Krissen jutut

Sähköistä Uutta Vuotta 2012!

2012-01-01T11:15:00.002+02:00

Uusi vuosi 2012 on edessä lähes kokonaan. Joulu on takanapäin. Joulunvietto jäi vähän lyhyeksi, kun tapaninpäivän aamuyönä riehunut myrsky vei sähköt. Kohtalotovereita oli paljon, sähköt puuttuivat pahimmillaan yli 200 000 taloudelta Suomesta.

Aamukahvin kaipuu ajoi meidät ukkokullan kanssa tapaninaamuna kohti Lohjaa. Tie oli poikki, sen yli oli kaatunut aikamoinen määrä tukkipuita, joten jouduimme kiertämään toista kautta. Takaisin tullessa yritimme uudelleen, mutta toisestakin kohtaa oli tie poikki, joten taas jouduimme kiertämään.

Lohduttoman näköistä, myrskyvahingot olivat suuret

Siinä sitä on isännälle urakkaa välipäiviksi - meidän puimalan katto kärsi aika hyvin myrskystä

Tapaninpäiväksi suunniteltu yhteinen joulupäivällinen Katariinan perheen, muiden lastemme ja mummon sekä Laura-tädin kanssa jäi viettämättä sähköjen puuttuessa. Kävin illalla heittämässä Laura-tädin kotiin Lauttasaareen ja oli aika outoa ajella läpi täysin pimeän maiseman. Ensimmäiset sähkövalot näkyivät vasta Kehä 3 sillan alla.

Sähkökatko kestikin sitten Uuden Vuoden aattoon asti - 5½ päivää. Siirsimme myös Uuden Vuoden aaton perinteistä juhlintaa viikolla eteenpäin, koska vesi oli ruskeaa, kylpytynnyriä ei olisi ehtinyt lämmittää ja ukkokulta vaikutti aika uupuneelta viikon touhujen jäljiltä. Onneksi meillä on vain muutama hevonen, vesien nosto kaivosta ämpäripelillä ei ole ihan kevyttä touhua.

Molemmat jääkaapit ja molemmat pakastimet olivat täynnä sulanutta ja pilallista ruokaa - heitin 4 jätesäkillistä roskikseen. Se tuntui hieman kurjalta, mutta onpahan nyt siistit jääkaapit ja pakastimet.

Uuden Vuoden 2012 ensimmäinen päivä on varsin kaunis - pakkasta on lähes 10 astetta ja aurinko siivilöityy pakkasen nostaman sumun läpi kauniisti.

Pellolla on pakkasen nostama usvaa ja kuuraa


Ja Kleo, joka täyttää tässä kuuss 14 vuotta porskuttaa edelleen

Hyvää Uutta Vuotta 2012 kaikille!

Koiranäyttely- ja muitakin kuulumisia

2011-12-14T08:28:00.001+02:00

Johan tästä kaikesta on kymmenkunta päivää aikaa, mutta sen verran harvinaista on toistaiseksi tuo koiranäyttelyissä käyminen ja ratsastaminen, että pitää jotain raportoida.

Saran ratsastuskurssi, jota viimeksi hehkuttelin, jouduttiin peruuttamaan viime hetken peruutusten vuoksi. Harmitti tietenkin Hestbakkin vuoksi ja omastakin puolestani - olinhan varannut perjantaiksi lomapäivänkin kurssille päästäkseni. Pyysinkin sitten päästä Kytäjälle kokeilemaan treenattavana olevaa Isíngiä, vaikka ajattelinkin ettei edistyminen vielä kahdessa viikossa ole kovin huimaa.

Pikkuhevonen odotteli pihatarhassa ihan tyytyväisen oloisena ja otimme sen sisälle satuloitavaksi. Ihmeen kiltisti se seisoi käytävällä ja antoi laittaa itsensä kuntoon. Alun pelonaiheet - talliin meno ja tulo ja maneesissa oleminen olivat jo aika lailla hellittäneet, joten typykkä vaikutti aika levolliselta. Itseäni hieman jännitti sen selkään kipuaminen, mutta melko tutultahan tuo kuitenkin tuntui. Taisin jännittää lähinnä Annikan vuoksi.

Isíng on omasta mielestäni mukavan virtaisa ratsu, mutta Annika hieman ihmetteli, miten ylipäätään pärjään sen kanssa. Perimmäinen syy on varmaan se, että tunnen Isíngin niin hyvin ja osaan ennakoida sen kanssa, mitä seuraavaksi tapahtuu. Oli jännittävää kokeilla tuota tuttua hevosta ihan uudessa ympäristössä ja hieman tuntui ensin oudolta ratsastaa maneesissa valvovan silmän alla. Pientä edistymistä oli havaittavissa töltin suhteen ja isompaa hevosen suhtautumisessa uusiin asioihin ja uuteen ympäristöön. Hyvillä mielin jätin sen Annikan huomaan oppimaan lisää.

Piti mennä lauantaina vielä uudelleen, mutta oli niin flunssainen ja kurja olo, että päätinkin lepäillä, jotta jaksaisin sunnuntaina lähteä messukeskukseen Voittaja 2011 -näyttelyyn Disan kanssa. Pakkasin repun kuntoon näyttelyä varten jo edellisenä iltana (mitä en koskaan tee), niin kovasti jännitti, miten koiraneitonen suhtautuu noin suureen näyttelyyn ja valtavaan ihmismäärään.

Kaisa tuli aamulla hyvissä ajoin ja lähdimme ajelemaan sateisen maiseman halki Helsinkiin. Messukeskuksen parkkipaikalle ajaessani tajusin, että en ollut pakannut koiran papereita ollenkaan matkaan. Tyhmä minä! Onneksi on ukkokulta, joka napisematta pomppasi autoon ja toi paperit perässämme. Myöskin on kiittäminen Kaisan tapaa olla joka paikassa melkein liian aikaisin siitä, että ehdimme hyvin papereinemme kehän laidalle notkumaan.

Disa käyttäytyi messukeskuken käytävillä ja kehän laidalla hyvin. Sitä toki ujostutti ja kummastutti kovasti ja se katsoi minua välillä melko hämmentyneenä kuin kysyäkseen: "Mitä ihmettä me tämmöisessa paikassa teemme?" Erityisen hämmästynyt se oli, kun se näki jotain koiraa imuroitavan trimmauspaikalla. Pikkuinen pysähtyi kuin seinään ja katsoi moista aivan suu ammollaan.

Itse kehässä esiintyminen oli aivan odotetunlaista: tuomaria (Pekka Teini) nuoltiin nenään, kun hän tarkasti hampaat. Siististi seisominen ei onnistunut juuri ollenkaan, pikkuinen yritti vain istua ja heiluttaa tassuaan ilmassa. Sehän ei ole mikään ihme, kun ottaa huomioon, mitä viimeksi on opetettu. Tuomari oli todella ystävällinen ja jopa kiersi itse edullisempaan paikkaan katsomaan koiraa, joka kieppui sinne tänne. Kotiläksyksi annoin itselleni: opeta oikeasti se koira seisomaan käskystä!

Arvostelu oli kuitenkin hieno: "Mittasuhteiltaan oikea, keskikokoinen, hyvin rakentunut, tyypillinen paimenkoira. Hieman pyöreä otsa, hieman kookkaat korvat. Hyvä rakenne edessä, takana leveä reisi ja vahva lantio. Turkki tänään kunnossa. Vahvat, hyvin kulmautuneet raajat. Saisi esiintyä hieman rauhallisemmin.
JUN ERI JUK 2 SA PN 4."

Tämä vahvisti ajatukseni lähteä tammikuussa Turkuun näyttelyyn.

Disa jäi neljänneksi mm. sisarensa Mintun jälkeen. Minttu osasikin seistä todella hienosti. Paula on vahvistanut "nakkikontaktin" niin hyväksi, että Minttu ei edes hievahtanut, vaikka toiset koirat kehässä jopa hieman rähinöivät. Oli mukava tavata Disan kasvattajaa, Paulaa. Hänen tapaamisestaan tulee aina hyvä mieli.

Vielä kehäosuuden jälkeen jäätiin hengailemaan, jotta saimme Kenneltyttö-Kaisan shoppailuholismin tyydytetyksi ja katselimme ystävänsä irlannisusikoirien arvosteluja.

Disan katse kysyy: milloin me mennään kotiin? (kuva: Kaisa)

Minä en ole perheen ainoa muistamaton: tässä päivänä muutamana olimme aamutallilla koirien kanssa ja tietä pitkin ohitsemme käveli joku tuntematon mies. Kleo lähti seuraamaan häntä kovaa vauhtia. Sain juosta parisataa metriä sen perässä ennekuin se oivalsi seuraavansa ihan väärää tyyppiä.

Samana iltana Kleo sitten lähti kotiin tullessa haahuilemaan hevostarhaan, vaikka olisi pitänyt tepsuttaa tietä pitkin kotiin. Pimeässä otsalamppuni valossa näkyi vain vihreä valopanta, joka eteni määrätietoisesti aivan väärään suuntaan ja ympärillä juoksentelevat hevoset, jotka olivat aivan hämillään otuksen etenemisestä. Minun piti juosta hätiin ottamaan tyyppi syliin ja kantamaan se oikealle tielle.

Kelit jatkuvat edelleen vesisateisina ja ankeina. Viime perjantaina jo kuvittelin talven tulleen, kun tuuli ja lumimyrsky ulvoi nurkissa. Illalla tallille mennessä lunta oli kinostanut paikoin jopa 10 cm. Aamulla maa oli jälleen aivan musta ja lumeton. Oi, tule talvi, tule!

Odotettu lumituiskuinen ilta.

Marraskuu on uusi musta

2011-11-30T06:52:00.001+02:00

Marraskuun viimeistä päivää viedään. Kun ajattelen taaksepäin, niin koko kuukaudessa on ollut pari aurinkoista pakkaspäivää, muuten on ollut lämmintä ja/tai sateista. Päivän valoisa aika on muutenkin toivottoman lyhyt, joten lumettomuus tekee maailman vielä pimeämmäksi.

Marraskuun alun aamun pikkupakkanen ja ihana aamu-usva leijuu peltojen yllä.

Hevostarhasta osa on aivan toivotonta mutavelliä. Onneksi hevoset pääsevät myös tänne mäelle, missä on kuivaa ja mukavampi oleskella. Isíng on vieläkin Kytäjällä opettelemassa parempaa tölttiä. Alku oli kokemattomalle maalaishevoselle kuulemma vaaranpaikkoja täynnään: maneesin seinät pelottivat - varmaan aikoivat kaatua päälle milloin tahansa. Muutenkin kuulemma pelottavia juttuja riitti päivittäin: talliin meno, karsinaan meno jne. Nyt uskoisin sen jo tottuneen oloonsa, kun on ollut maailmalla jo kohta kolme viikkoa.

Perjantaina, jos kurssi toteutuu, haemme Isíngin viikonlopuksi kanssani Sara Ástþórsdóttir'n pitämälle kurssille Siuntioon maneesitallille. Maanantaina sitten Annika pitää meille ratsastustunnin ja tiistaina Isíng palautetaan jatkamaan koulunkäyntiään Kytäjällä. Minulla on pari lomapäivää, joten itsenäisyyspäivän kera saan 5 vapaapäivää.

Viikonlopun ohjelmassa on myös koiranäyttely: vaatimattomasti päätin ilmoittaa Disan messukeskukseen voittaja 2011 -näyttelyyn. Esittämistä ja koiran seisomista emme ole vielä "ehtineet" harjoitella. On ollut mukavampaa opettaa koiruutta pyörittämään jumppapalloa tassullaan. Ehkä tässä vielä ehtii...

Pikkupeikolle elämä on lykännyt eteen Myrkyn. Hän muuttaa ensi viikolla poikaystävänsä kera Etelä-Pohjanmaalle Myrkyn kylään. Ovat vuokranneet ihan kirkonkylästä pienen omakotitalon. (Iso muutos metsämökin jälkeen.) Välimatkaa Myrkkyyn on täältä Lohjalta jotain 350 km. Pikkupeikko aloittaa ensi syksynä huonekalumuotoilijan opinnot Kurikassa ja päätti muuttaa jo nyt sinnepäin. Myrkystä on koululle vielä aika pitkä matka, mutta jospa paikan päällä olisi helpompi etsiskellä asuntoa lähempää koulua. Kun ajattelen tuota muuttoa, tulee ikävä jo nyt, vaikka olenkin pikkuhiljaa tottunut siihen, että pikkupeikkoa aika harvoin näkee.

Joulu lähenee uhkaavasti - toistaiseksi olen välttynyt joulustressiltä, mutta eiköhän sitä ole odotettavissa lähiaikoina. Ajattelin taktisesti vielä unohtaa koko jutun, jotta vältyn turhilta murheilta.

Pimiää on!

2011-11-18T07:22:00.001+02:00

Marraskuinen aamu on pimeä kuin yö

Piemeydessä on jotain kiehtovaakin, vaikka tunnenkin pääasiassa sen väsyttävän ja masentavan vaikutuksen. Ylläolevan kuvan nappasin takakuistiltamme toissa-aamuna puoli kahdeksan aikoihin. Vielä siihenkin aikaan on pimeää kuin yöllä. Odotan ensilunta kuin pikkulapsi. Lumi maassa tarjoaisi aamu- ja iltahetkiin hiukan valoa. Sääennusteet ovat luvanneet lunta sunnuntaiksi, saapas nähdä, tuleeko ennusteisiin taas kuitenkin muutos.

Keskiviikkona tapahtui hevoslaumassani muutos, kun Isíng lähti ainakin pariksi viikoksi Kytäjälle opiskelemaan lisää töltin saloja Annikan johdolla. Marras-joulukuussa minun ei tule ratsastettua pimeyden vuoksi juurikaan, joten ajankohta on sopiva hevosen olla treenissä. Isíng tulee joulukuun ensimmäiseksi viikonlopuksi takaisin, kun Hestbakkin järjestämälle kurssille tulee Sara opettamaan. Álfhólar on maatila, jossa pikkupeikko on ollut parina kesänä töissä, joten tiedän Saran taidot hyvin. Toivottavasti omat taitoni riittävät... hiukan jännittää jo nyt. Kurssin jälkeen arvioidaan, lähteekö Isíng vielä jatkamaan treeniä Annikan kanssa.

Olen aika iloinen siitä, että Isíngin lastaus kävi hienosti. Laitoimme sille kuljetussuojat jalkoihin ja se nosteli ensin jalkojaan todella hämmentyneenä ja selvästi sitä hieman pelottikin. Sadun trailerissa on etupurku ja kun kävelytin ponin pari kertaa läpi trailerista, se oli helppo pysäyttää oikeaan kohtaan ja ensin sulkea takapuomi ja sitten etupuomi. Suhteellisen rauhallisena se matkusti tunnin matkan Hyvinkäälle. Tosin riimu oli ollut sen verran väljä, että typy oli onnistunut riuhtaisemaan riimun vain kaulalle. En myöskään ollut ymmärtänyt lukita etupuomia, joka oli irronnut kannakkeistaan. Onneksi sisällä traikussa oli kaikki hyvin, kun otimme innostuneen typykän ulos perillä.

Toiset hevoset ovat selvästi hieman erilaisia, kun yksi porukasta puuttuu. Vielä eilenkin ne silloin tällöin huhuilivat puuttuvaa laumanjäsentä takaisin. Minusta se hirnunta on toisenlaista kuin se, mitä ne muuten keskenään pitävät. Kun sen kuulee, tulee heti jotenkin haikea olo. Katselin eilen Vissaa ja totesin, että voi olla hyvä juttu, että lempiratsuni Isíng on hetken poissa, niin Vissakin saa liikuntaa. Jospa sen valtava maha hieman liikunnasta sulaisi pois... (Pitääpä napata tuosta maapallon kokoisesta ja muotoisesta otuksesta kuva jossain vaiheessa, niin voin tarkistaa jälkeenpäin, tapahtuuko siinä mitään muutosta.)

Tänään on onneksi perjantai - edessä ohjelmoimaton viikonloppu ilman erikoissuunnitelmia.Sitä odotellessa täytyy tehdä vielä yksi työpäivä.

Varokaa lapsia?

2011-11-09T07:44:00.000+02:00

Marraskuu. Jos on jokin kuukausi, josta en pidä, se on marraskuu. Niinä vuosina, kun lumi ei ole maassa vielä silloin, on marraskuu pimein kaikista. Aamulla, kun aloitat työt, on pimeää. Iltapäivällä, kun lopetat työt, on pimeää. Pimeää. Lisäksi on märkää, kylmää ja kuraista. No, onneksi sisällä on lämmintä ja mukavaa ja kynttilät voi sytyttää jo aikaisin, kun koko ajan on hämärää.

Marraskuu on se kuukausi vuodesta, jolloin ratsastan vähiten. Nyt on jo 9.s päivä enkä vielä ole noussut ratsaille lainkaan. Osasyynä on se, että viime viikonloppuna oli muuta ohjelmaa ja arkipäivisin en ole ehtinyt keskellä päivää nousta ratsaille. Varmaan hevosille tekee pieni lomanen hyvää.

Pari viikkoa sitten olin Eerika Häkkisen Centered Riding -viikonloppukurssilla Félagin kanssa. Ratsastin Félagin Hestbakkiin perjantaina. Matkaa on noin 7 km. Loppumatkasta pysähdyimme taas Félagin kanssa hetkeksi keräämään rohkeutta odottamattoman vaaran edessä:

Raippa tanaan ja rohkeasti eteenpäin!

Loppumatkasta alkoi poikaa kauheasti väsyttää ja se kiemurteli tietä pitkin vastahakoisena kuin onkimato koukkuun aseteltaessa, mutta kun Félagi näki Hestbakkin hevoset oli väsymys tiessään ja tämä luonnontölttäri lähti painelemaan vauhdikkaasti joka askeleella höristen. Oli helppoa antaa sille anteeksi aiempi kiemurtelu, kun se oli innoissaan kuin maalaispoika lelukaupassa.

Kurssin anti oli hyvää ja Eerika varsin miellyttävä kurssinpitäjä, hurtti huumori maustoi mukavasti sekä ratsastustunteja että teoriaa. Ikävä kyllä Félagin kunto petti ja sen kanssa tunnilla olo ei ollut loppuvaiheessa varsinaista herkkua. Ilmeisesti hevosen lihakset kipeytyivät tai sitten se ei oikein uudessa paikassa levännyt ollenkaan - tai molempia. Annoinkin Féagin Anniinalle viimeiseksi tunniksi ja seurasin tuntia kuunteluoppilaana. Seuraava kurssi onkin traikkumatkan päässä joten silloin otan kurssihevoseksi Isíngin.

Maanantaina Kaisa ratsasti Félagin kotiin ja ruunapoika kuulemma puksutti kotiipääsyn riemua jo kilometrin päässä. Hassu hevonen.

Marraskuun paras uutinen on kuitenkin teräsmummomme Kleon paraneva kunto. Ilmeisesti nesteenpoistolääkkeet ovat auttaneet ja toimimaton keuhko on tyhjentynyt nesteestä tulehtumatta. Nyt koiravanhus painelee taas ikäänsä nähden pirteänä. Yskä on muuttunut pääosin pikku tuhinaksi. Koira ei luultavasti näe mitään ja kuuleekin vain oleellisen (lue: "Syömään!"), mutta hajuaisti on kohdallaan.

Kleo haluaa olla aina siellä, missä minäkin. Eilen illalla menin saunaan ja kukas muu se pyykkituvan ovesta tulikaan lasioven taakse tuhisten odottelemaan saunojaa kuin Kleo. Öisin se herättää enää korkeintaan kerran aiemman neljän kerran sijaan. Tuo neljä kertaa kyllä kieltämättä alkoi näkyä omassa yöunessakin, joten hyvä näin. Juuri nyt Kleo taas istuu jalkojeni juuressa ja raapii nilkkaani, koska on aamuruuan aika.

Kalastajat tietävät,
että meri on vaarallinen
ja myrskyt voivat olla kauheita,
mutta he eivät pidä näitä vaaroja
riittävinä syinä pysyä rannassa.

-Vincent Van Gogh

Ettipäin..

2011-10-26T07:25:00.000+03:00

... sano mummo lumessa.

No, lunta ei ole vielä näkynyt. Itseasiassa tähän aikaan aamusta (noin seitsemän maissa) ei näy yhtään mitään, kun katsoo ulos. Suomen syksy on kyllä pimeää aikaa, siitä ei pääse mihinkään. Toisaalta ruska on vielä kaunis ja sateitakaan emme ole saaneet liiaksi, joten kovin syvään syysmasennukseen en ole päässyt.

Kleon tilannekaan ei vaikuta pahenevan. Sunnuntain ja maanantain välisenä yönä tuli hieman takapakkia ja vaikutti, että pikkuisen tila on kovasti huononemaan päin. Yskiminen kiihtyi ja vietimme taas sohvalla yön, jotta muut saisivat nukuttua. Loppuyöstä kuitenkin pikkuinen sai nukutuksi ja itsekin nukuin ehkä nelisen tuntia. Joka yö se on herättänyt minut kolme-neljä kertaa juodakseen ja päästäkseen pissalle.

Alkuviikon ajan on näyttänyt siltä, että Kleon kunto kohenee eikä huonone. Viime yönä se nukkui käytännössä koko yön yskimättä ja herätti vain kerran ulos. Nesteenpoistolääkkeet taitavat janottaa aika lailla, joten on ymmärrettävää, että se haluaa yölläkin ulos ja juomaan.Pidetään peukkuja, että saamme pitää mummelin vielä mukana menossa tuhisemanssa.

Kleo aamukävelyllä

Eilinen päivä toi tullessaan huonoja uutisia: lähipiiristämme kaksi joutui sairaalaan. Toinen meni kuulemaan jatkohoitoja leikkauksen jälkeen ja joutui jäämään nesteen poistoon, jatkohoitouutisetkaan eivät olleet kovin lohduttavia. Toisella kova päänsärky ei ollutkaan migreeniä vaan aivokalvontulehdus. Tsemppiä heille.

---
Jos sinulla on heikkous, käännä se voimaksesi –
ja jos sinulla on voimaa, älä tuhlaa sitä heikkouksiisi.
-Dorey Shary

Takapakkia

2011-10-21T07:27:00.002+03:00

Pikku-Kleon onnettomuus ei ehkä päättynytkään aivan niin hyvin, kuin toivoin. Toissailtana Kleo alkoi yskiä aivan röhkimällä ja sitä yskää kesti koko yön. Ajattelin, että yskä kuulostaa jotenkin sydänperäiseltä - eli varmaankiin keuhkoihin kertyy vettä, kun sydän ei toimi kunnolla.

Melkein kokonaan nukkumaton yö oli pienin murheeni aamulla, kun soitin eläinlääkärille. Saimme ajan iltapäiväksi ja vein samalla Disan rokotettavaksi. Lääkäri kuunteli tarkkaan Kleon sydäntä ja keuhkoja ja sanoi surullisena, että ei kuulosta kovin hyvältä. Pikkukoiran toinen keuhko ei toimi enää ollenkaan.

Lääkitykseksi Kleo sai sydänlääkkeet ja nesteenpoistolääkityksen. Mikäli neste lähtee keuhkosta, on kuulemma kaksi mahdollisuutta: joko keuhko surkastuu ja kuivuu ja Kleo voi elellä toisen keuhkon voimin tai se ikävämpi vaihtoehto, jossa keuhko tulehtuu ja sitten joudumme tekemään isompia ratkaisuja. Tämä on edessä aika pian, sillä kuulemma viikonlopun aikana näemme, mihin suuntaan Kleon kunto kehittyy.

Ensimmäisen lääkkeiden annon jälkeen joka tapauksessa Kleon kova, hakkaava yskä loppui nopeasti ja nesteenpoistokin toimi, sillä hyvin pian keittiön matolla oli litrakaupalla kosteutta. Sen jälkeen muistinkin tarjota Kleolle hieman useammin ulkoilumahdollisuuden ja joka kerta sillä olikin kova hätä. Viime yö meni melkoisen rauhallisesti ja pikkuisella ei selvästikään ole kipuja.

Noin kolmen kuukauden kuluttua on Kleon 14-vuotissyntymäpäivä, joten nuoruuttahan me emme pikkuiselle pysty ostamaan. Näillä mennään, pienin askelin eteenpäin.

Siellä se nukkuu takanani sohvalla ja tuhisee välillä hieman närkästyneenä: koska se aamuruoka oikein tulee?

Onnenkantamoisia

2011-10-19T22:37:00.000+03:00

Kyllä aika kuluu vauhdilla. Kaksi viikkoa sitten tähän aikaan pakkailin tavaroitani matkaa varten ja seuraavana päivänä jo istuttiin ekaa kertaa tämänvuotisten agilityn MM-kisojen katsomossa katsomassa Suomen joukkueen harjoituksia. Torstai-aamuna herätyskello oli soinut jo ennen neljää ja ryhmän yhteinen lento Brysseliin ja matka kisapaikalle oli taittunut 9-henkisen pikkubussin kyydillä mutkattomasti ja mukavia jutustellen. Tällä reissulla meitä oli 6 vähemmän kuin viime vuonna, mutta yksi pari joukostamme oli siirtynyt kisaajien joukkoon - Sini borteterrierinsä Liinan kanssa osallistui kisaan ja Jukka toimi huoltojoukkoina. Siinä vähän tarjolla paineita porukkaamme ensi vuotta ajatellen...

Kisoissa oli tunnelma katossa aivan kuten muinakin vuosina. Huutoa ja vihellystä, torvia ja jänisräikkiä löytyi katsomosta entiseen malliin. Onneksi ei sentään kenelläkään ollut wuwuzela-torvea mukana. Yllättävän hienosti koirat kestävät metelin ja jotkut jopa näyttävät syttyvän kovasta menosta. Toki joukossa aina on joku reppanakin, joka ei ollenkaan viihdy moisessa pauhussa.

Tämä espanjalainen espanjanvesikoira oli viimeisen päälle tuunattu kisoja varten.

Tämä japanilaisherrasmies oli sama, joka edellisenä vuonna istui katsomossa karvainen "pönttö" päässään - viileä ja näppärä ei ollut tämäkään asu. Vaan mitäpä sitä ei tekisi tyttären kannustukseksi?

Ranskalaiset pääsivät heti "alkumetreillä" juhlimaan mitallia ja tekemään kunniakujaa. Riemukasta menoa!

Suomalaiskatsomo ei meinannut päästä ollenkaan omakohtaisesti mitalista riemuitsemaan - yksittäisistä hyvistä suorituksista toki ilahduimme ja katsomomme osasi hurrata myös muunmaalaisten voitoille. Viimeisenä päivänä jo katselimme mitalitilastoa surullisina ja uumoiimme, että tästä taitaa tulla se vuosi, jolloin kertaakaan emme pääsisi Suomen lippua heiluttamaan ja huutamaan riemuamme.

Vaan toisin kävi! Maksien yksilökilpailussa ensimmäisen radan jälkeen sijalla 21 ollut Tuulia Liuhto ja borcol Punssi tekivät mahtavan nousun hopealle. Suomikatsomossa oli viimeisen 20 koiran aikaan jännitys käsin kosketeltavan tiivis - edessäni istunut Ari oli tapansa mukaan tuloksissa ajan tasalla ja osasi jokaisen koirakon kohdalla kertoa, mikä aika ja nollarata tiputtaisi Tuulian sijoissa alemmaksi. Lopulta sijoitus tosiaan oli hopeaa ja syytä iloon meilläkin! Melkoinen tuurikin kävi Tuulialla, kun koirakko toisensa jälkeen sortui johonkin virheeseen.

Ja niin pääsivät suomalaisetkin huutamaan ja riemuitsemaan mitalista. Maksien yksilökisoissa niitä ei ole kauheasti tullut, joten Tuulian ja Punssin suoritus oli mahtava ja riemun arvoinen!

Muita matkan kohokohtia oli joka päivä illallinen - toinen toistaan parempaa ruokaa joka ilta ja suomalaisittain aivan pilkkahintaan. Hieno reissu, kaikien kaikkiaan. Unta tosin voisin enemmänkin käyttää kuin sen 5-6 tuntiä yössä, mutta kyllä reissu silti oli sen arvoinen. Mukava porukka ja hienoja fiiliksiä.

Maanantaina pääsimme kotiin ja jo tiistaina oli sähköpostissa viesti siitä, että ensi vuoden hotelli on jo varattu. Taas on jotain, mitä odottaa...

----

Toinen onnenkantamoinen - sellainen onni onnettomuudessa - sattui maanantai-iltana. Oli pilkkopimeää ja olin juuri tulossa autolla pihaamme, kun näin edessäni pienen iloisen, häntää heiluttavan hahmon - Kleon. Ja voi hirvitystä, autoni iskeytyi Kleoon enkä ehtinyt tehdä juuri mitään.

Kun juoksin pikkukoiran luokse, se oli tuupertunut maahan, mutta sen sydän löi. Hetken kuluttua alkoi myös pieni uikutus. Sisällä koiraa tutkittuamme näimme, että sen nenästä tuli jonkin verran verta ja se ei varannut painoa toiselle jalalleen. Koiraressu oli myöskin selvästi melko pökkerössä törmäyksestä. Veimme sen kiireen vilkkaa päivystävälle eläinlääkärille - matkaakin oli yli puolen tunnin verran, mutta pikkuisen tila oli vakaa. Kovin huolissani kyllä siitä olin, sillä onhan Kleolla jo ikääkin yli 13 vuotta.

Tutkimuksen jälkeen ell totesi, että koira on totaalisen jumissa, lihakset ovat saaneet melkoisen tömäyksen, mutta muuten se vaikutti melko ehjältä. Kleo sai opiaattipiikin ja toisen piikin tulehduskipulääkettä. Hoito-ohjeessa lukee: 'Tulehduskipulääkettä muutaman päivän ajan. Lisäksi lepoa ja hellää hoitoa.' Tuommoisen hoito-ohjeen kuulemma ukkokultakin käy lääkäriltä seuraavaksi pyytämässä.

Yön yli Kleo nukkui yhdessä ja samassa asennossa ilmeisen tokkuraisena lääkkeistä ja tiistainkin se oli vielä aivan pöpperössä ja huumaantuneen oloinen. Nyt on keskiviikko ja se alkaa olla jo melko lailla oma itsensä, ruoka ja uni maistuu. Vielä se ei juuri häntää heiluttele, mutta eiköhän senkin aika vielä tule.

Vailla pelkoa

2011-09-30T07:24:00.002+03:00

Félagia ei pikkukoneet pelota!

