Pitäskö agilitystä jotain sanoa?

Uskon, että moni tähän blogiin blogilistan tms. kautta hakusanoilla eksynyt on todella pettynyt agilitysisältöön. Tämähän kuitenkin on melko puhdasverista haircuttia - pitäiskin muuten ehtiä siihenkin.

Agilitystä nyt kuitenkin sananen tai kaksi. Sen harrastushan jää aivan liian vähälle, etenkin siihen nähden, miten paljon siitä pidän. Maanantai-iltaisin on harkat ja siinä se melkein on. Tämän viikon maanantaina meinasin joutua vain kuskin asemaan, kun Marilynillä oli juoksu ja tyttären piti silti päästä harkkoihin. Naapurin Terhi pelasti tilanteen ottamalla mukaan koiransa Unin, jota sain kokeilla.

Uni kuumuu agilitystä ja harrastuksen alussa Uni ja Terhi aina kisoissa onnistuivat saamaan hylyn, kun Uni seikkaili milloin minnekin laajoissa ja innostuneissa kaarroksissa. Nyttemmin Uni on saanut paljon harjoitusta ja kun ikääkin on tullut lisää, se on paljon ohjattavampi ja kuuliaisempi. Unille uusi ohjaaja oli pieni stressin aihe ja kun se tajusi, että minulta tulee nameja, se yritti näykiskellä niitä käsistäni melkoisella vauhdilla. Lisäksi se yritti kannustaa minua nopeampaan toimintaan tai yleensä toimintaan ratojen välillä haukkumalla. Kun otin askeleen, se haukkui entistä kiivaammin tyyliin "Tule, tule, mennään, mennään!!". Minä en oikein hyväksy sitä, että koira liikuttaa minua haukkumalla, joten pysähdyin aina, kun Uni alkoi haukkua ja heti kun se lopetti, lähdin liikkeelle. (Periaattessahan se silti liikutti minua, mutta niin pitkälle koira ei onneksi osaa ajatella ;)).

Uni on periaatteessa helppo ohjattava, jos saa vartalon liikkeet kuntoon ja osaa hienosäätää niiden voimakkuutta sopivasti. Me teimme vain 5-6 esteen rataa ja sain toki Unin tekemään radan virheettömästi, mutta melko ala-arvoinen suoritus minusta kaiken kaikkiaan oli. Lähinnä siksi, että se ainoa kaarros, mikä radalla oli, meni joka kerta hervottoman pitkäksi ja tietenkin vieraan koiran kanssa tuntuu siltä, kuin ei olisi keskinäistä suhdetta ollenkaan, kun koiran ilmeitä ei oikein osaa täydelleen lukea. Silti oli kiva kokeilla - olisi kiva välillä pitää "koiranvaihtoviikkoja" muutenkin. Kiitti vaan, Terhi, ideasta ja lainasta. :)

Kun toiset suorittivat rataa ja me Unin kanssa odoteltiin, oli mukava rapsutella pehemeäturkkista Unia, joka todella nautti rapsuttelusta ja painautui ihan jalkaani kiinni. Omat koirat kun ovat turkiltaan lähempänä jouhta kuin karvaa, niin sormissa tuntui kivana vaihteluna pehmeys. Onhan se ihanaa, kun joku nauttii kosketuksestani.

Mutta kyllä oli Nitti mustiksen näköinen, kun huomasi Unin hajun jalastani kotiin tultuamme.

-- Mut nyt hommiin, moikkelis taas.