naureskellen sen tappaneen lukuisia vesirottia työmaalta ja kyselivät tuleeko se huomennakin hommiin. En luvannut. Kotona se sai palkakseen ahkerasta työpäivästä lämpimän suihkun ja rustoluun.

Illalla, kun tulin vetämästä agitreenejä, pikkukoiruus nukkui eteisen sohvalla eikä edes herännyt, vaikka Kleo haukkui innoissaan. Rankkaa on pienen kaivurin elämä.

---

Minäkin lähden työmaalle... kaivelen tänään raporttitiedostoista korjattavia kohtia. Melko monotonista, enkä usko, että saan asiaan Marilynin intoa. Voin silti yrittää...