Eilen sain taas huvittuneena seurata, miten erilainen luonteeltaan on islanninhevonen muihin hevosiin verrattuna. Se on pohjattoman utelias ja peloton. Ukkokulta toi hevosille uuden heinäpaalin syötäväksi ja pöristi traktorillaan hakemaan paalin alustana toimivaa traktorinrengasta uuteen paikkaan. Yksikään issikoista ei siirtynyt kuin muutaman kymmenen senttiä pörisevän, ison traktorin tieltä.Ne vain hieman toljottivat traktoria ja jatkoivat rauhaisina heinänloppujen mutustelua.

Sähköt tarhassa ovat toimineet huonosti ja monena päivänä olen tavannut tällaisen söpön jääkarhun kylätieltämme. Onneksi muut hevoset eivät ole halukkaita kiemurtelemaan lankojen läpi vapauteen, joten otus pysyttelee lähimailla. Käytin eilen parituntisen vaihtamalla yhden hapertuneen sähkölangan uuteen ja uskoisin jopa Isíngin pysyvän nyt tarhassa.

Tämä on ihan kesy ja tulee luokse viheltämällä.

Eilisaamuna amurusko oli poikkeuksellisen kaunis. Aamuruskot katoavat nopeasti, joten juoksin paljain jaloin pihamaalle ottamaan taivaasta muutaman valokuvan. Syksy oli läsnä kahdella tavalla: taivas ylläni sai henkeni salpautumaan kauneudellaan ja kirpeä aamu sai varpaani kipristelemään kylmästä. Sellaisina aamuina tuntee olevansa elossa.

Lohikäärmekö siellä metsän takana puhisee taivaalle tulilieskan?

Tänään on syyskuun viimeinen päivä. Sääennusteet ovat luvanneet tälle päivälle Etelä-Suomeen yli 20C lämmintä. Mikäli ennuste toteutuu, kyseessä on lämpimin syyskuun viimeinen päivä sinä aikana, kun lämpötiloja on tilastoitu.

----

Aika pysähtyy missä vain niille, joita se ei sido. (Mirkka Rekola)

Hevostelua

2011-09-27T07:46:00.000+03:00

Tiistaissa mennään ja syyskuu on lopuillaan. Tänä aamuna teki mieli jäädä peiton alle, kun jatkuva sateen lätinä kuului makuuhuoneen ikkunan takaa. En ole viime aikoina käyttänyt herätyskelloa, koska sisäinen kelloni on herättänyt joka aamu viittä vaille kuusi. Viime päivinä kelloni on jätättänyt parikymmentä minuuttia. Syy lienee koko ajan pimenevät aamut. Eihän voi olla tarkoitus, että ihmisen pitäisi olla hereillä, jos luonnonvaloa ei ole lainkaan?

Viime viikonloppuna pikkupeikko poikaystävineen tuli vierailulle. Simo on innostunut ratsastamisesta ja he lähtivätkin lenkille, pikkupeikko Vissalla ja Simo Félagilla. Félagi ei ollut suostunut ravaamaan kuin Vissan perässä, joten olivat päättäneet opetella hieman pellolla yksinkin ravin nostamista. Siitä Félagi oli kuulemma suutahtanut ja tehnyt muutaman pikkuisen kiukkuisen pukinkin. Loppumatka oli sitten liikuttu vain käymäjalkaa.

Kun he tulivat lenkiltään, vaihdettiin pikkupeikon ratsuksi Isíng ja itse siirryin Félagin selkään. Félagi oli mukavasti "lämmitetty" ja liikkui ihan kohtuullisen reippaasti (Félagiksi). Se tosin tuntuu aika hitaalta, kun olen tottunut reippaampiin tammoihimme. Kiviojan tien päässä Félagi sitten kompastui etujalkoihinsa ja tössähti turvalleen. Minäkin sitten lennähdin selälleni sieltä. Kaikki tapahtui kuin hidastetussa filmissä. Kummallekaan ei sattunut pahemmin, joten saatoimme nauraa koko episodille. Félagin turpaan tuli pieni ruhje, josta tihkui verta. Ressukka kompurajalka.

Piipahdin sunnuntaina Hestbakkissa ja siellä on tämänkesäiset pikkuvarsat siirretty tammalaumaan. Mukavaa, kun pikkuheposet voivat elää oikeaa hevosen elämää. Toinen pikkuvarsoista makasi heinäkasan peitossa lähes kokonaan, kun mammat pistelivät sen ympärillä heinää massuihinsa.


Löydätkö oikeanpuoleisesta kasasta varsan? Se on tuo pieni kasa loimitettujen hevosten välissä.

Eipäs tömistellä!

2011-09-23T07:34:00.001+03:00

Hiphurraa, taas on perjantai. Tämä viikko on ollut hieman erilainen, koska vietin alkuviikon Joensuussa työmatkalla. Tutustuin ensimmäistä (ja ehkäpä viimeistä) kertaa nk. automaattihotelliin, jonne kirjaudutaan sisään automaatilla.

Tämä viimeinen kerta siksi, että saapuessani klo 22 hotellin aulaan ja näpyteltyäni huolellisesti 9 merkkiä pitkän koodin automaatin kosketusnäyttöön, kone ilmoitti, että varausta ei löydy. Kosketusnäyttö oli kaiken lisäksi varsin tunnoton ja jokaista numeroa sai yrittää syöttää pariin kertaan, koska usein näyttö tarjosi viereistä merkkiä.

Tämän jälkeen avasin hämärässä tuulikaapissa läppärini ja tarkistin sähköpostini. Siellä oli yllättäen toinenkin varausvahvistus, jossa kerrottiin. että koneelle näpytellään 5-numeroinen vahvistuskoodi. No, nythän löytyi varaus ja kone halusi, että siirtyisin maksamaan. Tässä vaiheessa soitin pomolleni ja varmistin, että hän ei ollutkaan maksanut varausta tilauksen yhteydessä. No, hän tarkisti asian ja totesi, että huolimatta luulostaan, hän olikin vain varannut omalla luottokortillaan hotellin. Ei kun maksamaan.

Puheluni aikana näyttö oli resetoitunut ja näpyttelin siis varauskoodin uudelleen ja siirryin maksutapahtumaan. Työnsin Visa-korttini automaattiin ja annoin pin-koodin. Automaatti ilmoitti: "Kortti ei kelpaa". Kokeilin sekä pankki- että luottoasetuksilla ja lopputulos oli sama. Hieman jo alkoi ahdistaa.

En vieläkään ymmärrä, mitä sillä ensimmäisen viestin 9-numeroisella koodilla varustettuna 4-numeroisella pin-koodilla oli tarkoitus tehdä. Miksi moinen viesti ylipäätään tuli sähköpostiini - ehkäpä hämäyksen vuoksi.

Soitin seinällä olevaan palvelunumeroon ja sieltä kerrottiin automaatin reistailleen ja luvattiin lähettää paikalle vartija. Vartin kuluttua asiallinen vartija tuli ja henkilötarkistuksen jälkeen hän teki minulle avainkortin. Näin sitä sitten hieman puolen yhdentoista jälkeen oltiinkin näppärästi hotellin sisäpuolella.

Seuraavana aamuna, kun halusin maksaa ja kerroin automaatin olleen toimimaton saapuessani, näppärä respan tyttö vastasi venäläisellä aksentilla: "Automaatti kulla toimi, vaan maksu ei toimi". Juuri niin, toimi toki - sain tuulikaapissa jopa tietää huoneeni numeron ja nimeni. Kun halusin maksaa ei respassakaan toiminut kortti, joten päädyimme laskutusvaihtoehtoon.

Sellainen kokemus oli automaattihotelli tällä kertaa.

No, tähän loppuun pieni aivopähkinä aamun iloksi. Joensuussa teen töitä paikalliselle keskussairaalalle ja sieltä löytyy yhdestä ovesta metka kieltokyltti:

Talvella oven eteen usein kertyy lunta, joka kerääntyy puntteihin ja kenkien tömistely puhtaaksi olisi jopa tarpeen, mutta se on kiellettyä.

Ilman mitään selitystä tai taustatietoa kyltti herättää minussa hilpeyttä. Minulle on kerrottu, miksi kyltti on siinä. Osaatkos sinä arvata, miksi?

Ainiin, olihan mulla toinenkin kysymys:

Voiko tätä syöda useammin kuin kerran?

Mikä sieni tämä on?

Tapahtumarikas viikonloppu

2011-09-14T09:19:00.001+03:00

Viime viikonloppuna oli ohjelmassani monenmoista kivaa puuhaa.

Perjantai-iltana olin mukana perustamassa Lohjalle uutta Islanninhevosyhdistys ry:n paikalliskerhoa. Talli Hestbakkiin oli kokoontunut 9 iloista ja pätevän oloista harrastajaa. Hyvähenkisen kokouksen päätteksi oli kerho perustettu, johtokunta valittu ja kerholle annettu nimeksi Hestneisti (=hevoskipinä). Minä sain luottamustehtävän olla tämän perustetun seuran ensimmäinen puheenjohtaja. Odotan innolla, mitä me kaikki saamme yhdessä aikaan.

Lauantaina oli taas Kaisan kanssa mukava maastolenkki. Isíng toimi kuin ajatus, vaikka vaikuttikin välillä melkoisen energiseltä. Siltä alkaa mukavasti tulla jo pitempiä pätkiä tölttiä, vaikkakin vielä melko hidasta. Marraskuussa on kaavaitu sen lähtöä treenarille, joten yritän sitä ratsastellea enemmän kuin kesän aikana on tullut tehdyksi.

Lauantai-iltana karkasivat hevoset laitumelta ja en olisi tainnut niitä niin nopeasti löytää ilman Disan apua. Se jäljesti selvästi yli kilometrin pätkän melko tuoretta jälkeä ja johdatti minut hevosten luokse. Oli oikein rattoisaa olla iltakävelyllä crocsit jalassa ja sukat savessa muutaman pölöpään hevosen hosuessa ympärillä.

Ilta oli muuten mukava, Liisan saunalle oli kokoontunut mukava joukko ystäviä nauttimaan hyvästä seurasta ja ruuasta nopeasti pimenevässä illassa.

Sunnuntaina lähdimme Kaisan ja Disan kanssa Piikkiöön, luvassa Disan paimennustaipumustesti. Etukäteen ajattelin, että koiraneito saa hyvät arviot, mutta kun näin paikan päällä ne varsin liukkaat lampaat, en ollutkaan enää niin varma. En myöskään ymmärrä lajia niin paljon, että olisin aidosti osannut sanoa jotain kunnollista muiden koirien toiminnasta.

Disa oli testitilaisuuden viimeinen koira. Se oli haukkunut ja hosunut melko lailla auton takaluukussa, kun se seurasi muiden koirien testausta ja oli melko innoissaan menossa laitumelle. Disa kiinnitettiin pitkään liinaan ja menimme testaajan kanssa aitaukseen, jossa oli 5 lammasta.

Disa kiinnitti heti huomionsa lampaisiin ja lähti vauhdilla niitä kohti. Testaaja kehoitti minua irrottamaan liinasta ja Disa syöksyi innolla lampaiden perään. Pari niistä lähti eri suuntaan ja Disa niiden perään. Homma näytti kyllä enemmän jahtaamiselta kuin kokoamiselta, mutta samaan kasaan lampaat ajautuivat.

Testaaja pyysi minua ottamaan koiran pois lampailta joko kutsulla tai liinasta vetämällä. Disa kävi tosi kuumana, mutta päätin kuitenkin koettaa ensin kutsumalla. Ihmeekseni Disa keskeytti ajon ja tuli heti luokseni, kun kutsuin sitä. Kieli pitkänä se seisoi vieressäni ja odotti seuraavaa siirtoamme. Voin sanoa, että olin ylpeä koirastani.

Jonkin aikaa testaaja vielä halusi nähdä Disan reaktioita ja noin 15 min jälkeen arvostelu oli valmis. Disan kieli oli pitkä ja innosta kirkkaanpunainen ja koira vaikutti varsin tyytyväiseltä itseensä.

Kuvia Kaisa Laurentin albumista:

Intopiukeena lampaan perässä

Innokas koira ei yhtään huomaa, että yksi lampaista hipsii tiehensä

Nyt on jo jano!

Mitähän mä seuraavaksi tekisin?

Olinko mä pätevä?

Testin tulos oli mielestäni osuva ja olin ihan tyytyväinen koiraani, kuten aina.

Testitulos:

Testaaja: Cecilia Persson
1. Aiempi kokemus 2 Tutustunut eläimiin
2a. Kytkettynä, ensimmäinen kontakti 5.Vetää hihnassa, ryntäilee
2b. Kytkettynä, ajaa 5. Ryntää
3a. Vapaana, ajaa 4. Ryntää
3b. Vapaana, haukkuu ajaessaan 2. Vähän
3c. Vapaana, etäisyys eläimistä 1. Lähellä
3d. Vapaana, ajoaika/ajon kestävyys 4. Lopettaa vähitelleen/kutsuttaessa
4a. Ajaessaan, painostaa 2. Siirtää ohjaajan auttaessa
4b. Ajaessaan, näykkii/puree 1. Ei
4c. Ajaessaan, liikkuu siksakkia 2. Taipumus
4d. Ajaessaan, kokoaa 1. Ei lainkaan
5. Tänään koira on osoittanut 3. Hyviä paimennustaipumuksia
Kommentteja: hieman heikko ja epävarma

Sääkin suosi meitä, sunnuntaina taisi olla viimeinen kaunis ja kesäinen päivä. Maanantaina alkoi sataa lorottamalla vettä, tiistaina lähtivät espanjalaiset muuttolintumme kuukauden lomailun jälkeen takaisin kotiin.

Syksy on tässä ja nyt.

Paha on olla paimenessa...

2011-09-10T09:42:00.001+03:00

... likkalapsen kumminkin, jos ei mene tikku p*lluun, kusianen kumminkin.

Tällainen hupsu vanha lastenloru tupsahti mieleen jostain, kun mietiskelin tätä paimentamisharrastusta Disan kanssa.

Disa-koira on kovasti syttynyt paimentamiseen ja on hevostenkin kanssa edistynyt alun nurinkurisesta toiminnasta hieman koiramaisempaan tapaan toimia.

Alussa siis Disa haki hevoset laitumelta pois aivan omintakeisella tavalla: se juoksi Jekin tai Isíngin eteen haukkumaan ja kun närkästynyt hevonen lähti jahtaamaan koiraa, se juoksi karkuun koko lauma perässään. Hassun näköistä, mutta toimivaa.

Lampaille emme ole taas vähään aikaan ehtineet, mutta viimeisimmällä kerralla Disa oli ensimmäistä kertaa ilman liinaa, vapaana kokeilemassa hommaa. Ensin se tapansa mukaan kuumeni aivan liikaa, mutta Eijan tiukka lampaiden puolustaminen sai ensimmäisen hämmennyksen jälkeen koiran hillitsemään itsensä ja se tekikin Ansan kanssa aika mukavasti työtä sen jälkeen. Ehkäpä jo ensi kesänä lamppu syttyy paremmin, jos vaan saamme tilasuuden jatkaa harrastusta.

Kuka tahansa pelästyisi hieman tätä "pässin korviketta", joka uljaasti puolustaa laumaansa.

Tänä aamuna ihanassa aamusumussa pihallamme oli laitumelta tapansa mukaan karannut Isíng, joka sai välittömästi peräänsä innokkaan paimenkoiran, joka ei juurikaan arastele hevosia, vaikka on kerran saanut poskeensa pienen potkun. Potku aiheutti sen, että koira ei mene enää siihen kohtaan laidunta, missä Félagi sitä puksautti takakaviollaan. Muuten se menee yhtä lähelle kuin aiemmin. Aika erikoinen on koiran aivotoiminta.

Isíng saa kyytiä Disalta ja poistuu paikalta häntä hulmuten.

Huomenna menemmekin Disan kanssa paimennustaipumuskokeeseen Piikkiöön. Jännittävää nähdä, millaisen virallisen arvion Disa saa paimenustaipumuksistaan.

---

Mutta nyt muihin puuhiin, kohtapuoleen tulee Kaisa ratsastamaan.

Kimaltava syksy

2011-08-31T08:02:00.002+03:00

Tämä aamu valkenee sateisena, kuten eilinenkin. On kaunista ja raikasta. Sitä en ymmärrä, miksi sadeilmaa sanotaan koiranilmaksi. Meillä ainakin koirat haluavat mielellään takaisin sisälle niin nopeasti kuin mahdollista. Kleo itseasiassa nopeamminkin, sillä se yrittää usein kääntyä takaisin ja tehdä aamupissit keittiön matolle.

Tänään on elokuun viimeinen päivä. Kun olin lapsi, se tarkoitti kesän loppumista. Silloin koulut alkoivat syyskuun alussa. Minusta paljon sopivampi ajankohta kuin elokuun puoliväli. Tosin loma-ajat kesälomaa lukuunottamatta olivat lyhyemmät silloin.

Aamu sateen jälkeen kimaltaa timanttien lailla

Sateesta huolimatta pidän syksystä. Tähän aikaan vuotta maailma muuttuu syvän tummanvihreäksi ja saa lisäväriä keltaisista koivunlehdistä ja kirkkaanpunaisista pihlajanmarjoista. Aamuisin ihana, pehmeä, ihoa hellivä sumu laskeutuu usein maahan asti ja tekee maailmasta hieman aavemaisen ja hyvin pienen.

Pitäisi varmaan alkaa taas harkita sukkien käyttöä - aamun tallikeikan jälkeen varpaat ovat aina hieman viluiset.

***

Nyt kuitenkin on pakko lähteä liikkeelle: sade on loppunut ja Kleo raapii taas nilkkoja, koska sitä ilmeisesti uhkaa nälkäkuolema.

Loppukesän tunnelmia

2011-08-20T08:18:00.004+03:00

Syksy kolkuttelee jo ovella. Se ei minusta ole ikävää. Tosin mukavaa on, että keskelle viileämpiä päiviä tupsahtaa yllättäen valtavan lämmin ja kuuma kesäpäivä vaihtelua tarjoamaan.

Viimeisen kuukauden aikana kotimme on välillä vaikuttanut aivan koirahoitolalta. Ensin luonamme asusteli melkein kaksi viikkoa pikkupeikon Louhi, kun peikkolapsi nautiskeli lomailusta festareilla ja Hollannissa. Karma sai sillä aikaa olla Sarkun hoivassa koirahoitolassa Tampereella. Karman ja Louhen välille on tullut viime aikoina kahinoita, joten niiden pitäminen yhtäaikaa hoidossa olisikin ollut haastavampaa.

Louhen -oletettavasti- murrosikä aiheuttaa välillä pikkukahinoita terriereiden ja Louhen välillä, joten sen kanssa saa olla tarkkana yksinkin. Louhi kun ei alistu, jos Kleo-mamma murisee sille, vaan käy heti ojentamaan aika rankalla otteella. Mitään suurempiä rähinöitä ei kuitenkaan onneksi tullut - pieniä rupia kahinoista toki syntyi, mutta se lienee kuitenkin aika tavallista monikoiraongelmaisissa perheissä.

Louhi ja Disa viihtyvät hyvin yhdessä ja saavat mukavasti purettua nuorta energiaansa leikkimiseen.

Painia ja jytinää riitti Louhen ja Disan kirmatessa sisällä ja ulkona

Seuraavana viikonloppuna tuli hoitoon pieni islantilainen Finna, kun isäntäväki käväisi pikalomalla Pärnussa. Finna on sosiaalinen ja helppo koira, ainoa toivomisen aihetta antava piirre on kova haukkuminen ja järjettömän kimeä ääni.

Tämä kuva Finnasta on otettu pääsiäisen aikaan

Samana viikonloppuna, kun Finna oli hoidossa, oli meillä Hestbakkissa "tilausleiri" viidelle ladylle. Minä sain Kaisan ja Suvin avustuksella viedyksi kaikki omat islantilaiseni ratsain Vaanilaan. Suvi ratsasti Vissalla ja yritti lähes tuloksetta saada siltä tölttiä aikaiseksi. Kaisa sai viikonloppuratsukseen Félagin.

Leiri oli todella mukava ja vastasi täysin odotuksiamme. Kaisan blogissa on varsin hyvin kuvattu, mitä kaikkea teimme. - Siellä on myös monta valokuvaa, jotka kannustavat minua jatkamaan jo hetkeksi tauolle jäänyttä laihdutusprojektiani. -

Minua hieman harmittaa, että Vissan kilahduksen ja Isíngin puuttuvan kengän vuoksi emme koskaan päässeet laukkakisan viivalle. Siitä pitää kyllä saada seuraavalla leirillä revanssi!

Melko onnellinen olen siitä, että vaikka en ole saanut säännöllisisä ratsastustunteja ainakaan vuoteen, on ratsastusasentoni aika mukavalla mallilla. Ainoastaan jalkojen jäykkyys aiheuttaa päänvaivaa. Viikonlopun aikana ratsastin todella paljon ja se aiheutti aika pahan krampin vasempaan reiteen, mikä myös kertoo siitä, että jalkojen asennossa on korjaamista.

Olemme yrittäneet saada Hestbakkista uutta ajankohtaa leirille, mutta ilmeisesti tallin väkeä pelottaa ottaa meitä vastaan, joten odottelemme vielä, että he unohtavat viikonlopun käänteet ja antavat meille uuden mahdollisuuden.

Takaisin pikku hevoslaumani tuli taas ratsain, mutta koska Isíngin toinen takakenkä puuttui, toin sen käsihevosena kotiin. Olipa mukava huomata, kuinka järkeviä ja hyvätapaisia hevosia minulla on. Matka metsän halki sujui täysin ilman kommelluksia tai vaaratilanteita.

Ukkokullan nappaama kännykkäkuva - onnellisesti perillä.

Koirahoitolatoiminta jatkui: Viime viikonloppuna hoitoon tuli pikkupeikon Karma-tyttönen. Karma on suloinen ja tottelevainen tyyppi, jonka kanssa mikään asia ei ole hankalaa. Karman ruskeat silmät seuraavat sinua palvelualttiina koko ajan. Voi, jospa sen voisi opettaa siivoamaan... kyllä noin palvelualtis koiruus saisi viikonlopussa paljon aikaan! (Sääli, ettei minulla ole siitä yhtää sopivaa kuvaa tähän hätään.)

Mikko-poika on hankkinut itselleen viihdykkeeksi mönkijän ja tässä päivänä muutamana sai Disa kyytiä. En osaa sanoa, pelottiko sitä, mutta melko vakavaksi pikkukoiruus meni.

Vauhdin hurmaa?

Mitäpäs tässä muuta: syksyä ja suurta kurpitsaa odotellessa.

Kaikki loppuu aikanaan

2011-07-24T21:16:00.000+03:00

Tällä kertaa loppumassa on kolmeviikkoinen loma. Säänä on ollut pääasiassa hellettä, mikä on mukavasti estänyt siivousintoilun ja ikävästi vähentänyt ratsastusintoa. Paarmat ovat myös vaikuttaneet jälkimmäiseen.

Mukavaa on kuitenkin ollut, joten ei tässä mitään valittamista ole. Työ on hyvä juttu olemassa, muuten loppuu äkkiä ne oravannahat, joilla sitten voi vapaa-aikana tehdä kaikkea kivaa.

Tämän viikon alussa pälkähti päähän mennä pitkästä aikaa Tallinnaan ja päivän varoitusajalla piipahdimme siellä - minä, ukkokulta, poikamme Mikko ja Mikon tyttöystävä Suvi. Oli kiva päivä. Sää oli mitä mainioin ja ruoka hyvää. Olutkin maistui joka paikassa, missä sitä päätimme juoda.

Lähes kaikki katulamput oli kukitettu kauniisti

Taidetta kujalla.

Kiva possujuttu :)

Näitä villamyssyjä ja lapasia on aina kaupan ja ne ovat kovin kauniita.

Loppuviikoksi Disan elämää sitten tuli ilahduttamaan useampikin koiruus: Louhi tuli hoitoon ja Jekku ja Rami viipyivät useana päivänä, kun pojat teki sopuisana autonkorjuuhommia.

Nämä kolme kaverusta jaksavat juosta ja painia

Ja tosiaan, huomenna on huonommin - sikäli että aamulla on lähdettävä töihin. Just olin oppinut nukkumaan aamuisin yhdeksään.

Heinäkuun syntymäpäiväsankareita

2011-07-11T15:51:00.002+03:00

Viime viikolla (4.7.) täytti ensimmäinen ja toistaiseksi ainoa islanninhevoskasvattini Isíng frá Gamlibaer 9 vuotta. Vanha ihmettely nopeasti kiitävistä vuosista on totta tässäkin kohtaa. Isíng alkaa olla muuttunut täysin valkoiseksi vuosien myötä ja on parhaimmillaan se satuhevonen, josta joskus pikkutyttönä haaveilin.

Kasvatus on onnistunut hyvin, Isíng on hyväntahtoinen ja helppo hevonen, jota on mukava ratsastaa. Siltä löytyy liikettä ja eteenpäinpyrkimystä, mutta jarrut eivät ole tainneet kadota kuin kerran.

Tämän päivän syttärisankari on myös hyväntahtoinen, taipuisa ja helppo tapaus. Pikkuislantilaisemme Disa täyttää tänään vuoden. Merkkipäivän kunniaksi käytiin uimassa.

Kesän rantamissi. Ihmisellä pidettäisiin outona tuota kielen riiputusta.

Tomerana häntä pystyssä ensin tullaan...

... ja sitten mennään. Ympyrää uiminen sinne tänne on kivaa!

Kyllä kesä on hienoa aikaa!

ERI -putki päällä

2011-07-09T19:40:00.002+03:00

Tänään oli vuorossa Hyvinkään näyttely. Lähdin matkaan tuossa puoli yhdentoista aikoihin ja olin etukäteen arvioinut, että Disa arvosteltaisiin joskus kahden maissa.

Perillä oltiin puoli kahdentoista maissa ja lampustelin kaikessa rauhassa kohti kehää. Tuttuja lägiläisiä oli esittämässä huskyjään ja virittelin rauhassa uuden retkituolini kehän laidalle. Ajattelin, että on hyvää aikaa totuttautua tunnelmaan.

Kehässä oli koira nro 404 ja meidän numero oli 413 - ihan kiva, että päätettiin olla ajoissa paikalla! Toinenkin islantilainen oli paikalla ja jutustelimme hetken niitä näitä, kunnes Disa kutsuttiin kehään.

Tuomari - Esko Nummijärvi - katsoi ensin hampaat (sai tietty pusun Disalta) ja käski sitten juoksuttamaan koiraa ympäri. Minä juoksutin ja tuomari selaili vihkoaan, jossa ilmeisesti oli rotumääritelmä ja arvosteluohjeet. Laitoin Disan seisomaan ja sitten tuomari sanoi, että voisin juoksuttaa uudeelleen, koska haluaisi nähdä koiran uudelleen liikeessä. (Hieman olen sitä mieltä, ettei ekalla kertaa ehkä ehtinyt nähdä koiraa olenkaan.)

Sitten pysäytin Disan seisomaan ja se seisoi jokseenkin terhakkaana ottaen huomioon lämpötilan vähintäin 35C auringossa, olettaisin.

Arvostelu: "Rotutyyppi: mittasuhteiltaan oikea. Oikeanmuot. pää, vaaleat silmät. Kallo-osa voisi olla tasaisempi. Kookkaat korvat, jotka voisivat olla terävämmät. Hyvä selkä. Melko hyvä häntä. Hyvä rintakehä & oikea-asentoiset raajat- Koiran pitäisi esiintyä ryhdikkäämmin. JUN ERI JUK1"

Tuomari kertoi koiran olevan hieno, mutta sen pitäisi esiintyä ryhdikkäämmin ja siksi ei serttiä tule tällä kertaa. Huomasi kuitenkin, että helle saattaa vaikuttaa esiintymiseen.

Muita näyttelyitä ei nyt ole suunnitelmissa - varmaan kannattaa odottaa, että Disa siirtyy avoimeen luokkaan ja "kypsyy" hieman. Olin ihan iloinen, että emme voittaneet - oli kuitenkin kiva päästä heti kotiin vilvoittelemaan ja päiväunille.

Karjaan näyttely

2011-07-03T17:40:00.002+03:00

Kuumat kesäpäivät jatkuvat. Lomani on juuri alkanut. Liian kuuma minkään tekemiseen, joten on tullut lepäiltyä pari päivää ihan tehokkaasti.

Tänään oli vuorossa Karjaan koiranäyttely Disan kanssa. Ensimmäinen virallinen näyttely Disalle. Islanninlammaskoiria oli ilmoitettu 3 kpl, mutta perillä kuulin, että Minttu-sisko oli saanut samalta tuomarilta jo eilen sertin, joten se ei ilmestynyt paikalle.

Sisu-areenan pihalla oli kuumaa eikä juurikaan tuullut. Minäkin olin varustautunut oikein hatulla, vuosiin en ole sellaista päähäni kesällä laittanut, mutta nyt pelkäsin sen verran auringonpistosta, että väänsin lierihatun väkisin päähäni.

Paikalla piti olla ennen klo 12 - oma arvostelumme olisi noin klo 14, joten aikaa odotteluun oli yllinkyllin. Pystytin pienen jakkarani pihalle ja aloin haistella ilmapiiriä. Disa käyttäytyi omaan tapaansa tyynesti ja kiltisti. Se ei riuhtonut, ei haukkunut, ei pyrkinyt liikoja tekemään tuttavuutta muihin koiriin eikä ihmisiin. Ihanteellinen kumppani väkijoukkoihin!

Toinen paikalle tullut islanninlammaskoira oli Honkasen Sannan valioluokassa esitettävä Blenmarin Adda Idadottir. Sanna tuli esittäytymään ja meillä riitti kyllä odotteluaikana juttua mukavasti. Kehässä oli käynyt meitä ennen pyörähtämässä lapinkoiransa kanssa Kuuman hevosista tuttu Pia ja hänenkin kanssaan tuli jutusteltua.

Sitten tulikin meidä vuoro. Virittelin näyttelyhihnan koiran kaulaan ja kipitin tuomarin luokse. Hän ilmoitti ensin haluavansa tarkistaa koiran pallit ja totesin, ettei niitä toivottavasti löydy, koska koira on narttu. Tuomari oli naureskellen samaa mieltä toivotusta tarkistustuloksesta.

Disa ravasti tosi kauniisti ja seisoikin melko mukavasti. Ajoittain oli jopa häntä pystyssä. Tuomarina toimi Pekka Teini ja arvostelu kuului:

"Mittasuhteiltaan oikea, lupaava, hyvin liikkuva nuori narttu. Oikealinjainen pää, hieman kookkaat korvat. Sievä sukupuolileimaltaan. Edessä hyvä rakenne & takana hyväasentoinen lantio. Voima & lihaskunto tulee myöhemmin. Hyvin laadukas nuoren koiran turkki. Mukava käytös. Kannukset ok. JUN ERI JUK 1."

