Hevosenostoa harkinnalla

Tänä aamuna mieleeni tuli taas se, miten hankin ensimmäisen issikkani. Eka issikkahan minulle tuli 1999, musta, paksu passitahtinen 7-vuotias suomalainen jukuripää Félagi. Kaupanpäällisenä ja pakollisena ostoksena tuli Romeo-shettiksemme, tuota issikkaa ei saanut ilman. Peikkolapsi oli vielä ainakin vuoden ponikokoinenkin ihan sopivasti. Järkevänä ja harkitsevana tyttönä ostin ne keltaisesta pörssistä näkemättä. Myyjä kehui ja kuulosti siltä, että hän rakasti molempia kovasti.

Olin toki varmistanut selustani ja olimme myyjän kanssa sopineet, että nuo kaksi ovat luonamme kuukauden (muistaakseni heinäkuun) käsirahalla ja mikäli en pidä otuksista, myyjä saa pitää käsirahan vuokrana ja voin palauttaa hevoset.

Aitauskaan ei ollut aivan valmis - sitä oli osittain purettu edelliskesän shettislomailijoiden jäljiltä, mutta matkaan oli päästävä ja heti. Olimme molemmat - ukko ja minä - siihenkin aikaan Hesassa töissä ja hieman hän yritti estellä innostunutta vaimoaan, joka iltapäivällä soitti kännykästään ja kertoi iloisena, että kaikki muu oli järjestetty, mutta kuski puuttui. Nauvossa pitäisi olla parin lossin takana illalla. Aidasta en sanonut mitään... kaikkea siinä rytäkässä muistelemaan.

Pikkupeikko oli musiikkileirillä lähellä Lohjaa (ikää rapiat 9v ja omaa tahtoakin oli päässyt jo kasvamaan, mutta olisihan toki oma poni tytölle kiva juttu). Leiriltä kävin tytön nappaamassa illaksi mukaan ja Lahnajärven kahvilaan pihaan jäi oma autoni, kun ukko kurvaili lainatrailerin kanssa minuutilleen sovitulle kohtauspaikalle. Poika oli kaverin luona yökylässä, joten hän ei tarvinnut huolenpitoa illalla. Peikkolapsi ei ollut ollenkaan innostunut. Shettikset olivat niitä, jotka purivat, potkivat ja pukittivat. Epäluulo oli käsin kosketeltavaa.

Pääsimme perille jollekin lapulle kyhäämäni ajo-ohjeen mukaan ja siellä oli vastassa heppojen kesähoitaja, joka odotteli paikalle pappia sopimaan oman isänsä hautajaisia. Miten sopivasti valittu päivä! Itse myyjää en koskaan tavannut - taisi olla kipeä juttu myydä nämä hevoset...

Kesämökki se muistaakseni oli ja maisemat olivat merelliset. Romeon saimme suoraan traikkuun, se oli kokenut matkaaja kaikesta päättäen. Félagi oli kuulemma ollut traikussa eläessään vasta muutaman kerran eikä se ollut ollenkaan innokas lastautumaan. Marie-kekseillä ja kärsivällisyydellä ja selvällä rakkaudella tuo musta jätti saatiin traikkuun, hoitaja laittoi. Lastaus ei kestänyt pariakaan tuntia. Minä muistaakseni yritin pitäytyä kauempana ja annoin välillä hurjasti hörisevälle Romeolle keksejä, ettei se vallan hermostuisi houkutuslintuna oloonsa. Luulen, että peikkolapsi ja minä hymyilimme kovasti. Ukkokaan ei ollut kai kovin hermona.

Lossilta sitten soitin appiukolle iloani huonosti pidätellen: "Arvaas missä ollaan ja mitä on kyydissä?" Ilta oli jo pitkällä, kun ajoimme trailerilla kotipihaan, avasimme takaluukun ja peruutimme otukset ulos trailerista. Appiukko ja anoppi olivat juuri saaneet aidan kasaan meitä varten. Mikäs sinne olisi hevosia laitellessa. Kaikki hymyilivät, muistaakseni.

Kiireellä palautin hämmentyneen, mutta iloisen pikkupeikon musiikkileirilleen. Illalla katselin, miten kauniita hevoset olivat, kun ne rapsuttelivat toisiaan. Mahtava tunne, melkein omia hevosia pihassa.

Siitä se alkoi, hevosenomistajan arki. En muista, olenko koskaan katunut. Ei ole ollut tapana katua, vaan kärsiä seuraukset. Enkä ikinä kuvitellut, että olisin pystynyt kokonaisen hevosen palauttamaan.

Olihan se Félagi aika nuori ja pukitti lähes lakkaamatta, jos maastolenkille piti lähteä ilman Romeon turvaa.

Mutta se onkin jo ihan toinen tarina.