Mammutin metsästäjä

Eilinen päivä meni mukavasti. Kaatosateessa on ihanaa ratsastaa, koska hirvikärpäset eivät lennä silloin. Onhan siinä toisin varjopuolesakin, mutta onneksi koti on lähellä, kun paleltaa. Hyvän ystävän kanssa yhdessä ratsastaminen oli myös nautittavaa - tuskin muistankaan, milloin siihen on ollut viimeksi tilaisuus.

Kun pitää kotona hevosia ja laiduntilaa on paljon, on aidankorjaaminen puolet tai enemmän harrastuksesta. Eilen se oli tyydyttävää, koska sain homman melko hyvään läjään ennen sateen alkua. Pystyin nukkumaan yöni rauhassa, koska minun ei tarvinnut pelätä sitä, että yöllä pitää taas kävelyttää hevosta pimeässä ja samalla tutkia, mistä kohtaa aitaa se on karannut. *Voin vakuuttaa, että se on aika turhauttavaa puuhaa kaatosateessa, mutta luultavasti monet pihattohevosten pitäjät ovat asiaan törmänneetkin. *

Aitaa korjatessa voi myös ajatella kaikenlaista. Luulen, että eilen ajattelin aika paljon Marilyniä ja mm. kennelpojan neuvoja sen kanssa toimimiseen. Heräsin aamulla hetkeä ennen kellonsoittoa unesta, jossa olin vähän kuin Untinen-Auelin Ayla, hevonen ja susi. Ratsastin hevosella, joka ehkä oli Félagi, olin pukeutunut turkiksiin ja minulla oli keihäs, jonka kärjessä roikkui jokin raato. Vieressäni juoksi vaalea, lerppukielinen otus, joka ehkä oli Marilyn. Koira tuijotti herkeämättä minua - ei raatoa. Heräsin hymyillen miettimään, että ehkä olen miettinyt vähän liikaa.

Totuushan on kuitenkin se, että ne terrierit, jotka pysyvät omistajiensa lähellä myös metsässä, ovat ilmeisesti vakuuttuneet siitä, että niiden omistajat osaavat saalistaa ja ovat hyviä metsästyksen johtajia (tai sitten niillä koirilla ei ole kovin kummoista riistaviettiä). Tätä täytyy miettiä lisää...

Siitäkin olen melko varma, että noita Marilynin opettelusessioita kannattaisi ehkä pitää useammin kuin kerran vuodessa, mikä nyt on ollut tyypillisenä tahtina.