Arvostelun jälkeen tuomari totesi Disan olevan todella kaunis ja lupavaa yksilö ja vieläpä erittäin miellyttäväkäytöksinen, mutta sen verran vielä kesken, ettei vielä anneta sertiä. Sanoi kuitenkin, että rungon muoto ja linjakkaat liikkeet ovat juuri sitä, mitä paimenelta odotetaankin.

Ihan olen tyytyväinen lopputulokseen. Ensi lauantaina Hyvinkäällä on toinen näyttely ja muihin en sitten ole Disaa vielä ilmoittanutkaan.

Tässä pikkuinen kaunotar kirmaa voikukissa. Onkohan toinen korva tippunut?

Juhannusrauhaa

2011-06-26T13:07:00.004+03:00

On ollut rauhallinen Juhannus. Vaikka talossa on viisi koiraa, ei silti ole rauhatonta. Meillä on ollut perjantaista asti hoidossa Rami ja Jekku. Disasta se on mukavaa, kun saa painia aina, kun huvittaa. Ja aika usein tosiaan huvittaa. Ne eivät kuitenkaa pidä muuta kuin töminää painiessaan, eivät ollenkaan murise tai hauku, joten sekin on aika hiljaista puuhaa.

Ekana iltana Jekku oli hirveän arka. Lähti karkuun, jos sitä yritti silittää. Rami on päättänyt, ettei juurikaan poistu päätyovelta, josta se on sisäänkin tuotu, vaan nukkuu siellä koko ajan. Jekku nukkui siellä ekan yön, mutta viime yönä jokin tuhisteli kovasti sängyssämme ja kun heräsin katsomaan, mikä se on, niin Jekku se siinä nukkui, pää ukkokullan tyynyllä. Hyvin on siis kotiutunut.

Yhteiskuva kuistilla. Oli aika vaikeaa saada ne kaikki samaan nurkkaan.

Juhannus on muuten mennyt aika perinteisesti. Torstaina jo aloitettiin kylpytynnyrillä. Se lämpenikin juuri sopivasti myrskyn ja sähkökatkoa ajaksi, joten siellä oli mukavaa köllötellä, kunnes saatiin sähköt takaisin. Satoi aika lailla, mutta ei tuullut, mukava fiilis.

Aattona sitten laitoin perinteisesti ruokaa - lohta, silliä, uusia perunoita ja pihvit. Vieraana oli Laura-täti ja anoppi. Edelleen siis aika rauhallista menoa, niin kuin tämmöisille vanhoille sopii. Ruoka oli hyvää ja sitä oli liikaakin. Minäkin keskeytin karppauksen uusien perunoiden ja saaristolaisleivän vuoksi. Turhan ankara ei kannata itselleen olla, kyllä juhlapyhistä pitää voida nauttia.

Juhannuspäiväna sain sitten mahdollisuuden lopultakin kokeilla Disan paimennusintoa. Se otettiin pienempään aitaukseen yhdessä vanhempien ja rauhallisempien emolampaiden kanssa. Niiden etupäät olivat aika pelottavat ja ne uskalsivatkin haastaa pienen, epävarman koiran kääntymällä sitä kohti möllöttämään. Disa kuitenkin innostui hommasta aika lailla etenkin kun se sai avukseen kokenemman paimenkoiran.

Tässä jo uskalletaan ajaa ihan takana.

Muutaman kerran jo taisi Disa näykätäkin lampaita takakoivesta.

Kun Disan vuoro loppui, se ei olisi millään malttanut olla aitauksen ulkopuolella ja napitti koko ajan lampaita tarkkana ja välillä kiivaastikin haukkuen. Kyllä siitä varmaan paimenkoira saadaan...

Lauma on aina tosi pienessä nipussa, kuin yhtenä eläimenä

Tuolla on lisää kuvia paimennuksesta.

Lupasin tänään käydä ruokkimassa ja antamassa vettä lampaille, kun muut ovat ranch-kilpailuissa. Kun menin laitumelle, ei lampaita näkynyt missään ja oli aivan hiljaista. Sitten äkkäsin laitumen alalaidassa pari heiluvaa korvaa. Koko jengi oli päivänokosilla eikä niitä näkynyt juuri ollenkaan. Kun kävelin varmuuden vuoksi katsomaan, että kaikki oli ok, lampaat lähtivat seuraamaan minua. Tuli sellainen Hamelinin pillipiipari -olo, kun ne kävelivät perässäni laitumen päästä toiseen. Kauroja ne eivät sitten kuitenkaan syöneet vielä, vaan lähtivät jonnekin toisaalle heinää syöden. Olin kai aika kyllästyttävä johtaja sitten loppujen lopuksi.

Isíng on taas kipeä. Se alkoi viikolla oireilla toista etujalan kaviotaan. Onneksi sain nopeasti Mikan kengittämään sen ja toteamaan, ettei mitään kauhean pahaa näkynyt pahasta ontumisesta huolimatta. Siirsin nyt kaikki hevoset takaisin kuivalle heinälle, jos oireilu johtuikin osittain vihreästä. Ising onkin tuon jälkeen jo paljon paremman oloinen. Ikävää, että tuosta tuntuu tulevan tuollainen riesa...

No, vielä on viikko töitä ennen kolmiviikkoista kesälomaa, joten Isíng ehtii mahdollisesti kuntoutua loma-ajakseni. Lasken jo päiviä lomaan...

Kesän keskellä

2011-06-05T15:45:00.000+03:00

Kesä on tässä ja nyt. Minulla on ollut pitkä viikonloppuvapaa - 4 päivää tätä ihanuutta. Olen mennyt vailla tavoitteita ja suunnitelmia ja se on kyllä parhautta.

Torstaina ja perjantaina minulla oli ilo seurata ystäväni Sadun Hestbakki-hevostallin hevosten muuttoa välillä Karjalohja - Lohja. Tallilla on 30 issikkaa ja kaavailuissa oli, että 12 niistä muuttaisi vaeltaen tämän noin 50 km lenkin. Helatorstaina klo 12 starttasi Karjalohjan Lasolan kartanolta 11 kpl hevosia määränpäänään Sammatin kirkonkylä, jonne hevoset jäisivät yöksi lepäämään.

Kävin autolla Sammatissa vastaaottopaikalla ja kuskasin muutaman ratsastajan - yksi oli osunut vahingossa Lohjalle menevään autoon - Karjalohjan kautta Lohjalle Vaanilan kartanolle hakemaan omia autojaan. Kyllä oli nauravaista, onnellista ja väsynyttä porukkaa.

Tölttijoukko tammikujalla

Seuraavana päivänä ratsastajat jatkoivat Sammatista Lohjalle ja kävimme ottamassa matkalaisista valokuvia Laakspohjan kartanon arvokkaalla tammikujalla.

Perillä Vaanilan kartanon koivukujalla ratsukot olivat perjantaina viiden maissa. Nauravia onnellisia naamoja oli mukava valokuvailla. Varmaan esimerkiksi nämä nuoret, jotka näitä vaelluksia ja hevostouhuja yhdessä tekevät, kasvattavat välilleen arvokkaan ystävyyden, joka toivottavasti kestää läpi elämän.

Me teimme sen! 50 km ja 2 päivää onnellisesti takana .

Tänään kuskasin ensin 5 säkkiä turvetta (á 85 l) kasvihuoneeseen. On helle, joten hiki irtosi mukavasti. Sitten istuttelin sinne 6 tomaatintainta: lajikkeina tumbler - luumunmuotoinen pensastomaatti, roma - keltainen pensastava kirsikkatomaatti sekä tigerella - punaraidallinen aikainen soikea munatomaatti. Lisäksi laitoin kolme kasvihuonekurkun tainta ja kylvin rivin salaattia siemenistä, jotka ostin viime kesänäViipurin kauppahallista.

Terhakat tomaatinalut

Kurkuntaimet alullaan.

Kurpitsat odottaa vielä vuoroaan

Vielä olisi pitänyt laittaa kurpitsan- ja kesäkurpitsantaimet pariin lantakasaan kasvihuoneen taakse, mutta ne jäivät odottamaan, että ukkokulta ottaa ensin nokkospöheikön kasan päältä pois.

Mielestäni tässä on aivan tarpeeksi puuhailua yhden päivän osalle. Siirryn lepotilaan.

Yhtä juhlaa!

2011-05-26T08:33:00.002+03:00

Tämä toukokuu on yhtä juhlaa. Äitienpäivä, Pikku-Wilman syntymäpäivä, omat synttärini ja vielä ukkokullan Laura-tätikin juhlii loppukuusta syntymäpäiviään. Eläimistäkin Félagi ja Marilyn ovat syntyneet toukokuussa. Näitä jälkimmäisiä ei kyllä ole juhlistettu mitenkään. Liputuspäiviäkin on toukokuussa roppakaupalla.

Viime viikonloppuna oli lauantaina Wilman 6-vuotis -syntymäpäiväjuhlat ja sunnuntaina oli ensin päivällä meillä kotona omat synttärikahvitukseni ja illalla sitten olimme porukalla syömässä Villa Haikarissa. 9-henkinen pöytäkunta oli iloinen ja ruokakin oli hyvää. Hyvää oli päivällä itselleni ja ukkokullalle laittamani pihviateriakin.

Karppaajan ei tarvitse nälkää nähdä!

Päivällä oli tietenkin vierailulla myös Lahtisten Finna-koira. Jatkuva paininjytke kävi Finnalla ja Disalla. Jossain vaiheessa tyttöset pulahtivat hieman kuraojassakin. Ikävä kyllä se oja oli se, jonne likakaivosta ylivaluvat vedet laskevat, joten pihalle iloisena porhaltava koirapari oli melko huima näky. Tuoksusta emme tässä edes puhu.

Disan tassuthan ovat valkoiset normaalisti.

"Mutakettuja" kaksin kappalein.

Kuusi vaahdotuskertaa koirashampoolla tarvittiin ennenkuin koiralapset olivat taas normaalin väriset. Onneksi olin juuri edellisenä päivänä ostanut pullollisen shampoota. Olen useasti maininnut, että Disaa ei tarvitse pestä, vaan se kuivuessaan ja ruohossa juostessaan puhdistuu aivan kuin itsestään. Rajansa tuntuu olevan silläkin piirteellä.

Tämä viikko on ollut aika koiravoittoinen. Pikkupeikko on Lahdessa 4 päivää muotoiluinstituutin pääsykokeissa ja Karma & Louhi ovat olleet meillä hoidossa. Suhteellisen rauhallisesti ovat päivät menneet. Välillä Louhi saa jotain haukkukohtauksia ja se kyllä riipii korvia ja hermoja. Samainen tyyppi suolistaa jatkuvalla syötöllä pehmoleluja ja täytemateriaalia on ympäri asuntoa. Onneksi kuitenkin suolistaa elottomia otuksia, joiden jämät saa mahtumaan imuriin. Lisäksi Disa ja Louhi tulevat hyvin juttuun ja onhan se mukavaa, kun on aina painikaveri tarjolla, kun painituttaa.

Perhepiirin koiralauma kasvoi kuulemma taas eilen yhdellä, kun Mikko ja Suvi saivat kotiinsa 5-kuisen sekarotuisen Jekun. Hyvällä tuurilla talossa on siis "omasta takaa" 8 koiraa, kun perhe kokoontuu yhteen: 2 cairnterrieriä, 2 islanninlammaskoiraa, 2 malinoisia ja 2 sekarotuista. Toivottavasti en jonain päivänä sorru ottamaan niitä kaikkia hoitoon samana viikonloppuna...

Mutta nyt työn pariin. Päivä näyttää kovin kauniilta ja aurinkoiselta, mutta onneksi ulkona on niin kylmä tuuli ettei sisällä istuminen kauheasti harmita.

Skumppaa ja mansikoita...

2011-05-08T11:06:00.001+03:00

... niistä on hyvä äitienpäiväaamiainen tehty.

Kuplivaa kevään riemua. Onnittelut kaikille äideille.

Aamulla Pikku-Disa herätti normiaikaan klo 6, piippasi kuin paraskin herätyskello. Pihalla piipahduksen jälkeen jatkoimme unia melkein kahdeksaan asti. Ukkokulta oli hankkinut kauniin ruusupuskan ja keitellyt aamukahvit. Aamukahvin jälkeen kävimme hoitelemassa hevoset ja mummolassa onnittelemassa mummoa.

Mikko ja Suvi tulivat aamiaiselle - hiukan heillä on kiirettä, kun Suvin piti ennen iltavuoroa ehtiä kaikkien äitien ja isoäitien luokse vierailemaan. Meillä oli tarjolla juustopekonimunakasta, mansikoita ja skumppaa. Hyvä hetki aurinkoisella kuistilla.

Nyt on sopiva hetki käydä aamupäivätorkuille.

Aina odotetut hiirenkorvat koivussa tuovat kevään ilon.

Tasapaksua arkea

2011-05-06T08:48:00.001+03:00

Vappukin meni jo. Ei mennyt niin railakkaasti kuin nuoruusaikoina. Lämmitimme kylpytynnyrin ja istuksimme siellä ukkokullan kanssa Fresitaa skoolaten. Illalla syötiin perinteisiä dippijuttuja, lihapullia, prinssinnakkeja, kurkkua ja kukkakaalia sekä perunasalaattia. Vappuviikonloppu oli kolea eikä houkutellut laisinkaan ulkoiluun, joten sisätiloissa meni suurin osa ajasta. Ensi viikonlopusta on luvattu lämpimämpää.

Vapunpäivän aamuna jouduimme murtautumaan mummolaan, mummo ei ollut päässyt sängystä ylös. Mitään varsinaista syytä asialle ei löytynyt, mummoa vain huimasi. Ambulanssiväki totesi mummon kuivuneen, joten ehkäpä huimaus johtui sitten siitä. Eilen mummo pääsi kotiin terveyskeskuksen vuodeosastolta, ehkä aavistuksen huterampana kuin edellisviikolla, mutta varsin nopsaan nousi mummon jalka, jotta pääsisi autoon ja pois tylsästä sairaalasta. Ensi viikolla tulee kotiapu kartoittamaan tilanteen ja mummo saanee jonkin verran kotiapua. Hyvä niin. Hieman olin paikoitelleen pettynyt terveyskeskuksen toimintaan, saimme mm. yhdessä vaiheessa tiedon, että mummon jalka oli murtunut. Seuraavana päivänä selvisi, että kyseessä olikin naapurihuoneen mummo... huoh. Mummon suurin ongelma lienee kuitenkin vanhuus - onhan sitä lasissa jo melkein 90 vuotta.

Tänään on perjantai. Viikko on mennyt kokonaan etätöissä. Varsin paljon sitä säästää aikaa ja rahaa, kun ei tarvitse lähteä konttorille hommiin. En kyllä tiedä, mihin sen säästyneen ajan olen käyttänyt. Olisipa muuten metkaa, kun voisi oikeasti säästää aikaa. Minä ainakin panostaisin enenmmän vapaisiin ja viikonloppuun, jos sellainen mahdollisuus olisi olemassa.

Keskiviikkona työporukkaamme oli kutsuttu Rush'n konserttiin. Varsin rajua rokkia pojat soittivat, vaikka olivatkin ulkonäöltään lähinnä kuin eläkkeellä olevia konttorirottia. Etenkin rumpusoolot olivat mahtavia.

Valtavan kokoinen, hyvälaatuinen screeni oli show'n oleellinen osa.

Huomasin kyllä tulleeni vanhaksi ja rutinoituneeksi, kun kelloakin katsomatta tiesin, että se on 22 ja minulla nukkuma-aika. Urheasti kuitenkin jaksoin konsertin loppuun asti. Eilinen päivä oli kyllä aika unelias, kun en päässyt aamulla suihkuun. Oli unohtunut öljyn tilaus ja se oli lopussa, joten oli tarjolla vain kaivokylmä suihku. Olisihan se tosin virkistänyt, mutta päätin jättää kokeilematta.

Mutta nyt työn kimppuun - illalla ehkä voisi jaksaa ratsastaakin. Kaisa on luvannut tulla avustamaan hevosten valokuvauksessa. Tilasin Kaakkolan satula-auton ja sinne on hyvä toimittaa valokuvia etukäteen, jotta tietävät, millaisia satuloita ottavat mukaan.

---

"En tarvitse mitään niin paljon, kuin hunajaa..." sanoi Puh katsoessaan Ristoa ja Nasua "...paitsi ystäviä.." Ystävyys on sitä kun laittaa silmänsä kiinni ja ajattelee ystäväänsä. Silloin poskilihakset alkavat vetäytyä korvia kohti niin, että kaikki rypytkin siliävät. - Nalle Puh

Jackpots!

2011-04-27T08:42:00.000+03:00

Pääsiäinen oli ja meni. Oli kyllä odotusten mukainen: joutilas ja silti mukavan touhukas viikonloppu. Sää helli suomalaisia lähes helteellä. Mahtavaa, että joskus osuu noille pitkille vapaillekin kaikki kohdalleen.

Ratsailla olin joka päivä. Palmusunnuntaina oli Vaanilan kartanossa Hestbakkin siivoustalkoot. Olin ajatellut mennä mukaan auttamaan, mutta sitten päätinkin lähteä Félagilla metsän poikki katsastamaan paikkaa. Sää oli mahtava: aurinkoa taivaan täydeltä ja lähes 20C lämmintä. Ruunapoika oli innoissaan uusista maisemista. En halunnut toipilasta rasittaa liian kovalla menolla, mutta laitoin sen liikkumaan reippaassa käynnissä tai ravissa koko reissun.

Kun pääsimme perille, hirnahteli Félagi aivan innoissaan uudesta miljööstä. Se selvästi kuvitteli, että saa tavata uusia hevosia ja oli niin pörheänä. Laitoimme Félagin lepäämään ensimmäiseen karsinaan vesiämpärin kera. Sitä ei yhtään haitannut ympärillä hääräävä talkooporukka: yhdellä oli sirkkeli, toisella vasara, kolmannella luuta ja neljäs pörräsi imurin kanssa. Poika vaan kurkisteli paksun otsatukkansa alta kiinnostuneena: Mitä te teette?

Jännää olla uudessa paikassa!

Kotimatka sujui mallikkaasti - noin tunti meni sinne ja tunti takaisin. Pääosin käyntiä, vain pari pätkää ravattiin, jottei poika kyllästyisi ja rasittuisi liikaa.

Yksi hassu viikonlopun vieras oli Finna. Osa porukasta oli päättänyt haravoida mummon pihan ja Finna syöksyi ensimmäisenä isoimpaan lehtikasaan sellaisen nähdessään. Varsinainen lapsonen!


Kyllä lehdet lentää ja kahisee kivasti!

Jos oli viikonloppu säineen ja puuhineen varsinainen jackpot, niin tiistaina sain ihan oikean - varmaan ainukaisen elämässäni - jackpotin. Mikkopoikani kertoi muutama viikko sitten voittaneensa 700€ RAY:n nettipeleistä ja minäkin rekisteröidyin sinne pelaajaksi kokeillakseni onneani. Tiistaiaamuna koneeni näyttö näytti ensin tältä:

2€ panoksella 4 659,67€ - ei huono!

Siirsin 4600€ välittömästi pankkitilille ja jatkoin vielä muutaman pelin ja sitten näytti tältä:

Melko uskomatonta tuuria!

Olin juuri edellisenä päivänä Kaisalle sanonut, että pitää laittaa rahaa sukanvarteen, jotta voisi hankkia heposille sopivammat satulat, kun niiden vartalot ovat niin paljon muuttuneet viime aikoina. Nyt voin tilata sataula-auton paikalle huolettomin mielin, vaikka en ihan kaikkea rahaa tuohon laittaisikaan.

---

Mutta kaipa se on taas töihin käytävä, senhän tietää suomalainen sananlaskukin:

Jokaista juhlaa seuraa arki.

Joutenoloa tiedossa

2011-04-22T12:13:00.000+03:00

Ohra iti parissa päivässä - niin on meilläkin pääsiäinen sisällä.

Pitkät pyhät edessä: Pääsiäinen ja neljä vapaapäivää perätysten. Juuri nyt sataa kaatamalla, mutta sateen pitäisi loppua pian ja sitten kuulemma alkaa lämpöinen viikonloppu. En ole varannut itselleni sen suuremmin ohjelmaa pyhien ajaksi: ratsastusta, koiralenkkejä ja koirakavereita, pyykinpesua ja ennenkaikkea lepoa. Ehkä piipahdan Hestbakkin talkoissa, ehkä en.

Täksi illaksi ovat Kake, Arska ja Wilma kutsuneet saunomaan ja syömään ylämökille. Enpä muistakaan, koska joku olisi kutsunut minut syömään. Virkistävää vaihtelua, kun yleensä itse häärään kapustan varressa.

Viikonlopun onnellisin taitaa olla Disa, joka on kolmen viikon juoksun jälkeen taas saanut olla vapaana. Kyllä se on juossutkin - riemukasta on meno. Mukavaa on se, ettei se ole paria satunnaista auton-perään-peltoa-pitkin -hurhadusta lukuunottamatta yhtään yrittänyt karata, vaan tottelee aivan entiseen tapaan. Eilen tallin päädyssä, kun kutsuin sitä, jottei juoksisi tielle - se pysähtyi ja kääntyi niin nopsaan, että teki kuperkeikan.

Keskiviikkon kävi kengittäjä: kaikki issikat ovat nyt terveitä ja nyt niillä on kesäkengät alla - Félagi ja Ísing alkavat kerätä kuntoa ja etenkin Ísing on selvästi tohkeissaan siitä, että sillä taas ratsastellaan. Vissa taas on saanut hieman solakamman muodon ja näyttää aika kivalta. Tämä tuo mukanaan yhden pulman: satulat. Pitää pikkuisen laittaa sukanvarteen talteen, että saan satula-auton paikalle ja voimme katsastaa jokaiselle sopivan.

Romeo pääsi tänään omalle laitumelleen - pientä heinnännysää siinä kasvaa, vaikka onkin melko pahasti sammaleen vallassa. Muutan Romeon omaan pihattoonsa tämän viikonlopun aikana ja siirrän vedenkeittimen sinne, jotta saan tehdyksi Romeolle edelleen lämmintä greenlinepuuroa, joka on sen elämän pelastus.

Joka päivä minua hämmästyttää se vauhti, jona kevät tänä vuonna tuli. Lunta on vain muutamassa paikassa ja uskoisin, että tämänhetkinen rankkasade vie nekin kokonaan mennessään. Itseasiassa ihan mukavaa, että sataa - se tekee ilmasta raikkaan ja vie talven pölyt mennessään.

Joutsenet ja kurjet toitottelevat päivittäin ja pikkulinnut ovat aamuisin jopa häiritsevän meluisia. Maalaiselämän melut ovat kyllä aika mukavia.

---

Nyt pyykkikoneen kimppuun.

Hyvää hopeahääpäivää, kulta!

2011-04-18T08:03:00.001+03:00

Minä: Huomenta, onkos tänään jotain erityistä?
Hän: Ei, ihan normipäivä, flunssaa pukkaa.
Minä: Hyvää hopeahääpäivää, kulta.
Hän: Ai, miten se tällain maanantaina? (Hymy)
Minä: Jaa-a, eikö ole hämmentävää. (Hymy)
Hän: Yhtään muistanu. Miksei missään ollu keltaisia lappuja seinällä.
Minä: Niinpä. Tuot sitten kukkia illalla, jos muistat. Ajele erityisen varovasti ja hyvää työpäivää.
Hän: Oikeestiko me oltiin tosiaan Lapissa viikko ennen Vappua eikä ollut noin sohjoista?
Minä: Oikeesti oltiin. Silloin oli vuodet kylmempiä.
Hän: Näkemisiin. (Lähtee töihin.)

Kevät on tullut etukuistillekin.

---

Harvahampaita tai muuten höpsöjä

2011-04-16T11:41:00.001+03:00

Torstaina kävi kahden naisen tehotiimi raspaamassa ja rokottamassa hevosporukan. Ensiksi käsittelyyn otettiin Romeo, jonka hampaistosta olen jo tuoksunkin vuoksi ollut huolissani. Enpä ollut turhaan - kolme hammasta jouduttiin ottamaan pois ja kuulemma ainakin kolme lisää ylhäällä heiluu. Niiden tilanne tarkistetaan syksyllä uudelleen. Kaikki kolme pois otettua hammasta olivat äärimmäisen huonossa kunnossa. Jäljelle ei jäänyt kuin muutama hammas taakse. Etuhampaisto on olemassa ja sillä Romeo ilmeisesti vetää ruuan suuhunsa ja sitten lähinnä ikenien avulla se saa syödyksi.

Minna tosin ilokseni sanoi, ettei ole koskaan ennen nähnyt hevosta, jolla olisi noin surkeat hampaat ja joka silti olisi noin mahtavassa kunnossa. Romeo on itseasiassa pulskanpuoleinen ja hyvinkin reipas. Nytkin kun otin sen riimuun otsatukasta kuljettelun sijaan, se ilahtui suunnattomasti ja lähti heti laukkaan. Silti mielessä on pieni haikeus, eikpä tuokaan kullanmuru loputtomiin voi elää.

Muiden hevosten hoito meni mallikkaasti, vain Vissa piti rauhoittaa. Käsittämätön purenta noilla issikoillani on - viisi vuotta sitten ne oli raspattu viimeksi eikä mainittavia piikkejä ollut kellään. Se, jos joku, on suoraa rahansaäästöä. Johtunee osittain perimästä ja osittain siitä, että ne elävät niin luonnonmukaista elämää suuressa aitauksessaan, jossa on monenmoista purtavaa.

---

Äijävapaa viikko päättyi viime yönä, kun pojat tulivat Lapin matkaltaan kotiin päivää aiemmin, kun oli kerrottu. Minulle toki oli kerrottu, mutta poikani Mikko halusi yllättää Suvin. Suvilla olikin jo valtava ikävä ja minusta oli hupaisaa kuulla poikien antamia väliaikatietoja päivän mittaan: nyt ollaan pizzalla, nyt siivotaan mökkiä, huomenna lähdetään klo 7 tulemaan jne.

Suvi ja Rami tulivat taas yöksi, luvassa oli kylpytynnyröintia kaksiteen. Alkuillasta oli vilskettä talossa, kun Pikkupeikko koirineen, Sarkku oliivinenineen, Suvi ja Rami ja meidän perheen koirat olivat kaikki talossa. Pari epäsosiaalista koirapersoonaa piti laittaa omiin huoneisiinsa ja Rami-nössö halusi jäädä ulos, mutta muuten tuvassa paini yhtenä könttänä 6 koiraa sinne ja tänne. Disa oli hiljaisen viikon jälkeen todella mielissään. Se kun ei ole pariin viikkoon saanut juoksunsa vuoksi edes juosta vapaana, niin vaikuttaa välillä tosi masentuneelta.

Talo oli kyllä melko hiljainen sen jälkeen, kun muut, paitsi Suvi, nopeasti vääntämäni illallisen jälkeen lähtivät koteihinsa. Kyllä on kivaa, kun välillä on huisketta! Oli kyllä rattoisaa istuskella hiljaisessa yössä kaksisteen tynnyrissäkin maailmaa parantamassa.

Yöllä kotiutuneet pojat olivat toivoneet, että saisin pidettyä kylpytynnyrin heille lämpimänä ja laitoin vielä pesällisen sinne, kun poistuimme Suvin kanssa. Tynnyri oli kuulemma sitten liiankin kuuma, joten se ei mennyt ihan putkeen. No, illalla uusiksi sopivammassa lämmössä.

Loppuun pari valokuvaa viikon varrelta ennkuin lähden lauantaipäivän puuhiin.

Suvi imuroi autoni ja aamulla etupenkit näyttivät tältä.

Kleo nappaa nykyisin aina aamuisin leipäpalan Romeon kupista ja kanniskelee sitä sitten suussaan malttamatta syödä sitä. Vaikuttaa hieman hupsulta, mutta sellaistahan omistamisen ilo joskus on.

My treasure!

Kevät-kevät-kevät -jippiaijee!

2011-04-12T07:22:00.001+03:00

Tuoksupelargonioiden taimet etukuistilla - kevät!

Nyt on jo tiistai - aurinko ei enää kirvele silmiä, mutta mustarastas huhuilee ikkunani takana. On huikean ihanaa, kun kevät tulee näin valtavalla kohinalla. Metriset hanget ovat jo lähes kadonneet, vaikka luulin, että vielä jussinakin saa lunta katsella. Onneksi olin väärässä. Minähän toki harvoin olen.

Äijävapaa viikko on tullut puolimatkaan. Tuskinpa puuhailen mitään se kummenpaa kuin äijälliselläkään viikolla, mutta tavallaan on mukavaa olla omin nokkinensa, kun harvoin olen. Sunnuntai-iltapäivällä korjailin hevosaitoja. Se on oleellinen osa harrastusta, kun hevoset asuvat kotipihalla. Toista tuntia kesti pelkästään se, että nostelin kaikki alalangat maasta ja katselin silmämääräisesti, ettei lanka näytä katkenneen. Joko olen hidas tai sitten aitaus on melko iso.

Kun sain homman tehdyksi, tuli Kaisa taas kopsottelemaan Félagilla yhteislenkille. Minä arvoin itselleni tällä kertaa Vissan. Vissa oli viimeksi aivan "kilipäinen", mutta sunnuntaina se esitti aivan parastaan - se oli niin kuuliainen ja ihana, että harvoin sellaista kokee. Onni on omistaa mukava hevonen.

Karvaa näistä tyypeistä irtoaa mahdottomasti. Syksyllä katkennut puomi pakottaa harjaamaan hevoset sisällä ja se on kyllä aika aivastuttavaa puuhaa. Olenkin alkanut kerätä irtokarvaa talteen ja nyt sitä on jo lähes saavillinen koossa. Tänä aamuna katselin, kun varispariskunta kokoili ulkoa itselleen pesäaineita. Varmaan tulee lämmin pesä, kun siihen käyttää issikanvillaa. Ajattelin saada jonku kehräämään tuosta lankaa, josko vaikka villasukkia läheisille saisi teetetyksi (tai jopa tehdyksi, mitä kyllä epäilen).

Suvi - miniäkokelas - tuli Ramin kanssa vielä yöksi sunnuntai-iltana. Istuskelimme iltaa katsellen Idolsien semifinaalia, kummallakin oli ulkoilun hehkuttama posket ja raukea olo. Melkoisen rattoisaa. Saunan jälkeen olinkin aika aikaisin kypsä unille - etenkin kun herätys oli 5:30, jotta Suvi ehtisi töihin.

