tiistaina, marraskuuta 06, 2007

Hymyile itsellesi ja maailma nauraa sinulle

Nonni, se lumi oli sitten siinä tällä erää. Masentava sade ja pimeys on laskenut mustat lonkeronsa yllemme. On monta muutakin asiaa, jota voisin valittaa. Välillä on aikoja, joita ei varmasti tee mieli jälkeenpäin muistella. Jotenkin sellaisetkin päivät vain pitää jaksaa kohdata.

Eilen illalla oli taas agilitytreenit. Pikkupeikko oli estynyt ja menimme siis Marilynin kanssa kahden. Jonkinlainen totaaliväsymys oli päällä ja mietin jo mennessäni, miten jaksan motivoitua suorittamaan rataa. Jokseenkin lössähtäneenä katselin, kun edellinen ryhmä suoritti omia juttujaan. Kaikki vaikuttivat valtavan energisiltä ja innostuneilta. Hetken jo ajattelin, että lähden sittenkin kotiin.

Sitten huomasin nurkassa hahmon, joka oli varmasti väsyneempi kuin minä. Tai ainakin näytti siltä. Tyypillä oli vielä PALIKKA-pipokin päässä varmemmaksi vakuudeksi. Paras lääke surkeuteen on nauru. En ole kyllä varma, onko hysteerinen nauru hyvä juttu, mutta sellaistahan se joskus on, elämä. Hauskaa päivää vaan sinnekin, kunhan saat jotenkin palikat käteen, niin voit alkaa paiskoa niitä veteen uudelle koiranpennullesi työkaverin ohjeiden mukaan... *inside-huumoria, joka ei avautune kaikille, mutta so-what..*

Marilyn varmasti pärjäisi hyvin agilityssä, jos sillä olisi nopeampi ja taitavampi ohjaaja. Eilen taas tuli todistetuksi, miten tumpelo voinkaan olla. Jotkut asiat eivät vain mene vartalooni, eivät millään. Monen yrittämisen jälkeen onnistuin tekemään koulutusohjaajan ohjeen mukaan yhden radanpätkän, mutta sitten kuitenkin käännyin väärin päin - tai en kääntynyt. Plääh.

No, pienin murheeni tällä erää on agility, itseasiassa se kaikessa surkeudessaan on kuitenkin se valopilkku. On mukavaa, kun Marilyn on alkanut kuunnella ja meillä on yhteistyötä. Koira tekee lähinnä juuri sitä, mitä pyydänkin. Enää pitää vain oppia pyytämään oikein. Ehkä seuraavassa elämässä se jo onnistuu...

Jaa-a, on aika lähteä kohti Helsinkiä, toivon että se sujuu reippaammin kuin viime torstaina, jolloin aikaa paloi vaatimattomat 2,5 h.

Ja tosiaan: Kyllä päiviin aina ilonaiheita mahtuu, kun niitä haluaa löytää. Ensimmäinen ilonaihe tänä aamuna oli tyttären huoneesta riemukkaasti tervehtimään tullut keskenkasvuinen malinoistypykkä, jolla oli lumilautahousunriekaleet suussa ja omat alushousuni kaulan ympärillä. Repikää siitä...
---

Hymyile, huomenna on huonommin.

3 kommenttia:

  1. Älä huoli, Sako on tässä omatoiminen. Keskeneräinen kilpparien ulkoaitaus kun on miinoitettu kaikenlaisilla petollisilla välineillä noin dobberin kannalta ajatellen. Siellä on mm. "puutarhalammikko", siis se semmoinen musta muovinen kauhistus. Noh, muulle laumalle se on vesikuppi mutta palikka popperi mennä läsähti sinne riitteen läpi jo toissapäivänä. Onneksi oli "porrastus" siinä kohdassa pohjaa. Ikkunasta seurasin että nyt tulee toopesta sukellusvene!

    Kiitos vaan nauruista, tätejä vähän väsytti eilen. "Tuollaista koiraa meille ei tule"-vertaistukiryhmän kokous onnistui kokonaisuudessaan hyvin. Hihitytti vielä kotimatkallakin niin ettei iskenyt väsy ajaessa.

    -Kaisa

    VastaaPoista
  2. Naurusta. Olen tullut siihen tulokseen, täysin vakuuttuneena, että nauru on meille annettu, jotta järki säilyisi.
    Selviääkö ihminen ilman huumorintajua/huumoria/naurua jotenkin järjissään. En usko. Ja hysteeristä naurua eivät monet kestä, olen huomannut, vaan kateuttahan se vain on. Mikä on vapauttavampaa kuin nauraa vatsan pohjasta saakka niin että vesi silmistä tirisee. Kyllä siinä joku pahan olon pala putoaa pois.

    VastaaPoista
  3. Niinpä - nauru, jopa hysteerinen, on kyllä jotenkin positiivisempi tapa purkaa itseään kuin viha.

    Eilisten tapahtumien jälkeen (Jokelassa) jäin tuota Tainan kommenttia miettimmän hyvin pitkäksi aikaa... Meidän pitäisi opettaa läheisemme nauramaan itselleen ja maailmallle paljon enemmän...

    VastaaPoista

Kiitos etukäteen, että kommentoit asiallisesti. Mainokset ja epäasialliset kommentit poistan, jos viitsin.