Maanantaina piipahdin töissä palaverissa aamupäivällä ja lounaan jälkeen tulin jatkamaan töitä kotiin. Alkuillasta oli taas vuorossa Disan toinen pentuagilitykerta. Marilyn ei tällä kertaa jäänyt itkemään, vaan posahti varovaisuudestani huolimatta vauhdilla ovesta pihalle treeniliivin innoittamana. Se kimmahtaa sopivan tilaisuuden tullen jousen lailla ovesta ulos varsin riemukkaana, eikä ole toivoakaan, että se tulisi luokse. Pikkukoiruus on kuitenkin määrätyllä lailla kuulolla ja tällä kertaa kiinnisaamiseksi riitti se, että lähdin autolla kohti peräkylää, kovasti kutsuin sitä takaluukkuun kumikanaa vinguttaen ennen lähtöä. Marilyn meni halpaan ja lähti juoksemaan perääni ja vastaantullut kävelylenkkeijä sai sen napatuksi kiinni heti alkumatkasta. Palautin tyypin kotiin, annoin sille sonninsutin pureksittavaksi ja niin pääsin lähtemään.

Toisella treenikerralla oli ensin edellisen kertausta. Ensin leikittiin oman ohjaajn kanssa. Seuraavaksi tarkistettiin oravaistunnan tilanne, mikä ei vielä ihan ollut hanskassa. Disa osaa nousta takajaloilleen, mutta kyykky on hieman hakusassa vielä. No, treenataan lisää.

Kolmas ja neljäs kertausosio oli puomin yli juoksu ja maassa olevien rimojen yli juoksu. Puomi meni hyvin, Disa ihan hakeutui sille. Maarimat kopsahtelivat aika lailla, mutta kun muutimme hieman niiden etäisyyttä, meni paremmin.

Lopuksi tutustuttiin renkaaseen. Sepolla oli moottoripyörän irtorengas. Siihen tutustuttiin ensin siten, että se makasi maassa. Sitten se nostettiin pystyyn ja pentu sai mennä edestakaisin ja aina läpimenosta palkattiin se namilla. Ihan reippaasti ja pelkäämättä Disa meni renkaasta, mutta ei se kyllä itsestään toimintoa tarjonnut, mitä hiukan toivottiin. Voipi olla, että koiralla oli hiukan vetoveks, koska tätä tehtiin ihan lopuksi.

Kotiläksyksi saatiin lisää oravaistuntaa ja uutena juttuna tuolin tms. alitusta siten, että laitetaan pikkuhiljaa pyyheliina tuolin päälle niin, että koira joutuu menemään lopulta siten. että pitää tuupata pyyhe päällään pois tieltä. Tämä helpottaa pussin oppimista sitten myöhemmin.

Nappiajoituksia ja Pikku-Tsunami

2011-04-10T09:33:00.000+03:00

Äijävapaan viikon ensimmäinen päivä sujui melko nappiin suunnitelmien mukaan. Aamulla, kuten eilen jo kerroin, pesin kylpytynnyrin pohjan, täytin tynnyrin ja esilämmitin tynnyriä aamupäivän. Suunnitelmiin kuului lisäksi avotulen poltto pihalla. Leikkimökkimme kuistille pesän tehneet erilaiset vettyneet pakkauslaatikot - TV, näyttö, kylpyhuoneen kaappi, tiesmitä... ovat aina ärsyttäneet minua, koska ne ovat lähes ensimmäisinä silmissäni, kun ajan pihaan.

Oli kyllä ihanan keväinen olo, kun aamupäivän kuljeskelin kylpytynnyrissä loimuavan uunin ja etupihalla roihuavan nuotion välillä pitäen yllä tulta molemmissa. Savun haju, melkein liian kirkas auringonpaiste, leppeä tuuli - kaikki ne kuuluvat kevääseen.

Seuraavana ohjelmassa oli kauppareissu. Aamusella olin tutkaillut karppaus.info -sivustoja jä päättänyt klassisen pääruokani uunilohen lisäksi tarjota alkupalaksi täytettyjä herkkusieniä ja jälkiruuaksi suklaamoussea. (Mihin sitä joutuisikaan ilman netin loistavia reseptilinkkejä.) Starkista samalla noudettu ilmainen puukuorma -Kiitokset taas Arskalle, konjakkia luvassa- kulki kiltisti pomppien perässäni aurinkoista tietä ajellessani ja olin lähes aikataulussa, kun tulin kotiin. Ehkä puolisen tuntia liian kauan meni reissussa, koska tie oli niin kaameassa kunnossa, etten peräkärryllä uskaltanut ajella normaalivauhtia.

Olin juuri virittelemässä alkuruuan tekoa, kun Kaisa soitteli ja kyseli, joko saisi lähteä tulemaan - Félagia oli kuulemma pikku heppatytöllä jo kaamea ikävä. Olin ajatellut kohta soittaa ja kehottaa lähtemään, joten nappiin meni ajoitus. Tein alkuruuan, uuniperunat ja jälkiruuan valmiiksi sillä aikaa, kun Kaisa ihasteli akvaarioni uusia pikku asukkeja - rusokiilakylkiä ja muitakin vipeltäjiä.

Ison akvaarion omaa kasvatustoimintaa pieni mustamolli. Taustalla uusin kasvihankintani - hatturuoho.


Pikkuakvaariossa on nyt varmasti noin 60 - 80 eri-ikäistä ja -väristä platynpoikasta. Noin 8 valkoista taitaa olla uusinta kantaa. -Anteeksi kuvanlaatu, mutta nämä ovat vain 2 mm mittaisia. -

Kun sain ruuat jääkaappiin, alkoi olla jo kiire. Kovistelin Kaisaa, ettei sitä hevosta sitten lääpitä tuntikausia - 5 min ja ratsaille, jotta ehditään saada ruoka valmiiksi klo 19:ksi. Samassa tuli tekstari, jossa yksi illallisvieraista ketoi myöhästyvänsä vähän, jotta ehtisi liikuttaa kaikki hevoset. Siirrettiin illallisen alkua puoli tuntia. Nappiin meni taas tämäkin.

Suvikin ehti porukkaan, joten saimme kopsotella kolmisteen aurinkoista maantietä. Kaisalla ja Félagilla tosin taisi olla aika yksinäistä välillä, koska Ísing ja Jekki painelivat laukkavauhtia 33km/h ja Félagin maksiminopeus on 24 km/h. Silti oli kivaa ratsastella yhdessä. Porukalla laitoimme hikisille hevosille takit päälle, annoimme vedet hevosille ja Romeolle yöruuat. Mukavaa vaihtelua minulle, joka yleensä puuhastelen yksin tallilla. Tosin eihän kukaan nyt niin hyvin osaa, kuin minä, joten koko ajan piti jotain neuvoja antaa toisille. Hymyhuulin tytöt jaksoivat, kävivät varmaan vuorotellen sitten piilossa puimassa nyrkkiä tai jotain besserwisserille.

Meitä oli viisi "hevoshullua" naista illallispöydässä - hyvin maittoi ruoka kaikille ja juttu kulki, vaikka kaikki eivät olletkaan keskenään ennestään tuttuja. Neljä meistä meni sitten loppujen lopuksi pönttöön, viides notkui tarjoilijana pöntön ulkopuolella viihdyttämässä pöntössä olijoita.

Kaisa oli tuonut minulle lahjaksi pienen vaaleanpunaisen kumiankan ja pönttöön mennessä tytöt heittivät sen iloisesti keskelle pönttöä kellumaan.


Pikkuankka ei ihan hallinnut uintia tai sitten se oli juopahtava (kuten lahjansaajakin...), kun ei yhtään kestänyt pystyssä.

Kun me hoikat ja tiukkapeppuiset ratsastajattaret olimme päässeet pönttöön, oli ehkä hieman vettä luiskahtanut pöntön laitojen yli ja hetken kuluttua aloimme kaivata pientä kumiankkaamme. Voi ei, tämä pienimuotoinen tsunami oli vienyt pikkuisemme laidan yli. Sieltähän se löytyi sitten hangelta vain muutaman metrin päästä ja pääsi taas näyttämään uimataitojaan. Samalla se sai sitten nimenkin itselleen: Tsunami.

Aamulla Pikku-Tsunami odotteli kylpyyn pääsyä turvallisesti tynnyrin laidalla.

Pöntössä juttu luisti ja aika kului nopeasti. Kivan illan päätteeksi jäivät Suvi ja Rambo vielä yöksi, mutta muut juhlijat lähtivät autoilla kohti kotiaan. Pikkuisen piti vahtia, ettei kukaan heistä vienyt mennessään Disaa, joka oli tapansa mukaan hurmannut jokaisen lempeällä tuppautuvalla tavallaan.

Tässä iässä rajut juhlat päättyvät jo klo 23:55. Sinänsä hyvä, koska 5:45 herättelin Suvia aamukahville, jotta hän ehtisi aamuvuoroon töihin. Nyt kello on 9:30 ja olen hoidellut tallihommat ja kaikki 4 koiraa ja kirjoitellut tätä kaikessa rauhassa. Seuraavaksi on päivän ohjelmassa aamupäivätorkut ja sen jälkeen "Katsotaan, mitä keksitään".

Kevätkivaa

2011-04-09T09:06:00.002+03:00

Maanantaina alkoivat kevään koiranilmat. Kylmää vettä satoi taivaan täydeltä. Lähes kaikki Suomen konttorirotat luultavasti kauhistelivat sadetta ikkunoistaan kehuskellen mielessään "koulutuksen takaamaa siistiä sisätyötä". Tuota tosin itsekin kiittelin, mutta samalla myötätuntoni oli pikkupeikon matkassa hevostallitöissä. Tosin enpä tiedä, oliko hän työvuorossa, kun liiemmälti ei ole itsestään ilmoitellut. Se lausahdukseni pikkupeikon kuulumisista ei kohta ole edes mikään vitsi, että "eipä ole mitään kuulunut, on vissiin rahat riittäneet".
*Mistähän peikko aavistikin virtuaalijäkätykseni, juuri kun olin kirjoittamassa tätä pärähti puhelin ja ei- ei tarvinnut rahaa - yhden puhelinnumeron vain!*

Koiranilma tai ei, maanantaina oli vuorossa Disan eka pentuagilitykerta - onneksi nykyisin treenaillaan sisähalleissa, sopii myös tämmöisille säärajotteisille vanhemmille ihmisille (suom. huom "kermaperseille"). Yritin lähtiessäni piilottaa treeniliivin reppuun, ettei Marilyn masentuisi. Luulin, ettei se tajuaisi koko asiaa, koska on taas viettänyt eteisen nurkassa hiirentuoksuja vikisten ainakin viikon - uloskin on saanut kaulapannasta kiskoa. Erehdyin pahasti. Kun tungin juustolla ja kissannappuloilla täytettyä treeniliiviäni reppuun, oli pieni musta nenä välittömästi vieressäni ja trimmaamaton porkkanahäntä huiskasi riemuissaan. Hieman syyllisenä kerroin Marilynille, että nyt on Disan vuoro. Oven ulkopuolelle kuului Marilynin itku - ei haukku, ei ulvonta - oikeasti pikkuinen koira itki. Huoh.

Disalle oli ostettu uudet turvavyöt, jotta pikkuinen voisi istuskella vieressäni matkan aikana. Se onkin aina repsikan paikalla tosi kiltisti ja tuijottaa napakkana eteensä. Olimme paikalla yli-innokkaina aivan liian varhain ja vettä satoi lotisemalla. Kylmää vettä. Minulla oli öljykangastakkini päällä, mutta toki sen kaula-aukosta lirisi niskaani hyhmäistä vettä. Onneksi en ollut ainoa, Eijakin jo hytisi märkänä pikkuisen partacollietypykkänsä kanssa pihalla. Hän oli fiksuna varautunut sadevaattein - tosin jostain syystä ne olivat repussa - eivät päällä. Heh. Naisen logiikkaa, oletan.

Eka "vaaviagilitytunti" oli nopeasti ohi. Sporttikoirahalli vaikutti aika kivalta treenipaikalta eikä sinne ollutkaan kotoa ihan niin pitkä matka kuin kuvittelin. Meitä oli neljä ryhmässä, joten saimme kyllä kivasti treeniaikaa. Ensin harjoiteltiin ohjaajaan keskittymistä. Disa osaa aika hyvin tuijottaa namia ja minua vaikka paikalla olisi muita koiria, vaikkei se kauhean ahne olekaan. Harmillista, että en osaa leikkiä koiran kanssa. Leikkikoulutkin on käyty, mutta en vaan osaa. Ilmeisesti koirani tietävät, etten ole erityisen ihastunut repimisleikkeihin. Pikkupeikon kanssa koirat kyllä leikkivät repimisleikkejä, joten se on minusta kiinni - ei koirasta.

Seuraavaksi laitettiin koira juoksemaan maassa olevan puomin yli namivanaa seuraten. Kaikki tekivät tuonkin tosi reippaasti ja varmasti.

Kolmenneksi harjoiteltiin oravaistuntaa. Se saatiin kotiläksyksikin. Oravaistunta kehittää kuulemma takajalkojen tuntemusta ja opettaa koiraa ponnistamaan oikein.

Neljäs tehtävä oli laittaa koira juoksemaan maassa olevien rimojen yli ja palkata se eteen - ei kädestä. Arvatkaapas muuten, muistinko palkata eteen? Tässä harjoituksessa on ideana saada koira tiedostamaan kaikkien jalkojen liike. Takajalat saattavat aluksi töksähdellä rimoihin, mutta se ei tunnu kivalta, joten koira oppii äkkiä sijoittamaan jakansa oikein.

Lopuksi otettiin ohjaajasta irtoamisharjoitus eli koira laitettiin kirmaamaan "Nakkisetä-Sepon" perään. Tätäkin pitäisi harjoitella kotona. (Arvatkaapas, olenko muistanut harjoitella kotiläksyjä juuri yhtään?)

Ei jaksanut Disa enää kotimatkalla seurata liikennettä. Ihan kohta se nukahtaa taas...

Vaikka tehtävät olivat helppoja oli pikkuinen ihan uninen, kun päästiin autoon. Loppuillan se retkotti reporankana eteisessä. Maalaiskoiralle uudet asiat ja uusi paikka olivat selvästi tuottaneet päänvaivaa. Ihan kiva, että maanantai-illoille on odotettavissa jotain kivaa. Yleensä maanantait ovat olleet enemmän tai vähemmän väsymyspäiviä.

Nyt on jo lauantai eikä ole koiranilmasta tietoakaan. Kevätsade on hävittänyt lumet kokonaan monesta paikkaa ja juuri nyt aurinko paistaa kirkkaasti. Ukkokulta ja poikamme lähtivät aamulla hiihtolomalle Pyhätunturille, joten vuorossa on "äijävapaa viikko". Aloitin sen reippaasti aamulla klo 7 hinkkaamalla kylpytynnyrin pohjaa kaakelinpesimellä ja saunanpesuaineella. Kuvitelkaa pikkupakkanen ja kaivokylmä vesi, niin tiedätte, miten paljon se virkistää.

Nyt tynnyriin on jo vesi valumassa. Illalla tulee kylävieraita kylpemään ja sitä ennen Kaisa ratsastamaan. Minä taidan siirtyä siivoilemaan, ensin akvaario ja sitten muuta, varmaan voisi pihalle laittaa pienen vainovalkean ja poltella pahveja ja muuta roskaa. Ja jos vaikka pieniä puroja tekisi kuraiseen tiehen. Se se on parasta keväässä.

Parasta ennen...?

2011-03-30T08:08:00.010+03:00

Eilen oli radiossa keskustelu, jossa mietittiin ihmisen parasta ennen -päiväystä. Monet ehdottivat kihlasormuksissa olevia päiviä ja monet hautakiveen kirjattua. Eri tavaroilla on erilaiset päivämääräjutut - joihinkin merkitään parasta ennnen ja jotkin viimeinen käyttöpäivä. Välillä hämmästyttää, kun viimeinen käyttöpäivä on mennyt jo aikaa sitten eikä tuotteessa näy mitään vikaa.

Niinhän se on ihmisissäkin - aina ei huomaa, että toinen tuntee jo elämänsä menneen ohi ja olevansa ihan käyttökelvoton - tosissa ihmisissä se näkyy hyvin: joku on masentunut ja luovuttanut siinä tilanteessa, jossa toinen menee iloisena ja toiveikkaana eteenpäin. Jollekin pieni vastamäki voi olla ylittämätön vuori - ei löydy enää muuta konstia kuin jäädä istumaan ja itkemään kovaa kohtaloaan.

Milloin se sitten on omassa elämässäni ollut parasta?

Lapsena tietenkin - kesät olivat kauniita ja pulutkin lihavampia. Muistoissa on ihania aamuvarhaisen hetkiä vaarin kanssa merellä, kun hän kärsivällisesti opetti pientä natiaista soutamaan verkkoja. Ihan pienenä istua napotin kokkatuhdolla odottamassa, josko verkosta nousisi iso hauki tai pienen pieni merenneito. Merenneitoa ei koskaan tullut eikä merihevosta, mutta aina oli jännittävää odottaa ja nähdä mahdollisimman pian veden alta tulevasta verkosta kala ja tunnistaa, mikä kala sieltä on tulossa. Oli myös ihanaa herätä siihen, että vaari toi kupillisen auringon kuumentamia mansikoita aamupalaksi. Heti herättyä piti juosta naapuriin, jotta saisi taluttaa lehmän navetasta laitumelle muutaman sata metriä. Yhtenä kesänä sain naapurista kukkopojan ja se kesyyntyi ja juoksi perässäni joka paikkaan. Kun olin uimassa, kukko juoksi hädissään kohti aaltoja kaameasti kiekuen. Kun juoksin kyläkauppaan ostamaan jäätelöä, se istui kaupan rappusilla odottamassa omaa vohvelinpalaansa. Koko kesä juostiin paljain jaloin ja jalkapohjista tuli paksut kuin kengänpohjat. Tästä ajasta voisi kertoa vaikka minkälaisia pikku juttuja. Onnelinen lapsuus on huippujuttu, sitä ei kaikilla maailmassa ole.

Ja nuorena - koko maailma tuntui olevan edessä, kun sitä "kasvoi kohti aikuisuutta". Opiskelu ja uudet ihmiset olivat kiinnostavia ja oli mahtavaa itsenäistyä, saada ajokortti ja ensimmäinen oma koti. Muutama ikimuistoinen ja sykähdyttävä rakkausjuttukin mahtuu tähän vaiheeseen ja melko monta prinssiä, jota ei olisi pitänyt pussata ollenkaan, koska ne muuttuivat aika nopeasti sammakoiksi.

Milloin se aikuisuus sitten tuli ja merkittiinkö vihkisormukseeni parasta ennen -päiväys? Ei todellakaan. Kaksi mahtavinta hetkeä elämässäni osuu tuon ajankohdan jälkeen: molempien lasteni syntymä. Ensimmäinen synnytys oli pitkä ja kivulias, mutta pieni, ruttuinen poikalapsi, joka suurin silmin ihmetteli uutta maailmaa oli mahtava palkka siitä urakasta. Toinen synnytys oli helpompi, mutta palkka oli yhtä ihana: pikkuinen, nunnannäköinen tyttö, joka rypisteli jo laitoksella maailmanparantajan ilmein otsaansa.

Niiden huippuhetkien jälkeen olikin sitten parikymmentä vuotta kiireistä ja toimeliasta aikaa. Vaipanvaihto- ja ruokintakauden jälkeen pitivät tasaista vipinää elämässä omat ja lasten harrastukset ja työ. Vuodet ovat menneet niin nopeasti, että välillä pysähdyn mielessäni katsomaan taaksepäin: missä ne ovat?

Nyt ovat molemmat lapset "omillaan", kummallakin on työpaikka, omat lemmikit ja kumppanit. Minun elämäni on paljon rauhallisempaa ja suunnitelmallisempaa ja säännöllisempää kuin nuorempana. Päivittäisinä ilonaiheina ovat ukkokulta, koirat, hevoset ja työ - arki. Juuri nyt on kevät tulossa, vaikka sitä ei uskoisikaan, kun joka päivä sataa lisää lunta.

Iso ilonaihe juuri nyt on se, että kaviovaivaiset hevoseni alkavat olla kunnossa. Toissapäivänä laitettiin Ísingille idioottikengät etujalkoihin (siis kenkä takaperin jalkaan, jotta kenkä ei missään tapauksessa kasvaessaan puristaisi edestä) ja eilen lähdin ratsastamaan kengittäjän antaman ohjeen mukaan "aluksi käyntilenkkejä". Ísing oli aivan innoissaan, kun hain sen riimuun ja laitoin sille suitset ja satulan. Hörähteli, kun kävelimme talliin.

Joko mennään?

Lenkki olikin sitten melkoisen vauhdikas. Typykkä ei ontuntut ollenkaan ja halusi painella laukkaa. 35 minuutin jälkeen se oli todella hikinen ja itseensä tyytyväisen oloinen. Tästä on hyvä jatkaa.

Félagin kanssakin olen päässyt jo tekemään pari lenkkiä. Se on kyllä enemmän jumissa lihaksistaan kuin Ísing ja sen kanssa todennäköisesti tarvitaan niitä reippaita kävelylenkkejä ja hierojaa, jotta se kuntoutuisi ennalleen. Viikonloppuna tulee Kaisakin pitkästä aikaa kopsottelemaan.

Ja voi ihmetystä - pikkuinen islanninlammaskoiratyttöni sai maanantaina ekan juoksun. Vuoden päästä on edessä toive siitä, että sille voisi teettää pentuja ja iloita niistä. Onneksi voimme silti aloittaa ensi maanantaina agilityn alkeet, koska hallissa saa treenata, jos käyttää juoksukoiralla housuja.

Joten - summa summarum - minun parasta ennen -päiväykseni ei ole lähelläkään. Toivottavasti muutkin saavat arjestaan päivittäin iloa.

---

Mutta nyt töihin. Tänään ei ehkä ole ihan niin turhauttavaa kuin eilen, kun löin päätäni seinään yhden pikkuisen puuttuvan ruksin vuoksi monta tuntia.

Edestakaisin

2011-03-19T09:47:00.001+02:00

Tämän viikonlopun teemana on eestaas-meneminen. Kytäjällä on perjantaista sunnuntaihin islanninhevosyhdistyksen maajoukkuevalmennus ja olen enempi tai vähempi mukana auttamassa - urheiluvaliokunnan puheenjohtajana olen vastuussa tapahtumasta ja koska minusta ei paljon muuta iloa valmennuksessa ole, niin olen leiponut, tilannut fanipaitoja yms. sekalaista puuhaa. Ajatukseni on ajaa joka päivä tuonne Kytäjälle ja takaisin katsomaan valmennuksia ja auttamaan vaikka puffan pidossa.

Otin perjantaiksi talvilomapäivän ja ajelin aamupäivällä Kytäjälle ja sitten illalla takaisin. Kylätiet ovat määrättömän liukkaat ja alkumetreillä näytti ensin siltä, että ajaudun pihatiellä penkkaan, koska auto liukui vaan jäätä pitkin, mutta onneksi näin ei käynyt.

Lehmijärventiellä oli sitten seuraava ongelma. Tiellä on syvät urat ja muuten se on aivan umpijäässä, joten jos pysyy niissä urissa niin ajo sujuu hyvin. Yhdessä kohtaa oli keskellä tietä peltopyyparvi ja keskittymiseni hieman hervahti ja auto nousi pois urasta ja alkoi heittelehtia edestakaisin. Siinä sitä kieli keskellä suuta ja sydän kurkussa heijailin auton kanssa puolelta toiselle melkoisen pitkän matkan peläten penkkoja ja vastaantulijoita. No, siitäkin selvisin ja pääsin sydän pamppaillen sulille teille. Ihana kevätaurinko sai kyllä mielen hyväksi ja pikkumurheet unohtumaan.

Kytäjällä sitten tipahti pakoputki kannattimistaan, lounaalle mennessä ihmettelimme kovasti, mikä rohisee. Onneksi sain apua Kytäjän maatilan ja golfin palvelualttiilta työntekijöiltä, jotka näppärästi kiinnittivät pakoputken takaisin kiinni. Kiinnityskumit olivat kuulemma hapertuneet poikki - ei mitään sellaista, mitä ei saisi nippusiteella kuntoon. Loistoporukkaa.

Sanoin tässä päivänä muutamana jollekulle, että pitäisi harjoitella peruuttamista. Ei ole mahdotonta, että joutuu tilanteeseen, jossa joutuu peruuttamaan pitkän matkan ja on aika noloa, jos joutuu pyytämään apua. Sellaista harjoittelutilannetta ei sitten tarvinnut kauan odotella, koska kotiin ajaessani oli tie edelleen niin liukas, että jäin 20 cm päähän pihasta - auto pysähtyi siihen ja lähti kelkkailemaan peilijäätä alas. Sain sitten peruuttaa auton melkein alas asti, että sain otetuksi uuden vauhdin päästäkseni pihaan. No ei onnistunut tokallakaan kerralla ja taas sain kelkkailla ja peruuttaa takaisin. Tällä kertaa jätin auton suosiolla tallille, koska ei olisi mukavaa rikkoa autoaan kesken viikonlopun.

Nyt elellään lauantaiaamua - lunta sataa - kotitie on peilijäässä edelleen. Pelkäsin aamulla koirien loukkaavan itsensä, etenkin Disa kaatuili melko pahan näköisesti, kun se säntäili omaan tapaansa edestakaisin. Oma menoni ei ollut mitenkään vauhdikasta - nastalenkkareillakaan ei oikein tahdo pysyä pystyssä, joten liikkumiseni näyttää vaippapöksyiseltä. Pehmoinen lumisade jaksaa edelleenkin ilahduttaa minua, vaikka lunta on tänä talvena todella riittänyt. Tosin tässä vaiheessa jo sitä hokee itselleen, että "uusi lumi, vanhan surma".

Oma pieni hevoslaumani näytti taas niin sopuisata ja somalta, kun tulin tallilta takaisin. Félagi ja Romeo ropsuttelivat toisiaan ja ilahduttavasti molemmat kaviotoipilaat seisovat omilla jaloillaan ja askelet alkavat olla jo samanpituiset - tietämätön ei ehkä edes huomaisi pientä ontumista. Ihanaa, että nuo lopultakin alkavat kuntoutua. Romeo on päivät isojen hevosten kanssa ja niillä on Félagin kanssa usein "omaa kivaa" - Jekkikin välillä rapsuttelee pikkuponia. Yhtenä aamuna vanhusponi kosiskeli kovasti Ísingiä, joka hörähteli papparaiselle hyvinkin iloisena saamastaan huomiosta. Ei Romeota kyllä ihan heti uskoisi 32-vuotiaaksi.

Pikkulauma mahtuu kännykkäkuvaan hyvin.

Jaaha - ehkäpä olen kerännyt tässä jo sen verran voimia, että voisin aloittaa piirakan leipomisen ja Kytäjälle lähdön suunnittelun.

Messuamassa

2011-03-14T20:56:00.001+02:00

Taas on kuin yllättäen viikko vierähtänyt. Valon määrä aamuin illoin kasvaa kovaa vauhtia. Aurinko nousee huomennakin jo 06:35 ja laskee 18:15 - päivä on siis jo 11 tuntia ja 39 min pitkä. Kuukausi sitten päivän pituus oli vain 9 tuntia, joten ero on selvästi näkyvä.

Pitkän pakkasjakson jälkeen on saatu ensimmäiset vesisateet ja kotipihassa voisi iloisesti luistella. Minkä tosin välillä teenkin, mutta en ehkä kauhean iloisesti. Liikkumiseni etenkin alamäkeä näyttää varmaan ulkopuolisen silmin aika lailla siltä, että kulkijalta on päässyt löysät housuun, kun varovasti vaapuskellen, tuskin jalkoja nostaen hipsuttelen tietä pitkin. Onneksi on nastalenkkarit ja onneksi välillä muistan jopa laittaa ne jalkaan.

Viime viikonloppuna lauantain aamupäivä meni siivotessa - meillä oli pieni kokous ja sitä varten piti putsata talo tarkemmin puhtaaksi kuin yleensä. Oli kyllä mukava saada iso osa kodista sen näköiseksi, että täällä asuu aikuisia ihmisiä. Kevätaurinko houkutteli vielä ratsastamaan ja ehdinkin lauantaina pyrähtää lyhyen lenkin Vissan selässä sillä aikaa, kun ukkokulta veti kokoustaan sisätiloissa. Olisin ehtinyt pitemmänkin, mutta tammamamma oli kevään hullaannuttamana sen verran täpinöissään, että puolet ratsastukseen varatusta ajasta meni pollea kiinni ottaessa. Viikolla en ehtinyt ratsastella, mikä kyllä pääosin johtui mahataudista.

Muut hevoset potevat edelleen kavioitaan - tosin pari päivää sitten näin jo Ísingin köpsöttelevän käynnin sijaan ravaavan ja Félagikin ottaa jo reippaammin askelia. Ísingiltä otettiin viikko sitten kengät pois ja sain ohjeeksi tervata sen kavionpohjat, jotteivat ne vettyisi ja pehmenisi. Venetervan tuoksu on ihana ja saankin sitä käyttäessäni lämpimiä mielikuvia lapsuuden kesistä meren rannalla.

Sunnuntaina oli Helsingin Messukeskuksessa Horse Fair -messut. Ne olivat ensimmäiset laatuaan, joten jotkin asiat oli vielä hieman haparoiden järjestetty, mutta näytökset olivat pääosin kiinnostavia. Poniagility lähinnä nauratti, mutta sitä olisi varmasti ollut lapsena kiva harrastaa. Bragi frá Austurkoti -issikkaori hurmasi liikkeillään minut jälleen kerran. Mukavaa, että Liisa oli jaksanut ja uskaltanut kallisarvoisen oriinsa tuoda paikalle. 186 cm säkäkorkuinen shirenhevonen oli upea jättiläinen ja 86-säkäinen amerikan pienhevonen näytti kirpulta sen rinnalla. Montératsastusnäytöksestä jäi lapsellisesti päällimmäisenä mieleen, että "mikäli olisin montératsastaja, hankkisin housut hieman paksumpaa kangasta".

Poliisihevosten sietokyky erilaisille häiriöille oli vaikuttavaa ja mietinkin, että vastaavanlaisia koulutussessioita pitäisi järjestää kaikille hevosille - ainakin ratsastuskoulutyöntekijähevosten pitäisi käydä jonkinlainen häiriösiedon peruskurssi - vappupallot, töminät, tuulessa paukkuvat pressut ja torvet sekä sateenvarjot pitäisi tehdä tutuiksi hevosille, joiden selässä käy aika vaihtelevan tasoista väkeä. Oheisissä kuvissa muutamia harjoituksia, joita olisi helppoa tehdä ihan kotioloissakin hevosten häiriösietokyvyn kasvattamiseksi. Säpsyvä hevonen voi olla vaarallinen kumppani.


Hevoset opetetaan sietämään ääniä: tässä paukutetaan kapuloita niiden rinnalla.


Hevoset menevät aivan tyynesti pressun,		purkkikasan sekä ilmapallojen yli.

Myös näkymän peittävän pressun läpi voi mennä, kun on tottunut.

Lännenratsatusnäytös taisi olla pisin kestoltaan ja olikin hienoa nähdä Suomen huiput esittelemässä omaa lajiaan. Etenkin reining oli minusta näyttävää katsottavaa. Uskallan hiukan epäillä, että saisin esim. Félagin kieppumaan sellaista vauhtia, ainakaan pyörtymättä, tai tekemään liukustoppeja vai mitä ne nyt olivatkaan. Ihailtavan täsmällisesti ja pienillä avuilla tässä lajissa tehtiin siirtymät ja temponvaihtelut. Kiehtovaa.

Ei ollut turha messureissu ollenkaan! Kiitos kuuluu Kaisalle, taas kerran, seurasta ja mukaan houkuttelusta.

Keski-Euroopan tunnelmia ja erakkoelämää

2011-03-07T20:24:00.007+02:00

On jo maaliskuu - aurinko lämmittää paistaessaan niin, että mekein näkee, kun lumet sulavat ja hanget painuvat. Tosin märkä ja luja tuuli voi hurjana vinkuessaan olla varsin kylmä, aamuisin tuntuu välillä kylmemmältä kuin yli -20 pakkasten aikaan.

Sain tilaisuuden viettää Wienissä yhden viikonlopun ja oli kyllä outoa, kun ei ollut lunta eikä tarvinnut pitkiä alushousuja ulkona liikkuessaan. Ihan hurjan lämmintä ei sielläkään ollut, kevät oli kuulemma myöhässä, joten tavallaan toivon, että olisin ollut siellä kuukautta myöhemmin. Tilaisuus oli kansainvälisen islanninhevosjärjestön FEIF:n vuotuinen yhteistyökokous, jossa päätetään mm. sääntömuutoksista ja tulevien vuosien toiminnasta. Paikalla oli yhteensä noin 100 henkilöä eri maista. Minä olin sport-puolen edustajana ja Suomen virallisena delegaattina ja niissä kokouksissa, joihin minä osallistuin oli mukava henki ja hyvät puheenjohtajat.

Torstaina vietin talvilomapäivän, sain seurakseni toisen delegaatin, Hannan, myös jo päivää ennen konferenssin alkua ja kiiruhdimme aamulla lentokentältä suoraan katsomaan espanjalaisen ratsastuskoulun valkoisten lipizzahevosten harjoituksia. Ehkä olin nukkunut liian vähän ja takana oli aikainen herätys, mutta en ollut niin haltioissani, kun olisin ollut pikkutyttönä. Voi tietenkin myös olla, että en ole enää mistään niin haltioissani kuin pikkutyttönä.

Keskellä suurkaupunkia sijaitseva valtava maneesi kristallikruunuin on kyllä kieltämättä aika vaikuttavaa.

Sisäänkäynti ratsastuskouluun ei myöskään ole lainkaan samantyylinen kuin Suomen talleilla

Kävimme myös Sisi-museossa tutustumassa varsin nopealla vauhdilla nuoren keisarinna Elisabethin elämään Wienissä ja ylipäätään. Suositeltava kohde, ilman muuta. Varmaan kaupungissa olisi ollut vaikka mitä muutakin kiinnostavaa nähtävää, mutta aika ja voimat eivät riittäneet enempään.

Wienissä kulkiessa näkee usein vaunuhevosia ja kun viimeisenä päivänä näimme torilla niiden pitkän parijonon ne näyttivät päällisin puolin hyvin hoidetuilta.Tyypillisinä hevosharrastajina norkoilimme niiden luona aika pitkään pelkästään nauttimassa tuoksusta.

Hevoset olivat loimitettuja ja hyvätapaisia, kuskeilla perinteiset asut.

En osaa edes sanoa, montako parivaljakkoa tuossa parijonossa oli - 40?

Pikkulomanen Wienissä toi virkistävää vaihtelua arkeen, mutta kurjaa on ollut se, että olen sitten ollut mahataudissa pariinkin otteesseen - normiarki ilman kuumetta ja vatsatautia olisi kyllä paljon mukavampaa. Viime torstaina olin yhden päivän tosi kipeä ja nyt uudelleen tänään maanantaina on maha kiertänyt ja ollut sellainen huojuva olo. Olen nukkunut koko päivän ja ajattelin koettaa siipiäni käymällä kaupassa kohtapuoleen.

Viime viikonloppuna meillä kävi nopsaan piipahtamassa taas Katariinan perheen pikkuinen Finna, joka on kyllä melkoinen ilopilleri ja muutenkin tomera pakkaus. Luulisin, että otuksessa kasvaessaan on haastetta uudelle koiraperheelle, koska sillä on kyllä melkoisesti luonnetta, mutta tähän asti kaikki on mennyt tosi kivasti. Ja lapsiperheen koira kyllä tarvitseekin luonnetta pärjätäkseen.

Söpö pieni ketunpentu.

Me ollaan hurjat kaverit!

Kunnon puruote nenään! Ei pure takasin noilla pikkunaskaleilla.

Ja vähän vielä retostellaan. Huomaa, kuinka pieni on jo ihan märäksi pureksittu.

Mukkelis makkelis.

Pikkupallo pääsee paremmin ison jalanjäljissä.

Muutenkin viikonloppu oli mukava, poikani tyttöystävineen tuli kylään ja kylpytynnyröitiin ja syötiin (tosin ilman ukkokultaa, joka puolestaan sairasti vatsaansa) mukavalla fiiliksellä. Pikkupeikko poikaystävineen piipahti kanssa ja nokkaeläin-malinoisit olivat hoidossa sunnuntaina. Louhesta saattaa muutaman vuoden sisään tulla ihan sisällä pidettävä 'pohjan akka' - olihan se hieman parempia tapoja oppinut sitten viime tapaamisen...

Välillä itsestä tuntuu, että on erakoitumassa - konttorilla tulee käytyä maksimissaan pari päivää viikosta ja muut päivät menevät kotikonttorilla ja koirien, hevosten ja murahtelevan ukkokullan kanssa. Toisaalta ei hassumpi ajatus - koirat, hevoset ja joskus jopa ukkokulta ovat aika helposti tulkittavia kumppaneita elämässä.

Näyttelyssä ja lihavan myyrän painit

2011-02-20T08:30:00.002+02:00

Eilen oli taas koiramainen päivä. Tietenkin talossa, jossa on kolme koiraa, on aina jotenkin koiramainen fiilis: heräämisajat päättää koiralauma ja päivän rytmin sanelee jossain määrin se, millä tahdilla koiria tulee ulkoiluttaa.

Eilen oli kuitenkin enemmän koirahommaa, kun Lohjalla oli taas epävirallinen pentunäyttely, jonne olin ilmoittanut Disan ja Disan kasvattaja Paula oli ilmoittanut mukaan Mintun. Muita islanninlammakoiria ei ollut, joten Vongoivan D-pentueesta oli tulossa ROP-pentu. Viimeksihän meitä oli kolme: Dina voitti, Minttu oli toinen ja Disa hyvänä kolmosena. Kaikki saivat KP:t ja olivat siis hyviä.

Sen verran olen rotumääritelmiä tutkaillut ja noita pentuja nähnyt, että olin melko varma taas siitä, ettei meitä tuomari moiti. Disan esiintyminenkin olisi varmasti reippaampaa, kiitos parin viikon takaisen näyttelypro-whippet -koulutuksen ja sen, että paikka ja tilanne eivät olisi enää uudet. Hovivalokuvaajaksi oli pyydetty Sarkkua, joten kaikki oli paremmin kuin järjestyksessä.

Perillä näyttelypaikalla oli ehkä aavistuksen väljempää kuin ekassa näyttelyssä ja helposti löysimme Paulan kanssa toisemme ja koirat saivat heti inasen painiskella. Kauhean kauan ei tarvinnut odotella kehään menoa. Tuomarina toimi Säde Hohteri, joka lempeästi hymyili meidän puuhkaturkeille. Molemmat esiintyivät kauniisti.

Disa (c)Sarianna Junnila


Minttu (c)Sarianna Junnila

Lisää Sarkun ottamia kuvia täällä.

Tuomari arvosti tällä kertaa Disan ykköseksi ja perusteluja kysyttäessä tuomari kertoi, että Disa on pitkärunkoisempi ja se vaikuttaa enenmmän paimenkoiralta ja liikkuu todella letkeästi. Molemmat saivat taas KP:t, mikä on se hienoin juttu.

Disan arvostelu: "Erinom. mittasuhteet. Tasapainoinen pää. Hyvä ilme ja korvat. Hyvä kaula. Hyvät kulmaukset. Hyvä ylälinja ja häntä. Vapaat, reippaat liikkeet joka suunnasta. Lupaava. 1. KP. ROP"

Lähdimme taas tauon ajaksi (ennen ryhmä- ja parikilpailua) kotipellolle juoksentelemaan. Mummolaan oli tullut vieraaksi Kaken, Arskan ja Wilman uusi islantilainen pikkupentu ("siskontyttö" Disalle) ja sekin tuli pellolle isojen issikoiden seuraksi juoksentelemaan. Kyllä oli reipas ja valloittava otus. Ikävä kyllä kiireessä nappaamani kameran asetukset olivat taas poskellaan (milloin minä opin?), joten monta kivaa kuva meni ihan piloille.

Disa ihastui Finnaan hurjasti - ihka oma elävä karvalelu!

Lihava myyrä?

Lumi kirsussa ei haittaa tahtia

Nöpönenu

Voi tomeruus!

Pian pikkuiselle tuli kuitenkin pakkasessa vilu ja mentiin porukalla sisälle. Finnalta leikattiin kynnet runsaiden namien ja naksun avulla (namit kuulemma oksennettiin naapuritaloon...) ja se vaikutti tyytyväiseltä saamaansa huomioon. Disa ja Finna keskittyivät rajuun painiin, Disa ei huomannut Minttua ollenkaan niin kauan kuin pikkuinen oli talossa - se varmaan tiesi saaneensa oman, uuden kaverin.

Pian oli taas aika lähteä näyttelypaikalle. Parikilpailussa tuomari ei vakuuttunut tällä kertaa meidän kauneudesta, mutta ryhmäkisassa Disa pääsi sentään kuuden parhaan joukkoon (parinkymmenen pennun joukosta), mutta sitä edemmäksi emme päässeet vaan tuomari kätteli meidät ystävällisesti ulos.

Seuraavaksi varmaan mennään viralliseen näyttelyyn. Pitänee tutkailla kalentereita...

---

Pakkaspäivän iloksi taidan tänään lähteä katsomaan, miten Huisi ja Hamu hoitavat näyttelyhommat.

Pakkaspoika voimansa tunnossa

2011-02-16T07:44:00.003+02:00

On ilmoja pidellyt. Nyt on vuorossa pitkä pakkasjakso - ennusteiden mukaan ainakin kaksi viikkoa yhtä mittaa on pakkasta -15C tai enemmän. Eilen aamulla oli tähänastinen ennätys -27C.

Tässä 6 päivän ennuste. Joka aamu luvassa lähemmäs -30C. Hrr.

Eilen lähtiessäni koirien kanssa tallille mietin hetkisen, josko jättäisin Kleon sisälle. Se on ollut hieman herkkä kylmälle vanhetessaan. Otin sen kuitenkin mukaan ja reippaana se lähti tepastelemaan eteenpäin. Aika nopeasti se kuitenkin alkoi ontua kaikkia jalkojaan. Hoputtelin sitä ystävällisesti: "Reippaasti, reippaasti nyt vaan." Puolessa matkassa se kävi istumaan takajaloilleen ja suorastaan kiljui apua täristen kylmästä. Nostin sen syliini, Disa hieman hämmästeli moista puuhaa, mutta Kleo oli selvästi onnellinen päästessään lämpimään syliin.

Disan kasvattaja muuten mainosti islanninpaimenkoiraa sellaisena, joka eniten tykkää, kun pakkanen lähentelee -30C. Päästän koirat itsenäisesti ulos ensimmäiseksi aamulla ja yleensä Disaa saa hieman kutsua, että se malttaisi tulla pois lumihangesta möyrimästä, mutta noilla -27C pakkaslukemilla sekin oli terriereiden kanssa jonottamassa ovella ja tuiskahti sisään aivan tuulispäänä. Sillä oli selvästi jotain kerrottavaa - luulisin, että se kertoi ulkona olevan aivan liian kylmää. Mietimme ukkokullan kanssa, pitäisikö tuo palauttaa, kun se ei vastannutkaan annettuja ominaisuuksia. Muuten kyllä otus on vastannut aika hyvin odotuksia, joten kaipa me se pidetään, kun ollaan jo sitä muutama kuukausi käytettykin.

Hyvin Disa muuten lumessa liikkuu - sitä ei paljonkaan hidasta tuo 40-50 cm lumikerros. Viime sunnuntaina se singahti pihasta tervehtimään kylätiellä kulkevaa kultaista noutajaa. Ei suinkaan tietä pitkin, kuten muut koiramme karkaisivat, vaan läpi umpihangen ja yli valtaojan. Kaisa oli juuri tullut pihalle ja päästin Disan häntä tervehtimään ja yhtäkkiä otus singahti haukkuen tiehensä. Eipä tuo ole kertaakaan aiemmin karannutkaan. Päätämme pyöritellen ihmettelimme koiran sisua ja kuntoa, kun se kolme kertaa juoksi läpi hangen (aina eri kohdasta) - olisiko tuota matkaa 200 m - tervehtimään vierasta koiraa. Lieneekö tosiaan "tuhmaikä" tuloillaan? Lyhyen jääkauden jälkeen on luoksetulo ollut taas entisenlaista, joten toivon, että kyseessä oli hetken hairahdus.

Kevään odotusko tällaisia saa hankkimaan?

Pakkaspäiviä on muuten ihan mukava viettää shoppaillen. Yleensä en kaikenlaista hömppää hanki, mutta viime sunnuntaina piti ihan varta vasten ajella Plantageniin shoppailupalvelu Laurentin kera ja ostaa tuollainen "Inhouse garden" eli vesiviljelysysteemi.

Saapas nähdä, koska tuo päätyy komeroon. Ukkokullan mielestä sitä tulisi muuten pitää nytkin komerossa, koska hän ei pidä sen kirkkasta valosta. Hän epäili, että moinen valonkajastus keittiömme ikkunasta tuo piakkoin huumepoliisin ihastelemaan viljelmiäni. Toivottavasti ne sitten ovat ainakin komeita ja kohteliaita.

Kaupan ruukkuvihannekset, ainakaan tilli, eivät ihan hurjaan kukoistukseen ole tässä muutaman päivän aikana herenneet. Ehkä kaikelle pitää kuitenkin antaa hieman aikaa...

Mutta nyt pitää jatkaa päivän puuhia ja karaista mielensä tallireissua varten. Äsken lämpömittari näytti leppeitä lukemia -24C.
--

Roina - tavarat, jotka heitämme pois. Tavarat - roina, jonka pidämme.

Tartu hetkeen

2011-02-12T10:44:00.001+02:00

Tästä tulee ilmeisesti hieman haikea kirjoitus, sillä olen pohdiskelevalla tuulella. Jos haet jotain piristystä näistä teksteistä, niin tämä ei ehkä ole oikea paikka.

Olen yrittänyt muistaa, että elämä on tässä ja nyt. Jotkut asiat tuovat elämän tärkeyden mieleen: läheisen kuolema, ikävä tarina, jonka luet lehdestä, koskettava elokuva, hyvä kirja, takkatuli, kynttilä, lämmin muisto...

Useimmiten mieleen tulee jotain surullista, kun miettii elämän tärkeyttä, mutta ehkä meidän pitäisi katsoa niitä iloisia asioita: nautittava hetki, lapsen hymy, koiranpennun riemukas pusu, hankilaukka innokkaan hevosen selässä, tikahtuakseen nauraminen, meren aalloilla ratsastaminen, rakastaminen...

Joku on joskus sanonut, että kun olet kulkenut pitkän, kiemurtelevan ja mäkisen tien ja katsot taaksesi näet kukkulat ja huiput, muistat parhaat hetket - huippuhetket. Toivoisin niin olevan, mutta tunnen paljon ihmisiä, jotka eivät näe niin, he muistavat pitkälle taaksepäin kaikki pahat asiat ja sanat ja kaunan syyt, pelot, kauhut ja vihan. Sellainen on minusta pelottavaa ja surullista. Yritän yleensä karttaa sellaisten ihmisten seuraa. Viha ja kauna polttaa. Onneksi maailmassa riittää toisenlaisiakin ihmisiä.

Olen viime päivät aina silloin tällöin pysähtynyt miettimään ystävyyttä. Tunnen paljon ihmisiä, jotka ovat asuneet koko ikänsä samalla paikkakunnalla ja ystävät ovat niitä samoja, joiden kanssa on tavattu päiväkodissa tai leikkipuistossa - tai viimeistään ala-asteen ekaluokalla on tavattu ja ollaan edelleen ystäviä. Omilla lapsillanikin on tällaisia ystäviä.

Itse olen pikkuisena muuttanut suhteellisen usein ja vain sukulaisiin on säilynyt yhteys aivan lapsuudesta asti. Minulla ei ole yhtään ystävää kansakoulu- tai lukioajoilta. Vanhin ystäväni on yliopistoajoilta - tapasimme tutustumisluennolla ja aloimme jutella ja huomasimme heti pitävämme toistamme. Pidämme edelleenkin yhteyttä ja arvostamme suuresti toisiamme. On vuosia, jolloin olemme vain satunnaisesti puhuneet muutaman kerran puhelimessa, mutta ystävyys ei ole kadonnut. Voimme aloittaa siitä, mihin jäimme ja pystymme melko hyvin puhumaan vaikeistakin asioista toisillemme ja osaamme nauraa yhdessä itsellemme ja toisillemme.

Sain pari viikkoa sitten ystävältäni viestin, että hän on vakavasti sairas. Se satutti. Ystäväni on elämään uskova, positiivinen ihminen, jota maailma ei saisi potkia. Tekisi mieleni mennä jollain tavoin väliin ja potkaista takaisin. Puhuimme pari päivää sitten puhelimessa ja leikkauksen jälkeen kuntoutuva ystäväni oli ääneltään vielä hauras, mutta jostain olin kuitenkin kuulevinani sen sisäisen voiman, joka hänessä on. Voihan se olla toiveajatteluakin, mutta en usko. Ystäväni on äidillinen ja suloinen - se tyyppi, joka aina ennen baari-iltaan lähtöä muistutti meitä muita hupakoita, että "Pissalle ensin, ettei tule ravintolajonossa hätä." "Kyllä äiti, kyllä" me sanoimme ja tottelimme kiltisti. Ei hänelle voi eikä saa tapahtua mitään pahaa. Ehkäpä se, että me yhdessä päätämme niin, auttaa taas askeleen elämässä eteenpäin.

Tein juuri huvikseni fb:ssä testin ja se kertoi, että olen nojatuoli:"Olet monelle rakkain tuki ja turva, olkapäätäsi vasten itketään, kuolataan ja nauretaan." Ehkäpä se tarkoittaa sitä, että voisin olla apuna ja korvana jollekulle, jos tarvetta on...

---
Mutta palaanpa silti tähän päivään ja eiliseen muutaman valokuvan avulla:

Tänä aamuna noin tunti sitten, kun tallustelin aamutallille oli taas pakkasta kymmenkunta astetta ja valonkajastus oli valkoista. Aavistus siitä, että päivästä tulee kylmempi, kauniimpi ja aurinkoisempi.

Hevoset olivat viisaasti repineet paalista yhden rullan irti ja siirtäneet sen paaliaitauksen ulkopuolelle päiväruuaksi. En halunnut olla ikävä ihminen, joten annoin sen jäädä siihen. Luvattiinhan pakkasta kuitenkin -15C, joten ehkä ne tiesivät, mitä tarvitsevat. Romeo on taas ollut yöt sisällä ja se tönii ja hirnuu ja jopa hyppii pystyyn aamuisin. Ei toivoakaan, että se rauhottuisi syömään enää aamulla, joten olen antanut sen laukata muiden luokse päiväksi. Ja niin se tekee, 32-vuotta tulee mittariin kesällä ja poika laukkaa kuin nuori hevonen.

Eilen päivällä Ìsing oli mennyt lounaalle kaikessa rauhassa - huomaa suljetut aidat ja kateellinen Jekki.

---
Taidanpa tarttua omalla tavallani hetkeen ja ottaa pienet aamupäivätorkut lauantain kunniaksi.
---
Ajan tuhlaaminen on tärkeä osa elämää.

Pakkaspäivän puuhia

2011-02-10T08:10:00.002+02:00

Ikkunasta katsottuna ulkomaailma on tänä aamuna houkuttelevan näköinen. Syvänsininen taivas, valkoinen lumi, aamun sarastus - se sininen lyhyt ja ihana aamun hetki, jonka kaikki aamuvirkut tietävät. Mutta pakkasta on -19C. Hrrr. Ollapa tänään se päivä, kun ei tarvitsisi mennä ulos.

Onneksi on keksitty vaatteet, sillä pakkohan tuonne on lähteä. Romeo odottelee aamuruokaansa ja muut hevoset juoksevaa vettä. Romeo pitänee ottaa sisälle syömään, näissä lämpötiloissa viherpellettipuuro on äkkiä aika jähmeää tavaraa. Koiratkin pitää ruokkia ja viedä ulos. Eilenkin oli varsin kylmä keli, pakkasta tosin vähemmän, mutta raaka pohjoistuuli olisi halunnut kiskaista nenännykeröni pois, joten istuin sisällä tietokoneen ääressä tekemässä töitä koko armaan päivän.

Viihdykkeeksi annoin koirille makoisat ydinluut, jottei aika tulisi pitkäksi. Disa on tylsyyksissään viime päivinä keksinyt olevansa riiviöpentu - kaksi paria kenkiä on järsitty kantapäistä rikki, takassa on käyty maistelemassa puoliksi palanutta halkoa, tyynylläni on käyty lirauttamassa pienet protestipisut (tosin tämä voi olla myös Kleo, en tehnyt laboratorioanalyysiä). Tähän asti Disa ei olekaan tehnyt mitään suurempia pahojaan, vaan on vaikuttanut seesteiseltä jumalattarelta koko ajan.Toivottavasti tilanne kääntyy entiselleen nopeasti.

Eiliset ydinluut kyllä pilasivat välillisesti ukkokullan aamun. Ensinäkin hän nukkui lievästi pommiin ja kun hän kiireissään syöksyi työhuoneeseensa hakemaan läppäriään olikin matolla liukumiina. Siinä sitä tietää asuvansa koiraperheessä, kun pomppii kiireissään yhdellä jalalla putsailemaan varpaanvälejään, kun olisi muutenkin kiire. Eikä asiaa yhtään auta, jos vaimokulta ei yhtään sääli, vaan naureskelee puolisalaa kiukusta pomppivalle ukolleen.

Koirat myös ovat selvästi hieman näreissään sisäpäivistä - Kleo rähähtelee ja käy Disan kimppuun pienimmästäkin syystä. Marilyn paukahtaa paikalle erotuomarina rähisemään. Kerrostalossa olisimme varmasti naapureiden silmätikkuna haukun rähinän ja vääpelimäisen komentoääneni vuoksi.

Maanantaina ja tiistaina kävin jopa konttorilla - minun tuurillani tiistaiaamuna oli taas maantieliikenne Helsinkiin täysin sekaisin, koska lunta oli tullut noin 15 cm yön aikana. Onneksi Tarvontiellä on nuo opasteet, jotta osaa arvioida, milloin on perillä kohteessa.

Kehä II:lle käännyin 45 minuuttia myöhemmin (ja sehän on siis ennen Kehä I:stä). Hyvin toimii.

On se tavallaan mukavaa, että työmatka etäpäivinä kestää alle minuutin. Tiistaina ajomatka kotoa Olariin kesti 1½h ja takaisin pääsin jopa tunnnissa.

---
Mutta nyt ulos. Tähän aikaan on jo valoisaa. Kevät tulee.

Mitäs me whippetit

2011-02-06T11:14:00.001+02:00

Kuten eilen kerroin team Laurent kaappasi minut ihan kotiovelta Saloon Whippetneito-Huisin kasvattajan järjestämään pentutapaamiseen, yhteislenkille ja näyttelytreeniin. Matka sujui varsin rattoisasti, minut ja Disa tungettiin takapenkille ja toinen meistä rupatteli niitä näitä ja toinen yritti nuolla etupenkkiläisten korvia ja suupieliä lempeästi.

Sää oli sopivan leppeä, taisi olla plussan puolella ja siksipä näillä whippeteillä ei ollut turkkejä yllä, ihan vaan normaalit takit. Kyllä Disaa hämmästytti tämä porukka. Sen elekieli näytti siltä, kun se olisi joutunut täysin ummikkona kuuntelemaan saamenkielistä luentoa. Se yritti haastaa yhtä jos toistakin näistä koirakavereista pieneen painileikkiin ja murinaan, mutta tyypit vain kirmailivat sen ohitse takinliepeet lepattaen ilman mitään intoa pieneen painihetkeen. Paremmalla menestyksellä varmaan saisi kolmevuotias pojannassikka yliopiston käytävillä arvokkaat professorit ammuskelemaan ritsalla kumilenkkejä.


Disa katselee minua kysyvänä: kuulunko mä tähän porukkaan?

Pienen lumihangessä räpistelytuokion aikana kävi täysin selväksi, ettei whippet rotuna ole ihan parhaimmillaan lumessa.Kovin urheana ujo pieni Huisikin kyllä yritti juosta upottavaa polkua pitkin, mutta päätti sitten nopeasti, ettei se oikein ollut sen juttu.

Täällä minä, pieni urhea whippetti, uhmaan pakkasta ja lunta.

Täällä minä, pieni hämmentynyt whippetti haluan takaisin syliin. Lumi on kylmää.

Kun oli valokuvattu jonkin aikaa (omat kuvani ovat jokseenkin kaikki ihan tärähtäneitä, koska oli melko tuhruinen sää ja varmaankin kameran asetuksetkin olivat taas poskellaan), lähdettiin yhdessä pienelle metsälenkille. Polku oli kapea kahden jalanjäljen levyinen painauma jolta poistuminen olisi todennäköisesti johtanut upoksiin kaulaa myöten tai ainakin vyötäisiä, joten jengi painalsi peräkkäin kuin ison talon porsaat.


Sopuisana jonona lähti koiralauma ihmisineen liikkeelle.

Minä asetuin luonnostani ihan loppupäähän, etten olisi tien tukkona ja Disa asettui melko pian jonon etunenään, joten olimme varsin hyvinä paimenkoirina porukassa: Disa veti letkaa ja minä huolehdin siitä, ettei kukaan jää joukosta. Muuan ruskeatakkinen herrakoira (Ami?) jättäytyi aina välillä taakse ja asettui nököttämään eteeni sen näköisenä, että haluaisi mielummin ehkä reppuselkään.

Arvioin tyypin kuitenkin liian kookkaaksi kannettavaksi noin pitemmän päälle

Käänsin herran lempeästi ympäri ja hoputin sitä matkaan, mutta se jäi jöpöttämään polulle jokseenkin kyllästyneen oloisena. Tuli mieleen Englannin kanaalin uimalla ylittänyt järkimies, joka 5 m ennen rantaa oli sitä mieltä, ettei jaksakaan ja kääntyi takaisin.


Pienen hetken kuluttua tästä kuvasta oli heppu jo kiitänyt tiehensä ja minä jäin yksin metsään.

Eksymisen vaaraa ei tosin ollut, koska polku tosiaan oli kapea luiru, jota pikin sai tepsuttaa paikoitelle ketun lailla - askeleet täysin peräkkäin. Luulen, että muu porukka luuli minun olevan jonkinlainen rapakuntoinen vanhus, koska jäin satoja metrejä jälkeen muista. Se ei minua haitannut, maisemat olivat kauniit ja puut lumen peittämät.

Hanhenmarssia metsässä - siimahäntien seassa heilahteli yksi porukasta erottuva häntäpuuhka.

Pari kertaa taisi yksi pojista kokea Disan leikkiinkutsuineen jotenkin koppailevaksi ja pikkuista rähinääkin esiintyi, mutta varsin sivistyneeseen sävyyn.

Leikittäs nyt? Kunnon painit?

Sää ärsytät mua! Lopeta heti!

Ok, mun puolesta sä voit mennä vaikka muualle tappeleen.

Hyvässä epäjärjestyksessä ja sopuisasti koirat menivät peräkkäin.

Tepastelimme kaikenkaikkiaan metsässä 2,34 km - 43 min - keskivauhdilla 18:23 min/km, joten mikään tappovauhti ei ollut kyseessä. Loppuvaiheessa kyllä jo tunsin, että polveni, joka silloin tällöin kiukuttelee juostessa tai kävellessä, alkoi osoitella merkkejä olemassaolostaan. Hyvä motto tässä iässä: "Jos tuntee kipua, on elossa."

Seuraavaksi siirryimme pieneen koiraurheiluhalliin ottamaan poseerauskuvia whippeteistä ja tekemään pienen näyttelytreenin. Disalla oli taas aluksi häntä ujosti alaspäin uudessa paikassa ja tilanteessa, mutta melko pian sain sen naksuttelemalla tajuamaan, että mikäli häntä on pystyssä on homma hyvin hanskassa.

Aamupala oli jäänyt aika pieneksi, joten kahden maissa lopeteltuamme treenit, olin aika iloinen siitä, että minulla oli kuski matkassa sillä välillä tunsin pientä huimausta. Johanna, Lasse, Kaisa ja minä siirryimmekin Halikon ABC:lle kertoilemaan toisillemme tarinoita mm. omituisista lemmikeistä ja niiden pitovaikeuksista. Odotusajan Disa ja Huisi istuksivat kaikesta päättäen omilla paikoillaan autossa ja katselivat liikenteen vilinää.

Loppumatka meni taas kuin siivillä ja pian olin kotosalla. Kaavailin päiväunia, mutta jäinkin sitten ihmettelmään päivän harmaata kuvasatoa. Muutama tärähtänyt otos olisi ollut tosi kiva, jos ei olisi ollut viallinen. Niinpä niin: "Jos tätillä olisi munat, se olisi munapeppuinen täti".

Illansuussa kotiutui Alpeilla ruskettunut ja virkistynyt ukkokulta. Meitä nauratti, kun pikkupeikko etsiskeli laina-autosta otsalampun valossa Visa Electron -korttiaan ja puhelintaan, jotka olivat asettautuneet jostain syystä penkin sisälle. Huolellinen ja pikkutarkka tyyppi, horoskoopiltaan neitsyt.

Stressitön työlistaus

2011-02-05T09:43:00.001+02:00

Vääjäämättä mennään kevättä kohden. Mieli virkistyi taas tämän aamun raikkaankosteassa ilmassa, kun hiljakseen lauantai-aamun tapaan käppäilin tallille ottamaan yösyöpöt pois heinäpaalin äärestä ja viemään Romeolle aamuruuat. Samalla piipahdin mummolassa (siis anopin luona) viemässä lehden ja tarkistamassa, että hänellä ja kissalla on kaikki ok.

Olen siis ottanut tavaksi antaa hevosten syödä iltakuudesta aamuseitsemään tai -kahdeksaan isoa pyöröpaalia. Päiväksi laitan paalin omaan aitaukseensa kumiköysin, jotta tyypit (etenkin Jekki ja Vissa) tekisivät jotain muutakin, kun seisoisivat pää paalissa ja söisivät. Niille on kyllä muodostunut jo selvä päivärytmi ja ne siirtyvät itsekseenkin aamusella paalin äärestä pois (paitsi Jekki, joka varmaan söisi aina vaan, jos annettaisiin), mikäli olen jostain syystä myöhässä.

Aamut täällä maalla ovat rauhallisia ja on helppoa tuntea itsensäkin kiireettömäksi vaikka tekemättömiä töitä on aina työlistat pullollaan. Minulla on sekä työ- että privaattisähköpostissa käytössä työlistat ja välillä tuntuu, että olen molemmissa piirun verran myöhässä. No, horisontti on pysynyt suorassa, vaikka hieman myöhästynkin joissakin hommissa. Tärkeät, sellaiset joissa on selkeä määräpäivä, olen yleensä saanutkin hoidetuksi ajallaan tai sitten olen saanut apua joltakulta. Joskus olen jopa ymmärtänyt pyytää apua - niin se maailma muuttuu, kun tulee ikää lisää. Vieläkin toki välillä tuntuu siltä, että itse tehtynä homma olisi tullut paremmin hoidetuksi, mutta pääasia lienee se, että homma tulee hoidetuksi. (Tähän kohtaan kuuluu sellainen itseironinen naurunhymähdys.)

Olen viimeistä aamuani yksin, ukkokulta tulee tänään hiihtoreissultaan. Pikkupeikko on luvannut hakea hänet kentältä, hänellä on ollut ukkokullan auto koko viikon lainassa - huimaa nähdä, milaiseen siivoon tahrattoman puhdas ja roskaton menopeli on viikossa mennyt. Meillä on pikkupeikon kanssa jokseenkin samantyylinen (pikkupeikolla kylläkin erikoisen korostunut) piirre saada auton sisätilat näyttämään boheemiasunnon ja kompostin välimaastolta. Omassa autossani on esim. kuukauden verran ollut melko paljon heinää takapenkillä, kun pikaistuksissani lastasin sinnekin pikkupaaleja, ettei tarvitsisi niin monta reissua tehdä heinänhakuun, kun traktori oli rikki.

Odottelen tosin tässä kyytiä, team Kaisa & Lasse & Huisi tulevat nimittäin hakemaan minut ja Disan Saloon whippettiporukan näyttelytreeneihin. Luulen, että repeän taas siinä vaiheessa, kun ne whippetti-ihmiset alkavat taas keskustella Whippettien "turkin" laadusta. Tämän reissun takia siirtyy jonkin verran pikkupuuhia joko huomiseen, ensi viikkoon tai hamaan tulevaisuuteen.

Muutamia rästitöitä mainitakseni:

Hevosten portin alle on kertynyt niin paljon jäätä, että lähes joka kerta, kun avaan portin, se tipahtaa saranoiltaan. Se on hieman hankalaa silloin, kun portista kulkee hevosen kanssa ja takana on pari muuta, jotka haluavat mukaan. Siihen pitäisi tehdä sähkölankaportti. Ehtii myöhemminkin.

Akvaarioiden vesi pitäisi vaihtaa - ehtii illallakin, tai huomenna.

Pyykkiä pitäisi viikata kaappiin - onkos sellaista täällä ennenkään tehty?

Apukeittiö pitäisi siivota - juu, niin pitäisi - on pitänyt jo muutaman vuoden.

Vaan eniten harmittaa, että ratsastuslenkki Vissan kanssa siirtyy iltaan tai huomiseen.

Tässä (ehkä) yksikorvainen, hikinen pallo, onnellisen raukeana 35 min ratsastussession jälkeeen toissapäivältä.

---

Mutta nyt menoksi, varmasti vinttikoiraihmisten kanssa minustakin saadaan leivotuksi varsinainen näyttelyhai. Hehehh.

Rauhaa, hiljaisuutta ja mielipahaa

2011-02-03T08:00:00.003+02:00

Olen ollut koko viikon yksin - piipahdan mummolassa aamuin illoin ja juttelen puhelimessa jonkun kanssa silloin tällöin ja pari kertaa olen käynyt kaupassa sanomassa kiitos ja näkemiin. Ja tietenkin ukkokulta soittaa joka ilta Flachausta ja kertoo ja kyselee kuulumisia. Olen ollut koko viikon etätöissä, joten aikaa puuhailla kotosalla on vähintään tunnin enenmmän joka päivä, koska työmatkoihin ei kulu yhtään aikaa. En ole oikeastaan tuntenut itseäni yksinäiseksi, sillä pienet ja isot karvakorvat ovat koko ajan läsnä. Koirille ja hevosille voi jutella kaikenlaista ja ne reagoivat usein fiksummin kuin ihmiset juttuihini.

Tällä viikolla olen tiistaina ja keskiviikkona pätkäissyt keskeltä päivää 45 min siihen, että otan Vissan tarhasta ja olen käynyt sillä ratsastamassa pienen, mutta vauhdikkaan session. Vissa on vaikuttanut alun jännityksen jälkeen tyytyväiseltä siihen, että se pääsee ratsastettavaksi. Tammaa ei tarvitse kuin hipaista kylkiin, niin jo mennään melkoisen haipakkaa laukkaa. Istunnan tiivistäminen puolestaan saa sen hiljentämään. Disa on ollut mukana ja se nauttii suunnattomasti, kun saa juosta edellämme tai perässämme ja välillä tussahtaa umpihankeen kokeilemaan, kulkeeko siellä kovaa.

Minulla ei ole nyt muita ratsastettavia kuin Vissa, sillä sekä Félagi että Ìsing potevat kavioitaan. Vakikengittäjäni oli sairaana vuodenvaihteen tienoilla ja pyysin tilalle nuoren tytön, joka kertoi olevansa erään huippukengittäjän opissa oppisopimuksella. Valitettavasti ihan näin ei ollutkaan - neitosella oli pelkkä halu olla kengittäjä, ei kykyä siihen. Osaaminen oli sen verran heikkoa, että molemmat kengitettävät ovat nyt poteneet kavioitaan pitemmän aikaa.

Kipulääkkeisiin on mennyt useampi satanen ja mieleni on hevosten suhteen ollut melko maassa, kun molemmat virkeät ja leikkisät hevoset ovat useamman viikon pääasiassa maanneet ripirinnan hangella silmissään poissaoleva ilme. Mukavat, viikottaiset ratsastuspuuhat Kaisankin kanssa ovat toistaiseksi tauolla ja niitäkin minulla on hieman ikävä. Tämän viikon aikana olen ollut huomaavinani enemmän liikettä ja vähemmän ontumista ja toivonkin, että saisin molemmat kullanmurut kuntoon kun illat valostuvat. Etenkin Ísingin surkea liikkumistapa tarhassa - köpötellen kuin vanha hevonen - saavat minut aina sisäisesti hieman käppyrään, koska tietenkin oikea syyllinen tilanteeseen olen minä, kun valitsin väärän kengittäjän. No, sitä virhettä en tee enää koskaan.

Onneksi elämässä on kaikenlaisia ilonaiheitakin. Uusia hankintojakin olen tehnyt, työhuoneeni on muuttanut kalustustaan ja nyt työpöydälläni nökottää talon toinen akvaario - 76 litrainen, kuusikulmainen. Akvaariossa on vain platyjä ja tarkoitus on, että sinne tulee paljon erivärisiä poikasia. Halvempaa värikirjon hankintaa kuin issikkavarsotus. Tosin uskon kyllä, että jossain vaiheessa pihallakin taas kirmaa issikkavarsa tai kaksi.

Normiaamun tapaan tätä kirjoittaessani yksi nälkään kuoleva Kleo-cairn on jo alkanut raapia nilkkojani, koska en ymmärrä lopettaa kirjoittamista ilman. Ja niinhän se onkin, tähän tietokoneelle sitä herkästi jysähtää sekä työn että vapaa-ajan puitteissa.

Helmikuu - valo saapuu?

2011-02-01T16:30:00.015+02:00

Vime viikonloppu oli täynnä ohjelmaa: ukkokulta lähti lauantaina Alppeja valloittamaan viikoksi ja kutsuin illaksi muutaman "heppatytön" meille kylpytynnyriin, syömään ja pelaamaan lautapelejä, joihin pariskunta Kaisa & Lasse on onnistunut minut koukuttamaan. Emme valvoneet kuin yhteen, mutta aamulla silti väsytti melko lailla, etenkin kun sunnuntaina lähes ensitöiksemme kaivelimme lapion ja lumikolan kanssa Sadun auton irti ajotiestä, jotta hän pääsi tallihommiin ja kuljettamaan yhtä issikkaratsukkoa maajoukkuekatselmukseen. Enpä muista, koska meillä olisi ajotietä kolalla putsailtu. (Illalla poikani kävikin lanaamassa tietä sillä aikaa kun olin poissa, jotta en joutuisi pulaan yksin ja pimeässä. Ihana juttu.)

Siis toki ihan ensitöikseni nostin ilmaan ärhäkän Kleo-tyttösen ja lauloin sille syntymäpäivälaulun 13-vuotissynttärin kunniaksi. Se vaikutti närkästyneeltä moisesta kevytmielisyydestä ruoka-aikana.

Muutaman tunnin sohvalötköttelyn jälkeen starttasimme Kaisan kanssa eri suuntiin, hän kotiin touhottamaan omiaan ja minä Vongoivan D-pentujen ensimmäiseen tapaamiseen. 7 pientä islanninlammaskoiraa perheineen kokoontuivat Lägin hallille tiukan ja mukavan ohjelman puitteissa. Ensin koirat kirmasivat hallin lähistöllä olevalla lumisella pellolla. Kuvia ainakin täällä ja täällä. Ohjelmassa oli arkitokoa, nyyttikestiruokaa, agilityn alkeita, lisää nyyttikestiruokaa ja arkitokoa ja lopuksi vielä saimme kuulla ja nähdä etsijäkoiratoimintaa. Varmaan tapaamme vielä uudemmankin kerran, mikäli pentujen kasvattaja Paula ehtii taas järjestellä lisää ohjelmaa meille. Pari kivaa ideaa jo onkin suunnitelmissa...

Suoraan hallilta ajelimme Dísan kanssa Kuuman islannihevoskeskukseen, jossa minulla oli pieni palaveri uuden maajoukkuevalmentajamme ja muutaman muun kanssa valmennusryhmistä, sopimuksista ja muista käytännön järjestelyistä. Kotona olin yhdeksän maissa illalla ja tuntui, että päivä olisi ollut pitempikin.

31.1.2011 amulla taivas oli kuin tulessa - huimaa!

Maanantaiaamuna en meinannut saada itseäni ylös millään. Tuntui siltä, että olen vanha ja väsynyt ja uupunut ja vaikka mitä. Kun katsoin ulos ikkunasta, havahduin hetkessä, sillä taivaanranta oli kuin tulessa. Tuollaisen taivaan alla on ylellistä aloittaa aamunsa. Hyvällä mielellä tallustelin tallille yhdessä pienen koiralaumani kanssa suunnitellen päivän puuhia ja palkkatöiden järjestystä jo hieman reippaammalla mielellä.

Tosin se on sanottava, että aina ei kaikki mene aivan kuten suunnittelee - mutta ehkäpä valostuva helmikuu tuo taas tullessaan uutta iloa ja energiaa tekemiseen.

Ihanat islantilaiset

2011-01-16T11:27:00.003+02:00

Minttu, Disa ja Dina

Lohjalla oli eilen epävirallinen pentunäyttely, jonne Disan kasvattaja Paula oli saanut houkutelluksi minut ja Disan ja Ellin ja Dinan ja toi oman pentunsa Mintun myös harjoittelemaan isossa koirajoukossa oloa.Olin ollut hallissa katsomassa vinttikoiranäyttelyä ja silloin oli aika väjää ja vähän väkeä hallissa, joten kun menin sisälle täpötäyteen halliin, jossa jokaisella ihmisellä oli noin neliömetrin tila itselleen, olin melko hämmästynyt. Niin oli kyllä Disakin, pikku-jumalattaren aina-pystyssä-napottava-häntä oli alhaalla ja pikkuista ujostutti aivan mahdottomasti. Pussasi toki silti rokotusten tarkastajaa ja paria pikkutyttöä ohimennessään, joten ei se aivan kipsissä ollut.

Kenneltyttö Kaisa oli jo napakkana kehän laidalla tuolikassi kainalossa ja kamera ojossa, mutta ei ollut varannut mulle edes hakaneulaa mukaan, joten se piti sitten pummata kehäsihteeriltä. Perillä havaitsin pukeutumisenikin menneen sikäli pieleen, että peräpää loisti naurettavan punaisena harmaan villaihmeen takaa. Kaisa oli onneksi kiltti, kun laittoi minusta kuvan blogiinsa - siinä ei peräpeili näy lainkaan.

Kun lopulta oli meidän vuoro, menin aika jännittyneenä kehään - housutkin tippuilivat koko ajan ja Pikku-Disaa jännitti myös seisoessa, häntä oli pystyssä vain liikkuessa. Kun piti laittaa koirat paremmuusjärjestykseen (muita islantilaisia ei paikalla ollutkaan) tuomarina toiminut Jarmo Vuorinen ja kehäsihteeri naureksivat keskenään valinnan vaikeutta ja tuomarikin sanoi hymyillen "En mä voi valita, ootte niin tasalaatuisa", mutta sitten hän valitsi voittajaksi Dinan, kakkoseksi Mintun ja kolmanneksi Disan. Kysäisin perusteluja ja tuomari kertoi, että Dina esiintyi parhaiten, mutta sillä oli hieman ahtaat takaliikkeet ja Minttu esiintyi myös hyvin ja sillä oli hieman kevyempi etuosa ja Disa oli rakenteeltaan kaunein, mutta esiityi ujosti. Hyvät perustelut. Toiset olivat selvästi harjoitelleet esiintymistä ja Disa taisi olla ylipäätään remmissä jotain kuudetta kertaa.

Arvostelussa luki Disalle: "Lupaava pentu, jolla oikeat mittasuhteet. Ilmeikäs pää. Oikein kannetut korvat. Tasapainoisesti kulmautuneet raajat. Hyvä runko ja ylälinja. Oikein kiinnittynyt & kannettu häntä. Liikkuu hyvin edestä & takaa. Sivuliikunnassa voisi olla hieman enemmän ulottuvuutta. 3. ja KP."

Kävimme kaikki kolme hakemassa kunniapalkintojen pokaalit ja minä jä Elli päätettiin ilmottaa parikilpailuun Disa ja Dina, koska Ellin kuitenkin oli pakko tulla takaisin ryhmäkilpailuun klo 15:30 maissa. Takaisin siis siksi, että lähdimme kaikki kiireellä meille, jotta pennut saisivat juosta ja leikkiä yhdessä. Näyttelypaikalta ajaa kotiimme noin 10 min ja meillä oli runsas kaksi tuntia aikaa parikisan alkuun.

Kyllä oli kolmella islantilaisella hauskaa yhdessä. Nappasin yli sata valokuvaa, mutta aivan nappiotosta en kyllä saanut. Lumikuvaus on tosi vaikeaa. Tässä kuitenkin muutama otos:

Disa - taustalla varjokuvana Minttu - samat on korvat

Dina rakastaa lumen kaivamista

Minttu

Mintulle on kasvanut toinen häntä ja takapää

Mennään

Mitäs sit tehtäis?

Purraan ja muristaan!

Juostaan!

Juostaan lisää!

Hevoset olivat sen näköisiä, että olisivat halunneet korvatulpat. Haukku oli nimittäin melkoinen.

Pian oli parituntinen kulunut, nopeat teet ja kahvit kerittiin tuvassa juomaan ja sitten startattiin takaisin näyttelypaikalle, Paula kiisi kotiin tekemään jotain tärkeää hommaa. Nyt oli jo väljempää ja odottelimme hallin päässä parikilpailun alkua. Sitten Elli hokasi, että parikilpailussa koirat esittää vain yksi ihminen. Ensin kokeiltiin siten, että Elli esittäisi sekä Disan että Dinan, mutta Disan häntä ei yhtään ollut pystyssä vieraan esittäjän kanssa. Dinaa ei näyttänyt haittaavan, vaikka minä sitä kuljetin, joten niin jouduin uudelleen kehään epäonnistuneine vaatevalintoineni. Onneksi kehässä on tarkoitus katsoa koiria eikä esittäjää.

Jonkin aikaa ympäriinsä pörhisteltyämme - pikkuislantilaiset menivät niin nätisti ripirinnan, kun olivat juosseet ja painineet pahimman puhtinsa pois - 10 muun parin kanssa sanoi tuomari joillekin "nelonen", "kolmonen", "kakkonen" ja he menivät palkintopaikoille omiin kohtiinsa. Tuomari käveli rivistöä pitkin ja hymyili kovasti minulle - arvelin, että nenässäni on varmaan jokin tahra, mutta ei kai, koska tuomari sanoi "ykkönen" ja törkkäsi meidät ykköspaikalle. Jee - meidän pienet oli näteimmät.

Vielä jäimme tietenkin katsomaan, miten ryhmäkilpailussa kävisi. Pystykorvaisia ja alkukantaisia koiria oli ryhmäkehässä 13 koiraa. Elli esitti Dinan tosi hyvin ja Dinan terhakka häntä oli koko ajan pystyssä. Jarmo Vuorinen valitsi Dinan neloseksi ryhmässä, joten Dina sai kaikista kehistä pokaalin. Melkoista menestystä!

Tuollaisen päivän jälkeen voisi vaikka innostua koiranäyttelyistä!

Pakko vielä lisätä tämä Paulan kuva sisaruksista, ihanat kuuraturvat.

Tylsää? Ei, vaan elämää!

2011-01-12T07:20:00.001+02:00

Elämä tässä iässä alkaa olla aika tasaista - tai ainakin tietyt rutiinit toistuvat samanlaisina päivästä toiseen. Tosin rutiinit johtuvat varmasti suurelta osin siitä, että lemmikkieläimet sisällä ja ulkona määräävät päivän tahdin. Ja tietenkin työ, vaikkakin sen tahdin määrään pääosin itse - onneksi itselleni.

Tämän viikon suurimmat yllätykset kuvina:

Nokkosperhonen tallin karsinassa

Marilyn makoilee tyynesti ikkunalaudalla


Sain siivotuksi kirjahyllyn - ukko sai sen siirretyksi uuteen paikkaan ja minä sain tämän läjän uudelleen hyllyille - ja kaikki tämä 3 päivässä!

Viikon iloisin yllätys oli Elinan, Tinjan ja kelpiepentu Ulin visiitti eilen, mutta siitä minulla ei ole yhtään valokuvaa. Elinan kamerassa niitä onneksi on - toivon, että saan muutaman otoksen peltolenkistä, hevosten ihmettelystä ja Tinjasta ja Elinasta yhdessä. Oli nautittavaa huomata, että ystävyytemme jatkuu, vaikka emme tapaakaan niin usein. Ja mikä ilo onkaan Elinan ihana pieni tytär (ja kohta toinenkin) ja ihana pieni kelpien pentu, jonka kanssa oli selvästi myös ehditty tehdä muutakin kuin vain olla. Disasta se oli mahtava kaveri - upeaa, kun joku jaksaa painia ja rähjätä.

Huomasin kyllä senkin, että en ole niin nuori enää. Pieni Tinja oli niin kokonaisvaltainen vieras, että vieraiden lähdettyä olin yllättävän uupunut. Mieleen palasivat ne ajat, kun omat lapset olivat vastaavssa iässä ja koko ajan piti olla silmät ja korvat tarkkoina etteivät ne tekisi jotain itselleen vaarallista. Silloin ei tarvinnut unta houkutella vaan silmät lupsahtivat heti uneen, kun pikkuiset olivat poissa tai unten mailla. Tosin muistaakseni luin kirjoja siihen aikaan aivan valtavan määrän - esimerkiksi hellan ääressä puuhatessani minulla oli yleensä kirja edessäni.

Toisaalta kaipaan sitä aikaa kovasti - silloin ne vaarat, jotka lapsiani uhkasivat olivat jotenkin helpommin torjuttavissa. Siirrät kukkapurkkia, joka on osumassa päähän, tuet kädestä, ettei lapsi kaadu , otat syliin, kun itkettää ja lohdutat. Nyt en enää voi muuta kuin olla huolissani ja tarjota korvani tai apuni. Apu ei yleensä edes enää kelpaa eikä oikeastaan edes hyödytä, koska lapset ovat jo aikuisia ja haluavat ja joutuvat tietenkin ratkomaan omat ongelmansa pääosin itse.

Onneksi olen aina tiennyt sen, sillä aika nuorena löysin Kahlil Gibranin runot (kuten miljoonat muutkin) ja yksi koskettavimpia niistä on aina ollut

'Sinun lapsesi eivät ole sinun lapsiasi':

Sinun lapsesi eivät ole

sinun lapsiasi,

he ovat itsensä

kaipaavan elämän

tyttäriä ja poikia.

He tulevat sinun kauttasi

ja vaikka he ovat

sinun luonasi,

he eivät kuulu sinulle.

Voit antaa heille rakkautesi,

mutta et ajatuksiasi,

sillä heillä on heidän

omat ajatuksensa.

Voit pitää luonasi heidän

ruumiinsa, mutta et

heidän sielujaan, sillä

heidän sielunsa

asuvat huomisessa,

jonne sinulla ei ole pääsyä,

ei edes uniesi kautta.

Voit pyrkiä olemaan

heidän kaltaisensa,

mutta älä yritä heistä tehdä

itsesi kaltaista,

sillä elämä ei kulje

taaksepäin eikä

takerru eiliseen.

Sinä olet jousi,

josta sinun lapsesi

lähtevät kuin elävät nuolet.

Kun taivut jousimiehen

käden voimasta,

taivu riemulla.

Loppiainen

2011-01-06T07:12:00.008+02:00

Tänään on loppiainen - tutkailin juuri Wikipediasta, että se on yksi vanhimpia kristillisiä juhlapyhiä. Ortodokseille se on Jeesuksen kasteen juhla, katolisessa ja luterilaisessa kirkossa se on itämaan tietäjien Beetlehemiin saapumisen muistojuhla, kolmen kuninkaan juhla. Joulu ei Suomessa lopu loppiaiseen vaan Nuutinpäivään, joka on vasta viikon päästä. ("Paha Nuutti Joulun viepi...")

Meidän tuvassa Joulu on jo viikonloppuna heitetty ulos kuusen muodossa ja loppiainenkin taitaa olla vain tervetullut vapaapäivä keskellä viikkoa. Aika vähissä ovat nuo kristilliset riitit muutenkin meidän perheen perinteissä. Kirkossa tulee käyneeksi, jos joku pääsee ripille, menee naimisiin tai kuolee. Lapsena käytiin aina aattoiltana joulukirkossa - isä unohti aina virsikirjansa ja kun tulimme kotiin oli joulupukki jättänyt lahjat eteiseen. Melko pian me lapset opimme yhdistämään virsikirjan unohtamisen ja joulupukin toisiinsa ja varmaan siksi oli melko vaikeaa istua rauhassa kirkonpenkissä, kun kaikki ihanat lahjat odottivat kotona.

Tänä vuonna Joulu oli kovin lyhyt, koska se asettui tiiviisti vain viikonloppuun. Kovat pakkaset ilmeisesti tekivät sen, että joulukuuset olivat jo uuden vuoden päivänä aika karun näköisiä, kun hirveä määrä neulasia tippui. Purin oman kuusemme osiin oksasaksilla ja veimme sen ulos jätesäkissä etteivät neulaset karisisi aivan joka paikkaan. Tein saman maanantaina anopille ja meillä oli yhdessä aika hilpeä hetki, kun pätkäisin latvankin poikki ja se jäi roikkumaan kattoon melkoisen karun näköisenä.

Onneksi en unohtanut sitä kattoon roikkumaan

Nappasin siitä pari kuvaa kännykällä ja anoppi käski laittaa internettiin, jotta sukulaiset näkisivät, miten ankea on vanhan ihmisen joulu kuusineen. Hyvin on tässä kuussa 88 vuotta täyttävä anoppi ymmärtänyt internetissä juoruilun perusteet.

Uudenvuodenpäivän aamuna sain muuten myös naurut, kun menin katsomaan, onko hevosilla kaikki hyvin. Ukkokulta oli illalla (uudella traktorillaan, jee, loppui pikkupaalien kuljetus!) tuonut ison paalin ylös metsään mäen päälle, jotta hevoset voisivat sitä mutustella rakettien paukkeessa ja latvat hieman peittäisivät näkymää taivaalle.

Kun tulin metsän laitaan, tulivat hevoset kauhean tohkeissaan minua vastaan. Etenkin Ísing hirnahteli ja hölpötti kovasti jotain. Jos se olisi osannut, se varmaan olisi huitonut ja viittilöinyt etukaviollaan. Paali oli yön aikana kierinyt alas mäkeä parin aidan läpi ja nökötti hevosten pikkukopin alla. Sen verran pelottava kokemus se oli ollut etteivät hevoset uskaltaneet mennä sinne enää syömään, vaan minun piti avata paalia enemmän ja houkutella ne paalin luokse uuteen paikkaan.

Viaton mutta vauhdikas

Nyt ne ovat vajaan viikon olleetkin ilmeisesti lähes keskeytyksettä paalin ääressä enkä edes näe niitä juuri koskaan, koska aamulla ja illalla on niin pimeää, että sieltä näkyy vain hevosten silhuetit, kun käyn laittamassa niille uudet vedet. Joku kyllä käy vettäkin juomassa, koska päivässä menee kaksi saavillista.

Aamun kunniaksi Kleo raapii jalkaani, koska ruoka ei ole vielä kierinyt sen luokse. Näin ollen olen pakotettu lopettamaan tämän lyhyehkön tarinan 'arkisesta elämästä maalla ja kaupungissa 60-luvulta nykypäivään' ja siirtymään siihen arkeen. Hauskaa loppiaista muillekin!

Muuttumisleikki

2011-01-02T19:21:00.000+02:00

Tästä lähdetiin: Kleo ei ole oikein jaksanut huolehtia ulkonäöstään ja kampaajalla käynti ei kiinnosta, kampaajaa kohdellaan kaltoin ja karjutaan vastalauseita hoitotoimenpiteille. Turkissa on rastoja ja korvakarvat ovat ylikasvaneet. Elämä maalla on ilmeisesti Kleon mielestä mukavaa ilman turhia hienosteluja, koska jos kampaa näytetään, niin heti juostaan sohvan alle piiloon.

Ei maalaisakkojen tarvi näyttää kaupunkilaisprinsessoilta.

Vanharouva sai sitten kuitenkin lämpimän kylvyn ja pedikyyrin, vaikka yrittikin vastustella ja väittää, ettei tarvitse ja tuoksuu hyvälle. Kieltämättä hevonkakka on mukava tuoksu, mutta ei ehkä vuodevaatteissa...

Märkä on ikävä tunne ja haju. Yäk - en halua.

Näyttelyprinsessat trimmataan, mutta äkäisten vanhojen cairnakkojen kanssa taivutaan ihan saksihommiin. Tunnin tuunauksen jälkeen lopputulos tyydytti meitä molempia.

Siedettävä lopputulos, sehän voi olla, että sitä jopa näkee enemmän, kun tukka ei ole tiellä.

Vuosi 2010 pikakelauksena

2010-12-31T17:06:00.005+02:00

Tammikuu 2010: Vuoden vaihtumista juhlittiin perinteisin menoin vasta 1.1.2010 illalla, koska aattona kaivon pumpun akseli katkesi ja minä ja ukkokulta (ukkokulta eniten) ravasimme koko aaton verstatuvan ja kaivon väliä, jotta saimme vettä taloon. Aattona uinahdimme jo klo 22 tietämättä vuoden vaihtumisesta yhtään mitään.


Ken tietä kulkee on tiensä vanki, vain ainut vapaa on umpihanki.

Helmikuu 2010: Lumisin talvi vuosiin - kaikki peittyi lumimassojen alle ja maailma oli kaunis. Ankaraa niille, jotka kolapelillä hoitelevat pihojaan. Meillä on ukkokulta ja traktori, mikäs on tuvassa ollessa ja ulkona kuvia napsiessa.

Ihan heti ei pihakeinussa istuksita.

Maaliskuu 2010: mieliinjäävintä maaliskuussa taisi olla pitkä viikonloppureissu Tahkovuoreen ukkokullan ja kaikkien ukkokullan lasten perheiden ja kumppaneiden kanssa. Pikku-Wilmalle varmaan hienointa oli oikea huskyajelu.

Ei ole riemulla rajaa, kun koiravaljakolla ajaa.

Huhtikuu 2010: Kevät tulee, Félagi ja muut karvapallerot varistavat turkkejaan.

Meilläpäin linnuilla lienee pehmeät pesät.

Toukokuu 2010: Sinivuokko - lupaus kesän loistosta kaiken harmaan keskellä.


Kesän airut, ollaan jo pidemmällä kuin leskenlehtien aikaan.

Kesäkuu 2010: Virolaisten sukuseuran matka Viipuriin, suvun kotikyliin. Vielä oli matkassa muutama evakkona pois lähtenyt kuten esim. anoppini, joka nousi varsinaiseen kiitoon rollaattorinsa kanssa.

Ollappa itselläkin harmaa riukuaita niin tietäisin, millä sen koristelisin.

Heinäkuu 2010: Taloon tumpsahti puoliväkisin pieni malineitonen, Louhi. Suloinen, mutta naisten tapaan vahvaluonteinen tyttö.

Elokuu 2010: Islanninhevosten PM-kilpailut 2010 olivat Suomen yhdistyksen vastuulla. Minulle selvisi täydellisesti, mitä se tarkoittaa, että tehdään yhdessä ja autetaan toinen toisiamme. Ikimuistoinen, raskas, mutta riemullinen viikko. Kaikki onnistui melko hyvin eikä tietääksemme kukaan menehtynyt.

Henkilöstöpäällikötkin voivat välillä istua ja katsoa, miten palkinnonjaot tehdään.

Syyskuu 2010: Taloon tupsahti puoliväkisin pieni islanninlammaskoirajumalatar Disa, joka vei heti kaikkien sydämet. Tyttömäinen luonne tosin on tälläkin pikkukoiruudella, mutta se on oivasti piilotettu nauravan naaman taakse...

Lokakuu 2010: Agilityn MM-kilpailut vuonna 2010 Saksassa. Mahtava reissu, josta saa kiittää etenkin Aria, mutta myös muita ihan mahtavia matkaseuralaisia. Nauru ja agility pidentävät ikää.

Hyvä Suomiiii!

Marraskuu 2010: Lyhyen kaupunkilaiskerrostalovaiheen jälkeen pikkupeikko muuttaa maalle, pieneen punaiseen tupaan. Meille jää ukkokullan kanssa ns. "tyhjän pesän syndrooma", jota tosin aika ajoin täytetään hoitokoirilla eli karvalapsenlapsilla molempien lastemme toimesta sekä kaikella rojulla, jota olemme onnistuneet elämässä kokoamaan. Tyhjyyden täyttää tietenkin myös oivasti oma eläinlaumamme, josta aina joltakulta riittää intoa tulla mukaan sekä iloon että suruun.

Joulukuu 2010: Joulu ja Lohjan Vanhan ajan markkinat. On aika muistaa rakkaimpiaan lämpimin ajatuksin ja vaattein.

Joskus haluaisin olla vaaleanpunainen sukka, joka lämmittää

HYVÄÄ UUTTA VUOTTA 2011 KAIKILLE YSTÄVILLE!

Joulu "paremmalla puolella"

2010-12-28T06:53:00.002+02:00

Odotin tämän vuoden Joululta rauhallista läheisten yhdessäoloa, koiralenkkejä ja ratsastusta leppeässä pakkassäässä, hyvää ruokaa, lepoa, tryffelisuklaata ja kaikkea sellaista perinteistä.

Ihan aina ei mene kuin elokuvissa. Sain melkoisen railakkaan jouluaattoillan, koko jouluviikonlopuksi valtavan hyvää ruokaa jääkaapin täyteen ja flunssan ilman ruokahalua, valvottuja öitä (syinä mm. yskä, kuorsaava vuodekumppani, terveyskeskuspäivystysyö, valvominen muuten vaan...). Lisäksi se flunssa, väsymys ja melkoisen kovat pakkaset estivät melko tehokkaasti ne koiralenkit ja ratsastelun.

Ja tietenkin traktorikin hajosi ja peräkärryä ei jaksa tyhjentää polttopuista, joten heiniä on kuskattava pikkupaaleissa Berlingon takaluukussa. Yksi takaluukullinen riittää yhden päivän. Aika hyvä auto, kun ottaa huomioon, että ruokittavia on kumminkin neljä ahnetta pallomahaa.

Vein joulupäivänä Disan ja Louhen ulos lenkille, jotta ne riehuisivat "päällimäiset" pois.

Ja mitä ne tekivät? Kaivoivat kuoppaa, kun minä palelin vieressä.

Silti oli ihan mukava Joulu, vaikka pakko on sanoa, että onneksi se kesti vain kolme päivää. Kunhan saan tämän flunssan taltutetuksi, voin alkaa odotella Uuden Vuoden aattoa, senhän on aivan pakko mennä perinteisemmin, koska viime vuonna se vietettiin päivä myöhässä kaivo-ongelmien vuoksi.

Paukkupakkasia odotellessa.

ps. se tryffelisuklaa oli hyvää, kun löysin sen maanantaina kahvikaapista. Se oli tosin sulanut yhdeksi yhtenäiseksi klimpiksi, mutta siinä on se hyvä puoli, että "jos ottaa vaan yhden karkin, niin se tuskin lihottaa"

Talvipäivänseisaus!

2010-12-22T07:45:00.003+02:00

Talven selkä alkaa taittua! Eilen oli talvipäivänseisaus. Päivät pitenevät, mikä on mukavaa. Tosin tämänvuotinen talvi on ollut tähän asti ihanan kaunis. Pehmeä puuterilumi on kevyttä kulkea ja pakkanen narisee kuin lapsuuden talvina Kokkolassa. Siellä oli minusta aina kova pakkanen ja paljon lunta, josta kaivella lumilinnoja kavereiden kanssa, joita piha oli pullollaan.

Narskupakkanen oli lapsena jännä juttu. Isäni kertoi, että lumi narskuu siksi, että lumihiutaleiden jäiset sakarat hankaavat toisiaan vasten. Lieneekö narrannut pikkuista tyttöään?

Tämän vuoden hitti meidän pihassa on tolppien nokkiin nostetut valaistut sypressit.

------------------------

Muokkaus klo 22:00: vanhasta muistista tosiaan väärä talvipäivänseisauspäivä, se onkin vasta tänään, kiitos kommentoijalle. No, sikäli ihan jees, että tänään onkin ollut monella tavalla vuoden pimein päivä. Hymyile, huomenna on huonommin - toivottavasti ei kuitenkaan...

Lepo vaan

2010-12-19T13:08:00.000+02:00

Hiirivapaa alue

Nyt voi Marilyn ottaa rennommin, kun rautakaupasta shoppaamani pari ison pyykkipojan näköistä loukkua olivat yön aikana lauenneet eikä sohvan sisällä enää tuoksu kuokkavieraalle, koska imuroin sen perin pohjin. Onhan se tavallaan tylsää, että joutuu pieniä, väriseväviiksisiä nappisilmiä päästämään pois päiviltä, mutta jos on vieraalla niin huonot käytöstavat, että tulee ja kakkii pöydälle, niin pakkohan se on pois häätää. Ja jos ei usko puhetta, niin täytyy ottaa rajummat otteet. (Ettäs tiedätte, vieraat, jotka aiotte meille tulla....)

Vaarini (isäni isä) oli muuten hellämielinen mies. Muistan hänen näperrelleen aikanaan loukun, jonne jyrsijät jäivät elävinä loukkuun pieneen häkkiin. Elävät hiiret vaari sitten kuljetti kauas metsään, etteivät ne löytäneet enää tupaan lämmittelemään.

Marilyn viihtyy varmaan siksikin hyvin sohvallaan, että ulkona on hyytävän kylmä viima.Teki mieleni olla ulkosalla ja puolisen tuntia kävinkin kävelyllä (siivousta välttelemässä ja kävelyttämässä Félagin ja Disan). Félagilla on edelleen ontumaongelmaa, jota pahensi vielä tilapäisen kengittäjän tekemä moka - naulat olivat lipsahtaneet väärään suuntaan juuri siinä kipeässä jalassa ja painoivat kaviota pahasti. Nyt poika on sairaskengityksessä ja näyttää alkavan hiljalleen taas varata kunnolla kipeällekin jalalle. Onneksi oma luottokengittäjäni on taas terve ja voimissaan!

Ihanaa työntää karvainen pää syvälle lumeen ja löytää - mitäpä muuta kuin heinää!

Ukkokin viihtyy sohvallaan, kehitti itselleen sopivasti flunssan (varmaan aivan tahallaan) ja yrittää olla siinä huomaamattomana, kun minä pienen apinan raivolla aina jaksaessani yritän siivoilla paikkoja "joulukuntoon". Luulen kyllä, että joulusiivon pelastaa taas kerran hämärät päivät ja tuoksuvat kynttilät, koska valmistahan täällä ei koskaan ole. Joulutunnelman takaa taas luultavasti se, että olemme aika isolla porukalla yhdessä - 9 ruokavierasta aattona ja luultavasti 12 tapanina.

Mutta nyt roskakuorma autoon ja menoksi - nenäliinoja ostamaan ukkokullalle. Saattaa siinä jotain muutakin tarttua mukaan - katsotaan ...

Hiiriä, koiria ja ihmisiä

2010-12-18T11:25:00.002+02:00

Kauhea vipinä käy elämässä - ei ehdi edes blogia päivittää. Joulukin on kuulemma lähellä (viikon kuluttua se on jo melkein ohitse eli siellä paremmalla puolella) ja teinkin Lohjan vanhan ajan markkinoilla aika paljon joululahjaostoksia. Suurin osa niistä oli kyllä mallia Hyvää Joulua Krisselle toivoo Krisse, joten se ei tuonut suurta helpotusta varsinaiseen lahjahankintaan. Toi kyllä hyvän mielen itselleni ja sehän on tärkeää, jos aikoo jaksaa taas koko Joulun ja sen tohinan.

Koska kaikkea kivaa ei voi ostaa, kun talo on muutenkin ihan täynnä roinaa, niin otin muutamia valokuvia markkinoilta.

Liikuttava nenu tontulla

Pirun paja

Joskus vielä laitan kuuseen vaan aitoja hopeapalloja

Olisko tosta Kaisalle enkeliksi? Ehei, liian soma.

Tontut hengailee


Joulupuu on rakennettu, ..., joulupukki hir- (noeinytsentään) - söpöjä nämäkin

Kaikenlaista muutakin tohinaa on ollut. Metsämökin pieni hippi (ent. peikkolapsi) piipahti Hollannissa ja sain olla viikon viiden koiran emäntänä. Viikko meni hienosti, malinoisit lihoivat silmissä ja jokseenkin keskeytymätön paininjytke kävi takapihalla ja sisällä, kun Disa ja Louhi vahvistivat ystävyyttään. Välillä oli omien hermojen vuoksi pakko laittaa Louhi häkkiin, koska se on kova tyttö tiskaamaan ja järjestelemään ruoka-astioita. Jouduin myös muuttamaan evakkoon vierashuoneeseen, koska kaikki me emme mahtuneet mukavasti nukkumaan pieneen parisänkyymme ja aina kun tönin ukkokultaa kuorsauksesta, nousi Louhi nuolemaan ja se keskeytti yöunet melko tehokkaasti.

Häkkikään ei estä läheisyyttä

Koirakelkkailua sain myös harrastaa, kiitos Kaisan ja Sakon. Kokeilin myös kerran Karmalla ja normikelkalla ja oli kivaa ja hikistä puuhaa.

Hiekottamaton raitti on melko vauhdikas tommoisella alumiinivehkeellä.

Tätä kirjoittaessani kuuluu takaani jatkuva kiihkeä vinkuna, kun Marilyn yrittää saada meille majoittunutta kuokkavierasta pois vierassängystä. Se sama kuokkavieras tuijotti minua nappisilmillään melkoisen tarkkaan mikroaaltouunin takaa, kun keittelin aamulla kahvia. Haluan kissan! Keltaisen!

Mutta nyt menoksi - pitää heittää anoppi kaupungille ja tehdä pari täsmäiskua joululahjakauppaan.

Oi! Lumi on maassa!

2010-11-25T08:17:00.005+02:00

Yhtäkkiä on talvi. Ihanaa, että kura-aika päättyi nopeasti ja valkoinen lumi peittää maailman alleen. Eilen sanottiin uutisissa, että tämän vuoden marraskuu tulee ilmeisesti olemaan poikkeuksellisen kylmä ja se nyt ei ole kaikkein mukavin asia. Tarvontien ruuhkat Helsinkiin päin aamuisin myös haittaavat jonkin verran elämääni, mutta asuinpaikkamme taitaa kuitenkin olla oma valintamme, joten tuosta ei kannata kauheasti valittaa.

Aamut sensijaan ovat valostuneet kovasti ja nyt näenkin aamuisin mennä tallille ja hakea lehdet ilman otsalamppua. Koirilla on valopannat ja etenkin Disa säntäilee sinne tänne aamuisen puolituntisemme aikaan ja sen poukkoilu näkyy hyvin pannan loisteessa. Se ei kuutenkaan ryntää tielle, jos kiellän eikä ole yhtään kiinnostunut jahtaamaan autoja. Kleon "rääkkäys" on sen joka-aamuista hupia. Koiralapsi juoksee kahdeksikkoa Kleon ympärillä ja räkyttää ja Kleo yrittää varsin äreänä juosta sen kiinni. Eipä Kleo onnistu nopeaa pentua kiinni saamaan, koska yleensä kriitisellä hetkellä saalis singahtaa ojan yli syvään lumihankeen. Sinne Kleo ei viitsi mennä perässä ja ärisee itsekseen. Joskus tulee mieleen kauppakeskusten äreät eläkeläismummot, jotka rähjäävät penkit valtaaville peruskoululaisille.

En ole kieltänyt Disaa, koska Kleo saa hyvää liikuntaa laukatessaan otuksen perässä ja sisällä molemmat rauhoittuvat omiin hommiinsa. Sisällä Disa ei juurikaan hauku - paitsi joskus ukkokulta innostaa sen haukahtelemaan televisio-ohjelmille. Onhan se hienoa, että heilläkin on yhteinen harrastus. Iltaisin Disa katsookin aika paljon telkkaria. Ehkä se tuosta viisastuu vanhetessaan eikä katso aivan kaikkea moskaa.

Itsellä huonot tv-ohjelmat vaihtuvat usein siihen, että katselen "oman" sohvani päässä olevaa akvaariota. Sain pari viikkoa sitten postista mielenkiintoisen, loiskuvan paketin.

Paketin päällä luki: aitoa mustaamakkaraa.

Sisällä oli punainen, pikkuriikkinen partamonni. Kuvassa keskellä "Nikke Knatterton", kuulemma 14-vuotias musta partamonni ja rungon kyljessä ylempänä pieni punainen monni. Melkoinen ero koossa!

Mutta nyt hommiin, että ehdin illalla juhlistamaan Katjan syntymäpäiviä. Onnea sinne naapuriin! Katjan synttäriä en helposti unohda, koska oma äitinkin täyttäisi tänään vuosia. Lämmin ajatus elämästä tältä kohtaa myös äidilleni, jonka kanssa käytyjä keskusteluja joskus kelailen mielessäni. Paljonkohan muuten muistan niistä väärin ja muokkaan omien ajatusteni mukaisiksi? Kukaan ei taida tietää...

Kiireen keskeltä talvitunnelmia

2010-11-11T07:18:00.002+02:00

Viime viikonloppu oli poikkeuksellisen vauhdikas: Perjantai-iltana teimme porukalla pikkupeikon muuttokuorman, kaikki mahtui yhteen pieneen pakuun ja peräkärryyn. Apuna oli sen verran paljon porukkaa, että kaikki saivat suurimmaksi osaksi pitää käsiä kantohommien suhteen taskussa. Perillä Raaseporissa oli pimeää ja liukasta, koska pikkuinen yöpakkanen oli tuloillaan ja huurrutti muuten märkää maisemaa. Muuttoporukka oli sensijaan aika tulista väkeä, onneksi mökki on keskellä metsää ja oli pimeää, ettei meitä voi tunnistaa, kun vierailemme seuraavan kerran siellä.

Tässä se on: pikkupeikon uusi koti. Soma pieni mökki Raaseporin metsässä.

Oma leivinuuni, puuhella ja kamina luovat lämpöä tupaan.

Toivon, että talvi on vähäluminen, ettei peikkolapsen peppu palellu, kun se rämpii metsän keskellä halkoja hakemaan tai autoansa etsimään. No, onneksi mökissä on sähkölämmityskin ja oma sauna, että voi sulatellakin, jos tulee välillä lunta tupaan ja on kylmä. Onnea siis uuteen kotiin!

Lauantaina Kaisa ja Lasse pitivät perinteiset räntämestaruuskisat ja minutkin kutsuttiin toisen kerran mukaan. Olin siis viime vuonna läpäissyt tiukan seuraanpääsemisseulan. Huisia. Heidän talossaan on oikeasti Huisia, kun pieni whippetinpoikanen nimeltään Huisi sulatteli kaikkien sydämiä raitatakissaan ja jäniksenkoivissaan.Ilta meni nopsaan ja aamuyöstä sain kyydin kotiin nukkumaan. Talossa oli viisi koiraa -pikkupeikko oli yökylässä - eikä niistä yksikään haukkunut, kun hiivin päätyovesta sisään. Kummallista.

Sunnuntaina pääsimme taas ratsastamaan Kaisan kanssa, koska osteopaatin hoito ja lepo oli kuntouttanut Félagin käpälät eikä se enää ontunut. Maailma ympärillämme oli ihanan kimalteleva, kun pieni lumisade ja auringonpaiste osui kohdalle. Tuntui siltä, kuin olisi pienimuotoinen taivas maan päällä. Isingissä oli puhtia kuin pienessä hevosessa, nautin suunnattomasti, kun sen kengät kopsuivat tarmokkaasti tiehen ja korvat törröttivät positiivisesti eteenpäin. Olen itsekin käynyt kaksi kertaa osteopaatilla enkä ole enää niin vino, hevonen menee suoraan, vaikka istun normaalisti. Vuosien jäykkyyden jälkeen sekin tuntui käsittämättömän hyvältä.

Maanantai-aamuna olin aivan koomassa ja kun päästin koirat aamupissalle unohdin, että Marilyn pitäisi laittaa juoksuliinaan, ettei se karkaisi. Käsittämätön moka. No, pakkasta oli peräti 6C, joten oli pakko pitää etäpäivä ja jäädä odottelemaan neitokoiran paluuta. Se tulikin melko pian pihapiiriin ja parin tunnin ulkonaolon jälkeen se tuli itse mielellään sisälle. Päästin sen uudelleen iltapäivällä varustettuna heijastinliivillä ja valopannalla ja noin kolmen tunnin juoksentelun jälkeen (josta suurin osa kotipihalla) se tuli taas vapaaehtoisesti luokseni ja pyysi päästä sisään. Kävin sitä tietenkin namittelemassa välillä, jottei keskinäinen kontaktimme ulkona aina päättyisi sisälle ottoon. Eilenkin päästin koiran kaksi kertaa vapaana ulos ja se tuli parin tunnin kylillä pyörimisen jälkeen sisään. Sisällä odotteleva lihaisa ydinluu tosin vaikutti asiaan paljonkin, mutta kaipa kaikki konstit ovat sallittuja.

Otin maanantai-aamun auringonkimalluksessa valokuvia lumen ja kuuran riehannuttamasta Pikku-Disasta - se kasvaa melkein silmissä ja osaa jopa tehdä pikkuisen pahojaan. Sitä on varsin vaikeaa rangaista, kun se on niin suunnattoman söpö. Varmasti vika on muissa, jos tulee rähinänpoikasta jne... Kleon kanssa rähinää tuntuu tulevan, Kleo on mustasukkainen ja Disa kiusaa sitä välillä aivan tahallaan.

Ja eilen poikani muuten täytti 23 vuotta. Käsittämätöntä, kun itse olen hädin tuskin täyttänyt 35. Onnea!

---
Mutta nyt hihat ylös ja hommiin! Etäpäivää pukkaa ja työtä on paljon ennen pojan illan synttärijuhlia.

Harrastukset yhdistävät

2010-11-02T07:52:00.001+02:00

Kuten me kaikki tiedämme, niin yhteiset harrastukset saattavat ihmiset yhteen. Ja jos harrastaa eläinten kanssa, niin eläimistäkin tulee keskenään kavereita. Meillä on esim. nykyisin poikani kanssa ihan mukavia hetkiä akvaariojuttujen ympärillä, kun molemmilla on akvaario. (No, meidän kalat ei oo kavereita, sattuneesta syystä. Heh.)

Nyt Disakin on alkanut enemmän harrastaa paimennuksen ja Kleon kiusaamisen lisäksi: se istuu aamuisin hämärässä olohuoneessa ja katselee akvaariota. Minä juon aina päivän enimmäisen kahvikupposen akvaarion ääressä - kalat saa aamupalaa ja minä kahvia ja me Disan kanssa saadaan rauhoittavaa viihdykettä ennen tallille menoa.


Nämä kännykkäkuvat ovat niin tasokkaita, mutta jos ei jaksa kävellä hakemaan kunnon kameraa, niin on tyydyttävä niihin.

Kohti aikuisuutta?

2010-10-31T09:30:00.002+02:00

Päivät menee vauhdilla kuin syksyn tuuli. Ratsastelu on jäänyt hieman vähemmälle, varmaan osittain kaverin puutteestakin (Félagi ontuu vieläkin hiukan) on jäänyt viikolla ratsastelu ja osittain siksi, että olen tehnyt koirien kanssa iltahämärissä pieniä metsälenkkejä - muutama kilometri minulle ja Kleolle sekä Marilynille, Disalle hieman pitempiä lenkkejä. Vanhuskoira ei juuri reitiltä poikkea, tulee vain nuuskutellen minun jälkiäni. Disa pistelee siksakkia metsässä. Marilyn varmaan pistelisi pitempiäkin matkoja, mutta sitä olen pitänyt remmissä.

Paimentamassakin piipahdettiin viime sunnuntaina - Disa katseli taas tarkkana vanhemman koiran oppeja. Sen verran lampaat arastuttivat, ettei se mennyt sekaan, katseli vaan sivusta. Mielenkiintoista nähdä, miten paljon paimekoira voi oppia katsomalla toisia koiria. Pitää varmaan kuskata jatkossa sitä katsomaan joidenkin hyvien tyyppien agilitytreenejä. Noinkohan sitä uskaltaa omiin treeneihin ottaa ikinä katsomaan, mitä me räpelletään Marilynin kanssa. Heh

Katse tarkkana, kun aikuiset tekee.

Se saa jo lampaita hiukan liikkeelle - vaikka ei ymmärräkään, mistä siinä kehutaan.

Allaoleva kuva on otettu viikolla, molemmat korvat ovat jo nousseet terhakasti pystyyn ja tyypille on kasvanut jalat niiden pienten pallojen tilalle, jotka sillä oli pienempänä. Pennun pullerovatsaakaan ei niin hirveästi enää ole. Terhakka ja nauravainen Disa on aina, paitsi silloin kun se nukkuu. Silmänympärysten väritys saa typykän näyttämään siltä, että sillä on uniset pussit silmien alla.

Ikää pikkuisella on siis noin 16 viikkoa.

Jahas, pitänee mennä tyhjentämään ja täyttämään tiskikone - karvariiviöt tulevat päivähoitoon, kun peikko menee töihin ja se nuorempi karvalapsi on kova tiskaamaan...

Päivähoitohommat jäänee jatkossa vähemmälle, koska peikkolapsi löysi netistä mummonmökin Raaseporista ja päätti muuttaa sinne. Päättäväinen kun on, niin hankki itselleen myös työpaikan sieltä suunnalta ja lähiaikoina voitte löytää peikkotytön Karjaalta kaupasta. Siellä se luultavasti piakkoin sujuvalla ruotsinkielellä selittää kynttilälyhtyjen, kattiloiden ja kumisaappaiden ominaisuuksia ja hintoja. Illat se sitten lämmittää pönttöuunia ja juoksuttaa koiria metsässä tai ne sitä.

Pojankin duuni vakinaistettiin, joten varmaan kohtapuoleen alan saada pitää palkkani ihan itse - jos ei satu peikolta polttopuut loppumaan. Tupakkiröökin poltonhan se kuulemma jo lopetti, kuinkakohan pitkäksi aikaa? Pitäisiköhän minunkin alkaa hiljakseen aikuistua, kun lapsenikin ehkä sen joskus tekevät?

---

Peikkolapsi soitti juuri ja pyysi hakemaan ne koirat sieltä työmaalta, koska oli unohtanut kääntyä meillepäin. Moottoritiellä sitten yhtäkkiä huomasi, että takaluukusta pilkistelee neljä pystyä korvaa. Vanhuus ei tosiaan tule yksin sillekään, se tuo dementiaa tullessaan.

Lauma luo turvaa

2010-10-22T07:06:00.002+03:00

Olin viime viikonloppuna Ísingin kanssa Talli Hestbakkin järjestämällä syysvaelluksella. Ratsastimme isona laumana Kärkelän ruukkitallille ja takaisin. Hevoset yöpyivät ulkona lähellä ruukkitallia olevan yksityistallin siisteissa tarhoissa. Itse ajelin lauantai-iltana kotiin kylpemään tynnyrissä ja syömään hyvää (itse tekemääni) lihapataa vieraiden (=tuttujen) kanssa.

Minun ja Ísingin viikonlopun vietto alkoi jo perjantaina, kun Satu tuli hevoskopin kera hakemaan meidät Lasolaan. Olin ajatellut lastauksen menevän hyvin, koska Ísing on kuitenkin kulkenut tänä vuonna kerran aiemminkin kopissa ja silloin kaikki meni hyvn. Mikään kokenut maailmanmatkaajahan se ei ole: 2*Ypäjällä näyttelyssä, kerran Hestbakkissa kursseilla ja töltti-esikoulussa Annikan luona se on 8-vuotisen hevoselämänsä aikana ollut eli 8 kertaa se on matkannut kopissa.

Toisin meinasi käydä, hyvän lastausalun jälkeen otus veti yhtäkkiä niskansa lukkoon ja kiikutti meitä molempia naisia vuorollaan pitkin tallinpihaa kuin märkiä rättejä. Satu alkoi jo sisuuntua ja väsyä moiseen turhaan puuhaan ja kertoikin minulle vähemmän hienotunteisesti mielipiteensä senhetkisistä hevostaidoistani, kun roikuin hevosen narunjatkeena kuin tyhjä perunasäkki. Taisi sanoa tyhmäksi tai naurettavaksi tai jotain. Harva meikäläiselle uskaltaisi noin sanoa, mutta pysähdyin hetkeksi miettimään ja totesin välittömästi ystäväni olevan oikeassa. Hengitin hetken syvään ja totesin hiljaa mielessäni: "Olet pomo, hevonen ei ole". Viiden minuutin kuluttua Satu sai jo sulkea takasiltaa ja hän pääsi matkaan. Tärisin onnesta ja kiittelin Satua hyvästä ajoituksesta ojennuksessani. Joka päivä on hyvä oppia jotain uutta.

Muutaman tunnin kuluttua pääsin itsekin matkaan. Ísing oli saanut tallin keskeisimmän karsinan ja potkiskeli siellä riemukkaana seiniä ja huuteli tervehdyksiä ympärilleen heti, kun jokin liikkui. Itse vietin varsin rattoisan ja mukavan illan Sadun ja kumppanien kesken Lasolan vierastalossa. Hieman etukäteen jännitti, miten Ísing jaksaisi kaksi pitkää päivää ja miten oma, kipeä selkäni reagoisi 4-tuntisiin ratsastuspäiviin. Säätiedotus onneksi näytti mukavia ilmoja, joten oli odotettavissa, että kaikki menisi ainakin sen suhteen nappiin.

Lauantaiaamuna yhdeksän pintaan alkoi tallinpiha täyttyä innokkaista lähtijöistä, olipa joukossa lähes yli-innokkaana ystäväni Kaisakin, jonka olin saanut houkutelluksi matkaan. Kaisa sai ratsukseen luotettavan ja kauniin Siglirin, joten saisi varmasti nauttia reissustaan. Lähtijät jaettiin kahteen ryhmään, hitaisiin ja nopeisiin, joiden välillä ei saisi tehdä vaihtoja ja ikäväkseni jouduin eri ryhmään Kaisan kanssa. Ísing luokiteltiin nopeaksi hevoseksi, joka sai paikan ryhmän etupuolelta. Arvelin tammuskan olevan päivän loppupuolella vauhdiltaan aika loppujoukoissa, koska sillä ei ole koskaan aiemmin ratsastettu yli 2 tunnin lenkkiä, mutta eipä tuota kannattanut etukäteen surra.

Siististi ja nätissä jonossa innokas joukko lähti taipaleelle. Ísing ei malttanut ensimmäiseen puoleen tuntiin juurikaan ottaa kävelyaskeleita ja se tanssahteli kootussa ravissa tai laukassa porukan mukana. Kovavauhtista tölttiähän se ei vielä osaa, joten sen voisimme unohtaa tältä erää. Matkaan lähti 14 ratsukkoa, nuorimmat ratsastajat olivat 13 vuoden paikkeilla ja vanhimmat yli 50-vuotiaita. Alkumatkasta porukkaan liittyi vielä suloinen 10-vuotias hiirakkoruuna Wiskey ja kirkassilmäinen ja iloinen ratsastajatyttönen Linda, joten porukan koko kasvoi 15 hevoseen. Ísing sai heti sieluntoverin tallin vauhdikkaimmasta issikasta Elfvasta, jolla onkin poikkeukselliset pitkät koivet ja vauhdikas luonto. Ripirinnan me ratsastimme Anniinan kanssa ja selvästi Elfvan kuumaa luontoa rauhoitti vieressä samaa vauhtia ravaava Ísing. Kun me menimme laukkaa, meni Elfva hienoa lisättyä tölttiä. Hymy oli herkässä sekä minulla että Anniinalla. Välillä saimme odottaa takana tulevia ja välillä taas he laukkasivat meidät kiinni. Samalta näytti koko hevoslauma ratsastajineen, onnellisilta ja tyytyväisiltä. Ísingin perässä tuli hiirakko Wiskey, koska nuori ruuna välillä kuumui hieman ja se oli näppärää pysäyttää Ísingin takapuoleen.

Takaa tuleva iso hevosjoukko kuulostaa muuten erehdyttävästi junalta, joten käännyin pariinkin otteeseen katsomaan taakseni, ovatko ratakiskot kaukanakin. Hymyilytti, kun ymmärsin korvieni tehneen arviointivirheen.

Teiden ylitykset ja laukkapätkät menivät sujuvasti. Maisemat olivat mainiot, sää juuri sopiva. Tämän päiväretkemme vetäjä, Biggi, oli tehnyt ison työn saadakseen käyttöömme pikkutien, joka puikkelehti kapean kannaksen läpi ja sen molemmin puolin oli kauniita kesämökkejä, joista jokaista näköjään omistajat rakastavin ottein olivat hoidelleet. Ihmis- ja heppalaumassa näkyi pääosin vain tyytyväisiä ilmeitä koko matkan. Tosin paljon en taakseni nähnyt, koska pääni ei käänny niin hyvn ja Ísing paineli kärkijoukossa kuin vanha maastovetohevonen. Minulla ei ollut mitään ongelmia sen kanssa - se kiihdytti, kun piti ja hiljensi halutessani ja pysähtyikin toiveideni mukaan. Olinpa onnellinen ja ylpeä kasvatistani, joka korvat onnesta vuoroin tötteröllä ja vuoroin sivulle laiskasti roukkuen paineli lauman mukana aivan kuin se olisi aina tehnyt samaa.

Olen varma, että issikka on laumassa onnellinen. Kotisaarellaan ne liikkuvat suurissa laumoissa ja lauma antaa turvaa jäätävää tuulta ja muita luonnonvoimia vastaan. Viisaimmat ja vanhimmat hevoset johtavat lauman paikkoihin, joissa ruokaa ja suojaa on saatavilla ja tyhmemmät ja nuoremmat seuraavat perässä. Samoin kai on useimpien ihmistenkin laita, laumassa on hyvä olla. Mikäli laumanjohtaja on viisas ja osaa arvioida tilanteet oikein, ei kukaan lähde turhia kapinoimaan, vaan kaikilla on hyvä ja turvallinen olla.

Meidänkin ihmisporukassa varmasti kaikki saivat hetkeksi itselleen palan rauhaa ja onnea ollessaan osana hevos-ihmislaumaa, joka yhdessä vaelsi kauniin maiseman halki ajattelematta juurikaan muuta kuin olemassaolevaa hetkeä. Itselleni ainakin yhteenkuuluvaisuus muiden kanssa oli selvää ja yksinkertaista, ilman turhia ikärajoja. Heppatyttönen on aito heppatyttönen, alkoipa se ikä 5:llä tai 1:llä.

Ensimmäinen päivä oli yllättävän pian ja ilman suuria kipuja ohi. Ísing jaksoi mahtavasti loppuun asti noin 20 km matkan. Kärkelässä saimme todella maittavan aterian, lihaisaa herefordmakkaraa ja salaattia. Tutustuimme myös vaunumuseoon ja hikiset hevoset saivat hetken hengähtää ennen yöpaikkaan ratsastusta. Yön hevoset viettivät ulkona, kolmessa pikkulaumassa. Ísing sai kaveriksi Wiskeyn, joka teki todella mahtavia pukkilaukkoja ilmeisesti siitä riemusta, että sai kauniin tytön yökaverikseen.

Sunnuntaiaamu valkeni kauniina. Porukka oli hieman lauantaista huvennut, 11 ratsukkoa lähti aamulla takaisin kohti Lasolaa. Reitti oli kuulemma lauantaita pitempi ja opaskin oli vaihtunut. Sirpalla on kesämökki Karjalohjalla ja hän pääsi toteuttamaan monivuotista haavettaan ratsastaa tutuissa sieni-, marjastus- ja kävelylenkkipaikoissaan. Enpä ihmettele Sirpan haaveita. Salo-Inkoo -tien ylityksen jälkeen oli edessä pitkät pätkät mahtavia rauhallisia metsäteitä, joissa hevosten oli mukavaa kulkea.

Hestbakkin tuntipollet taisivat tietää tien johtavan kotiinpäin ja kuljimme aavistuksen reippaammin kuin lauantaina. Sää oli lämpimämpi kuin lauantaina ja monille tuli iltapäivän kuluessa melkoisen hiki. Taukopaikkana oli mukava hiekkaranta, jossa hevoset saivat juoda ja kahlailla rannassa. Idyllistä ja ihanaa.

Kaikki hevoset jaksoivat paluureissunkin hyvin. Issikka on kyllä selvästi omassa elementissään isossa porukassa, kun mennään reipasvauhtisesti eteenpäin. Tällaisessa joukossa ei tyhmyys tiivisty. Paluumatkan varrelle osui mukavia metsäteitä, joilla oli mukava ratsastaa rinnakkain ja jutella samalla maailman menosta kaikessa rauhassa, vaikka hevoset menivätkin reipasta vauhtia. Välillä koko jengi porhalsi iloiseen, mutta hallittuun laukkaan ja luultavasti kaikille tuli illuusio vapaudesta ja hieno kokemus siitä, miten olla osa kaunista luontoa mukavan eläimen ja iloisen ihmisjoukon kera.

Vanha kroppani kyllä alkoi loppumatkasta muistutella olemassaolostaan tavallista enemmän ja epäilin jonkin aikaa leikkimielisesti, että toinen jalkani tipahtaa maahan, jos irroitan jalustimen. Toisena päivänä Ísingin seurasta ja lähinnä perähevosen paikasta suorastaan kinastelivat sekä Elfva että Wiskey. Wiskeyn ja Ísingin välille oli selvästi yön aikana syntynyt 'vuosisadan rakkaustarina' ja ne kulkivat söpösti ripirinnan ison osan matkaa.

Kun pääsimme Lasolan pihaan, kertoi puhelimeni gps, että olimme taivaltaneet sunnuntain aikana n. 30 km ja olleet ratsailla 4 h 40 min. Hevosetkin olivat aika hikisiä ja onnellisen oloisia. Hestbakkin pitäjä Satu sanoi, että hän on iloinen, että tuntihevosetkin pääsevät joskus todella ylittämään itsensä ja vaeltamaan pitempiä retkiä. Hevosten mielelle tekee hyvää pitempi vaellus, jossa maisemat välillä vaihtuvat tutusta ja arkisesta uusiin ja ennenkokemattomiin. Itsestänikin tuntui, että Ísing oli itseensä tyytyväinen, kun peittelin sen talliin nukkumaan. Se haettaisiin vasta maanantaina kotiin. Ihan ok, että hevonen saisi rauhassa levätä ennen kuljetusta.

Lastausopetus oli mennyt perille ja maanantaina Ísing pääsi kyytiin noin 5 minuutin lastauksen jälkeen. Reissu oli ollut meille molemmille antoisa ja opettavainen, vaikka väsyneitä olimmekin ja minulla särki melko montaa kohtaa selästä ja jaloista. Kropalle kyllä teki hyvää kuuma kylpytynnyri sekä lauantaina ja sunnuntaina, koska kävelyni maanantaina oli paljon lähempänä ankkaa kuin tavallista. Siitä viis, uudelleenkin lähdetään, kun tulee sopiva tilaisuus!

---

Laumassa viihtyviä eläimiä on monia, eilen meidän pihalla piipahti lauma maailman suloisimpia karvaisia nakkivartaloita. Niiden äiti meinasi johdattaa ne heti metsälle, mutta onneksi järki voitti.

Katsokaa tuosta oikeanpuoleisimmasta, miten hurjan isot korvat sillä on! Käyttömalikaan ei yllä tähän. ;)

Noniin, lapset, täälläpäin on METSÄ!

Vireysindikaattori

2010-10-10T20:11:00.004+03:00

Disan toinen korva näyttää olevan vireysindikaattori. Kun sitä väsyttää tai se ei ole aivan varma tilanteesta, toinen korva lopsahtaa alas. Reippaalla ja valppaalla tuulella molemmat korvat ovat pystyssä.

Tämmöinen puoliluppakorvatypykkä, kun väsyttää

Viikonlopun aikana neito on saanut taas melkoiseti virikkeitä. Lauantaina pikkuinen teki minun ja Félagin kanssa ekan ratsastusretken. Tarkoitus oli mennä meidän ison pellon ympäri ihan kolmistaan: minä ratsailla ja Disa perässä, mutta tilanne muuttuikin yllättäen, kun pellon perältä löytyivät Liisa, Fiinu-shettis, Laura ja Bondi-malinois. Kyllä oli pikkuisen mielestä jännää, mutta reippaana kuitenkin juoksi joko hevosen perässä tai edellä eikä haukkunut kauheasti. Se ei myöskään jäänyt ihmettelemään Bondia, vaan tuli kutsusta heti luokseni.

Félagista olin hieman huolissani, sillä se selvästi ontui hieman ravissa. Se on melko herkkä sille, että kengät ovat löysällä ja saattaa kompuroida ja sekoontua koipiinsa. Ehkä se on hieman kompastunut ja jalka on siksi kipeä. Liikuimme vain reippaasti kävellen ja kotimatkalla, kun poni vertyi kävelystä, jolloin se ei ontunut yhtään - oli ruunapojan ravikin melko puhdasta.

Tänään sitten Kaisa tuli ratsastamaan Félagilla ja se ontui edelleen ravissa. Harmillista. Sekä minä että Kaisa olimme vielä flunssan jälkeen hiukan puolikuntoisia, joten suosiolla lenkki oli Félagilla nimenomaan käyntiä, mutta nyt se ei kyllä lenkin lopuksikaan vertynyt ihan kuntoon paitsi aivan hetkittäin, kun se pääsin Ísingin rinnalle tai edelle. Disa sai kulkea kanssamme yli kilometrin mittaisen lenkin metsässä ja kyllä oli pätevä pieni koira. Reipaana se juoksi perässämme tai välissääme kuin vanha tekijä vaelluksilla. Kun sitten annoin sen remmiin ukkokullalle, pikkuinen meni mukana mielellään kotiin nukkumaan.

Parin tunnin torkkujen jälkeen pieni pääsi tapaamaan lampaita. Se se vasta jännää oli. Katsokaa vaikka kuvista.

Ensin Eija näytti lampaita Disalle, kun minä keräsin kiireellä kameraa kokoon, jännää oli

Nyt meni jo häntä suoraksi, mutta kiinnostaa kovasti noi otukset

Eijaa naurattaa pikkukoiran perinjuurin hämmästynyt ilme

Kauheasti kehuttiin, kun toinen katsoi lampaisiin päin

Ilme kysyy hämillään, että mitä mä nyt sit tein oikein, kun ei tullut edes kakka.

Lopuksi Eija ja Ansa näyttivät, miten pitää tehdä

Varmasti yritetään ehtiä toistekin tutustumaan lampaisiin.

Kyllä oli mahtava viikonloppu ainakin tähän asti. Ihanaa olla taas melkein terve. Voi, kun Félagikin kohta taas kopsuttelisi entiseen malliin...

Riemua Riedenissä! Das war mir eine grosse freude... tjtn

2010-10-07T17:56:00.008+03:00

Pari viikkoa on hurahtanut vauhdilla jälleen. Pikku-Disa alkaa olla Iso-Disa, korkeus on jo cairnien ohi, vaikka massaltaan se ei olekaan cairnien veroinen, on vielä niin läskilällypulleroinen, ettei paina kovin paljon. Se vaikuttaa nöyrältä terriereiden jälkeen ja on aika nopea oppimaan pikkujuttuja. Paitsi, jos sen mielestä on kivaa tehdä eri lailla. Marilynin remmissä esimerkiksi on ihan pakko aina roikkua, vaikka kuinka kieltelisin ja motivoisin muihin puuhiin.

Viime viikko on jäänyt aika vähiin pennun kanssa, ukkokulta sen on opettanut telkkaria katsomaan siten, että se roikkuu jalkaterän päällä ja järsii nilkkaa. Hauskan ja sovinnollisen näköistä puuhaa.

Olimme nimittäin peikkolapsen, Kaisan ja 11 muun agilityharrastajan kanssa Saksan Riedenissä 'Arin halpamatkoilla' katsomassa Agilityn MM-kisoja. Oli mukava reissu. Jännittäviä hetkiä katsomossa, kauniita maisemia ja kaupunkinäkymiä ja paljon naurua riitti. Ensi vuoden lähdöstä jo haaveillaan...

Tuli napattua peikkolapsesta useampi kuva, kun se oli tiistain pikkujouluissa saanut toiseen silmään tuollaisen kivan kestomeikin ja päätin sitten koostaa joistakin otoksista tällaisen soman kollaasin:

Peikko keskittyy: unessa ollaan vain ikkunapaikalla lentokoneessa ja miniluokan agilitykisan aikaan

Matkatoveritkin olivat lähteneet tosimielellä katsomaan kisoja, vasta illanhämärissä keräännyimme joko hotellin ravintolaan ja vikailtana kreikkalaiseen ravintolaan täyttämään nälästä huutavia vatsojamme. Ilmeisesti juuri hurjan nälän vuoksi vitsit olivat luokattomia ja silti nauru raikui.

Aamulla kisapaikalle ajellessa taas olimme niin väsyneitä, että juttujen taso oli edelleen samaa luokkaa. Sisäpiirijutuksi kelvannee muistelo: "Ihre Katze, bitte!"

Viimeisenä iltana päätimme ottaa luonnekuvia matkanjärjstäjäämme Aria ajatellen - vähän niinkuin anomukseksi seuraavaa kertaa varten. Se kollaasi on tässä:

Saas nähdä, varaako Ari meille ensi vuodeksi Ranskaan hotellipaikkoja ollenkaan - ja varaako samasta hotellista, missä itse asuu. Luultavasti, kun löytyy itsekin kuvasta.

MM-kisojen avajaisnäytös oli huikea taidonnäyte ihmisen ja koiran yhteistyöstä, jota katselin lähes itkien innosta, oli mahtavaa, miten kunkin koiran rotu oli otettu tempuissa mukaan.Mistä ihmeestä saan noin monta koiraa, että voin kokeilla kanssa? Pitää Disan kanssa aloittaa erilaiset pelletemput pian.


Valokuvat eivöt kerro tästä huikeudesta lähes yhtään mitään.

Viime vuonna kannoin kameraa mukana enkä edes oikein kuvannut mitään, tänä vuonna otin kovasti kuvia mm. erilaista fanihatuista ja muistakin vetimistä, pikkuotos niistä tässä:

Kauniita kaupunkikuvia ja lisää juttua löydät Kaisan blogista.

Viimeisenä yönä minäkin sain saksantaudin, kaamean flunssan, jota olen nyt poikkeuksellisesti potenut kolme päivää - minähän en juuri flunssia sairastele. Moni muukin reissuporukastamme on kipeänä. Tänään taas nousi hieman lämpöä enkä lähde huomenna konttorille, mutta yritän kyllä jo tehdä muutakin kuin hätätöitä, olen tässä välillä aina korjaillut jotain tekemisiäni ja sitten taas käynyt nukkumaan. Tekisi kuitenkin mieleni jo olla terve.Kyllästyttää tämmöinen voimattomuus.

Ehkäpä viikonloppuna sitten tulee Disan sisko kyläilemään ja sunnuntaina pääsemme mahdollisesti katsomaan paimennusta. Sitten on Disalle esitelty jo kaksi kivaa harrastusta, agilityähän kävimme jo katsomassa. Minkähän harrastuksen se sitten lopulta omakseen valitsee vai viulunsoiton?

Puoliksi viisas?

2010-09-23T21:57:00.001+03:00

Disa oli eilen mukana ystäväperheen rantasaunalla. Alkumatkasta autossa se oppi, että kauhea haukkuminen ei johda mihinkään ja sen osoitukseksi nousi toinen korva pystyyn.


Lamppukin on jo valmiina palamassa, että näkyy hyvin metsässä (ja siksi, ettei lamppu tipu maahan, kun kierteet luistaa.)

Laiturilta näkyi joutsenia, joita me ihmiset menimme yhdessä katsomaan laiturin päästä. Disa ei huomannut heti koko laituria ja päätti sitten uida minun luokseni. Neuvoin sille, että ensin uidaan takaisin rantaan ja mennään maata pitkin ja sitten laiturille. Disa tassutti hirveää vauhtia laiturin päähän ja päätti koettaa molemmin tassuin vettä, kun näytti niin jännältä tai sitten se vaan lipsui. Pikkuinen siis lipsahti laiturilta ja meni aivan umpsukkeluksiin veden alle. Kun pentu tapasi pinnan, se ui pontevasti maihin.

Pieni ja märkä, ehkä hieman viluinenkin.

Maissa ei enää huvittanut tulla takaisin laiturille, viisas otus. Kyllä saivat puolukanvarvut ja kärpässienet sun muut kyytiä, kun pieni rälläsi ympäriinsä kuivaamassa turkkiaan! Loppukuivatus isännän sylissä kuivan pyyhkeen päällä ja sen jälkeen oli taas yhtä kivaa. Voi näitä lapsia! Kohta toivottavasti nousevat molemmat korvat pystyyn, niin ehkä tuo hieman viisastuisi.

Syksyn hurmaa

2010-09-20T07:59:00.000+03:00

Viikonloppu on ollut lähes täydellinen. Sää ei aivan kaikessa suosinut, mutta sitä varten on sadeviitta ja feikki coretex -vaatteita, joiden toimimattomuuden huomaa vasta sitten, kun on jo liian myöhäistä. Niissäkin on se hyvä puoli, että eivät päästä vettä ulos ja näinollen oma hikoilu hieman lämmittää, kun alusvaatteetkin ovat märkinä sateesta.

Ratsastusintoni on säilynyt entisellään tai sitten se on entisestään kiihtynyt. Olen syyskuussa ratsastanut 10 lenkkiä - yhteensä yli 50 km (puhelimessani on Sports Tracker -ohjelma, jolla on kiva seurata, miten sitä liikkuu). Viime viikonloppuna ratsastin lauantaina ja sunnuntaina ensin aamupäivällä Ísingillä, molempina kertoina oli seuraa ja lenkit olivat aika vauhdikkaita. Sunnuntaina puhelimeni väitti, että Ísing olisi mennyt laukassa 52 km/h. En ole sillä kyllä ikinä niin kovaa mennyt, joten suuntaa-antavana tuo nopeus voisi olla totta. Normaalisti kovin vauhti on ollut hiukan yli 30 km/h, mikä sekin on minusta aika hyvin. Kirittäjänä olivat ex-ravuri Jekki ja Suvi, joita ei näköjään myöskään vauhdin hurma pelota. Perässä tuli Sarkku ja Vissa, joiden vauhtia ei myöskään hävetä tarvinnut.

Lauantai- ja sunnuntai-iltoina kävin sitten ennen kylpytynnyriä ja/tai saunaa Félagin kanssa tunnin lenkit. Lauantaina oli pakko kokeilla, tekikö sade oikeasti pojan nahkeaksi liikkumaan, onko se jäykistynyt liikkumisen lisäännyttyä vai poriseeko Kaisa omiaan, kun ratsastelee Félagilla. Tulin siihen lopputulokseen, että kaveri on ihan ok. Hyvä niin, eiköhän se Kaisakin saada oppimaan, miten Félagin saa eteenpän.

Félagin selässä rentoudun kyllä parhaiten, mutta Ísing alkaa myös olla niin tuttu, että rento ratsastusfiilis on alkanut löytyä senkin kanssa, vauhdista huolimatta. Typykkä kylläkin pukittelee herkästi, kun yritän sitä koota tölttiin, mutta pukit ovat aika pikkuisia. Varmaan tölttilihakset eivät ole vielä "valmiit". Hyvästä yrityksestä se saa aina palkaksi vauhtiravia tai -laukkaa ja otuksen korvista näkee, että palkkaus on mieleinen.

Koirahommmiakin oli viikonloppuna ihan kotitarpeiksi, pikkupeikko toi sekä lauantaina että sunnuntaina karvalapsenlapset hoitoon ja aika pienellä vaivalla talossa saa pysymään rauhan, vaikka koiria onkin 5. Pikkuisten jumalattarien, Louhen ja Disan, kanssa kävin pienillä metsälenkeillä ja ne kyllä nauttivat toistensa seurasta. Koko ajan ei tarvitse edes painia, vaan sitä voi yhdessä nuuskia ja touhottaa metsän ihmeitä.

Kaverukset metsässä

Tätä kuvaa katsoessa tulee mieleen, että ostinko sittenkin kissan - ainakin sananalasku "totisena kuin kissa p*lla" toteutuu.

---
Vielä voisin turista akvaarion hoidosta ja siitä, miten onnekkaita olimme, kun hevospuomi lähti Ísingin matkaan, kun se singahti takajaloilleen eikä hevosiin tullut mitään vammoja, mutta nyt autoon ja menoksi kohti maanantain työpäivää. Muksaa viikkoa muillekin!

Kurainen rimpsessa

2010-09-17T08:01:00.000+03:00

Keravan jumalattaresta alkaa täällä Vanhassakylässä kasvaa oikea kurarimpsessa.

Otus todella nauttii lähes kaikesta täysin tassuin: ihanaa purra ukkokullan sukkaa tai kölliä vieressä sohvalla, ihanaa repiä kiukkuista vanhaa Kleoa, joka suuttuu jo aika pienestä, ihanaa istua sekunti katselemassa akvaarioita, ihanaa juosta viemään mummolle lehti matten kaa, ihanaa roikkua Marilynin remmissä, ihanaa juosta käpy suussa, ihanaa nukahtaa, ihanaa ruokaa, ihanaa kuraa, - ihanaa, leijonat ihanaa.

Kylmä vesi ei tunnu haittaavan pientä islantilaista

On pikkukoiran elämässä pieniä varomisenpaikkojakin: isot issikat katsellaan hieman kauempaa pää kallellaan ja suuren roikkuvan kynttilälyhdyn alta mennään hieman kyyryssä ylös katsellen. On helppoa uskoa, että tämän koiran perimässä on luontainen kyky varoa niitä haukkoja, kuten kasvattaja kertoi ja näyttää sillä olevan luontainen varovaisuus hevosiinkin.

Hyvä tästä tulee.

---
Olisi paljonkin kerrottavaa, mutta onneksi on elämää blogin ulkopuolellakin. Nyt töihin, että pääsee perjantain viettoon.

Uusi addiktio

2010-09-12T09:11:00.000+03:00

Ne, jotka minut tuntevat, tietävät ettei ukkokulta ole mitenkään innokas uusien eläinten tullen. Niitä kuitenkin tasaisen varmasti tulee, vaikka murinaa esiintyykin. Erään varsin kipakan riidan jälkeen teimme leikkimielisen sopimuksen, että vain kerran vuodessa saa ottaa eläimen ilman lupaa. Minulla on aika monta vuotta käyttämättä ja tänä vuonna pihapiiriin on ilmestynyt kesän alussa miniäkokelaan suomenpienhevonen Jekki sekä viime viikkoinen islanninlammaskoiranpentu Disa.

BTW: Disan kutsumanimeksi tyttäreni ehdotti Tossua, koska se kuulemma muistuttaa sellaista, minusta Tossu on aika lällykkä nimi kipakalle Disalle ja päädyimme lopulta miettimään maalaisten suuhun paremmin sopivaa Risa Tossu -nimeä. Upea kuulutus agikisoissa: "Seuraavana starttaa lähtönumerolla 13 islanninlammaskoira Risa Tossu".

No, asiaan, minun piti kertoa näistä eläinten hankkimisista. Tällä viikolla facebookissa tarjosi Tuulia myytäväksi 180-litran akvaariotaan pois remontin tieltä. Minä olen aina ajtellut, että semmoinen olisi hieno elementti olohuoneessa TV:n vieressä, kun ei kiinnosta urheilu eikä sotaleffa, mutta silti voisi istuksia ukkokullan kaa samassa tilassa. Miljoonakalat ja monnit - ainaski miljoona kalaa, tämä ei oikein mahtuisi tuohon eläin/vuosi -sopimukseen. Tuulia antoi vinkin, että voin kertoa, ettei kyseessä ole eläin, vaan kasvi ja kalat on lähinnä koristeina. Näin sitten tein ja eilen kävimme hakemassa akvaariomme kotiin.

Oli melko jännittävää täyttää allasta ja miettiä, mitä minnekin laittaisi ja tutustua akvaarion hoito-ohjeisiin. Kiehtovana asukkaana juurakon alla asuu partamonni, joka on kuulemma hankittu vuonna 1998. Jotenkin sen toivoisi pysyvän hengissä ainakin jonkin aikaa muuton jälkeen, jottei tulisi murhaajaolo. Nyt aamulla ainakin on kiva fiilis, kun yhtään kalaa ei vielä kellu pinnalla hengettömänä.

Tältä näyttää ensimmäisenä aamuna - vettä pitää hiukan lisätä ja "rymsteerata", että olisi hyvä.

Älynväläys

2010-09-11T10:28:00.003+03:00

Ísingin turvaisan karkailun jälkeen aloin päivällä miettiä, että voisin päästää koko lauman samalle pellolle laiduntamaan, koska tuumailin, etteivät ne sieltä minnekään kauas mene, koska pellon ympärillä on vain metsää ja syvät ojat. Ukkokulta epäili teoriaani ja arveli, että saattaisin joutua tekemään aamulla varsin pitkän reissun heppoja metsästä etsiskellessäni. Hymähtelin hänelle tietäväiseen tapaani omalta sohvaltani ja sanoin, että aamulla asia nähtäisiin...

No, aamulla heräilin tavalliseen tapaani seitsemän paikkeilla, tein aamutoimet koiruuksen kanssa, keittelin kahvit ja lähdin teputtelemaan tallille ruokkimaan Romeon. Isolla pellolla oli elämää: kaunis ja tuuheaturkkinen kettu kieriskeli ilmeisesti hevonp:ssä ja lähti sitten hetken meitä katseltuaan juoksemaan pellon yli metsään. Kaunis näky. Hieman huolestuneena totesin, ettei pellolla ollut muuta väkeä.

Usen hevoset menevät yöllä pihattoon, kun ovat tarpeekseen syöneet, mutta sielläkin oli kuin Jeesuksen haudassa pääsisäisaamuna - tyhjää ja kolkkoa. Viheltelin eikä vihellykseeni tullut kuin yksi tuttu hörähdys. Romeo se siellä omassa yksiössään odotteli aamuapettaan. Missään ei näkynyt isoja hevosia. Niinpä niin: aamulla asia nähtäisiin. Kävin ruokkimassa Romeon, joka oli ilmeisesti onnellisen tietämätön isojen kaverien katoamisesta. Otin taskuuni muutaman leipäpalan, jolla voisi houkutella hevosia, jos ne löytäisin.

Vein mummolle lehden ja kävelin sen kummemmin kiirehtimättä koirien kanssa kotiin ja heitin lehden ja koirat sisään, otin kännykkäni ja lähdin katselemaan, olisivatko hevoset laitumella siinä ainoassa paikassa, minne tieltämme ei näy. Ukko nukkui vielä, joten olin säästynyt ensimmäisiltä kommenteilta.

Kävelin pellon perälle, ei mitään, ehkäpä metsässä - jep - kavionjäljet johtivat pienen puron yli polulle, jota pitkin aika usein ratsastelemme. Lähdin seuraamaan kavionjälkiä samalla vihellellen ja kuunnellen, josko hörinää jostain kuuluisi. Sainkin seurata jälkiä melkoisen tovin, mutta onneksi metsä oli pehmeää ja seassa oli välillä kengättömiäkin jälkiä eli olin varma, etten seuraa omia ratsastukseni jälkiä, koska en ollut Vissalla siellä ollut. Inkkari-Jones (nimi, jonka Pikku-Wilma oli päiväkodin naamiaisiin itselleen inkkarinimksi valinnut) työssään, naurahdin mielessäni ja kävelin syvemmälle metsään.

Jäljet kääntyivät takaisinpäin kaartaen risteyksessä olevalle pellolle ja pellon halki meni selvä vana- vain yksi, ehkä hevoset olivat menneet peräkkäin, ajattelin - tai olenkin alkanut seurata hirvenjälkiä. No, onnekseni edessä oli varsin tuore ja lämmin hevonp, joten tiesin olevani oikeilla jäljillä. Ylitin Vanhakyläntien ja menin yhden talon pihan läpi jälkiä seuraten ja tulin kurkisuolle. Vihelsin ja sain riemukasta hörinää vastaukseksi.

Ihana jälleennäkeminen kuin elokuvissa, hevoset tosiaan laukkasivat porukalla luokseni pellon halki. Mahtava tunne, kun ne todella tuntuvat pitävän sinusta ja haluavan luoksesi eivätkä lähde karkuun. Silloin tajusin, että en ollut ottanut yhtään riimua tai narua mukaan, vain ne neljä leipäpalaa. Mursin yhden leipäpalan neljään osaan ja annnoin ympärilläni tohottaville tonnikeijuille palasen jokaiselle. Tarkastelin hevosia päällisin puolin: Ísing oli kurainen, muut märkiä, mutta kaikki olivat aivan kunnossa.

Kehuskelin kavereita sieniretken onnellisesta päätöksestä ja lähdin kävelemään kotia kohti, kahvia teki määrättömästi mieli. Lauma käveli parijonossa ympärilläni. Tuli semmoinen montypython -olo. Silloin soitti ukkokulta ja kysyi, missä olen. Kerroin löytäneeni hevoset ja myönsin olleeni tyhmä kuin saapas, mutta iloinen siitä, että nämä kullanmurut kävelevät juuri nyt kanssani kotia kohti. Hän lähti vastaan tuomaan riimua ja naruja sekä lisää leipää, joita en oikeastaan kai olisi tarvinnutkaan. Ukko sai sitten kuitenkin taluttaa Félagia kotia kohti ja minä otin Ísingin riimuun. Perillä pihaton edessä sitten sieniretkeläiset saivat melko paljon leipää ja vetäytyivät aamutorkuille pihattoon. Kaikki näyttivät kovin onnellisilta ja väsyneiltä. Tuskin vähiten minä, olisihan noille voinut jotain ikävääkin sattua.

Kun otin metsässä läpimäriksi kastuneet vaatteet pois ja laitoin takkia naulakkoon, totesin taskuissani olevan vielä kolme leipäpalaa.

En tietenkään tajunnut laittaa puhelimeni reittitrackeriä päälle, mutta tässä suurinpiirtein kävelemäni reissu. Pituus GoogleEarthilla mitattuna n. 1,7 km

---
Jumala ei salli sitä, että joutuisin taivaaseen, jossa ei ole hevosia." - R.B. Cunninghame Graham.

Toinekin blondi karkulainen

2010-09-10T07:41:00.001+03:00

Hevosteluni on jatkunut PM-kisojen jälkeen uudella innolla. Jopa sillä viikolla, kun olin pari päivää Joensuussa, jaksoin/maltoin Pikku-Disan ihailulta nousta ratsaille kaksi kertaa.Mukavaa, että ratsastusmotivaationi on tullut takaisin. Siksi juurihan minulla hevosia on.

On ne muutenkin mielenkiintoisia elukoita, viisaita ja toimivat hieman eri tavalla kuin koirat, kissat tai ankat. Viime aikoina olen ollut huvittunut Ísingin karkureissuista. Varsinaisen tarha-alueen ruoho on kauhean lyhyttä eikä siitä taida juurikaan ravintoa saada (mitä ei kyllä uskoisi paksukaisrouvien mahasta). Luultavasti porukka saa koko päivän kiertää ja kalvaa pientä heinännysää suuhunsa pysyäkseen paksuina. Sehän se on hevoselämän tarkoituskin, luulisin. Jatkuva syöminen pitänee mahahaavatkin loitolla.

No, asiaan: siirrämme taas hevoset toiselle puolen ajotietämme öiksi ja muut isot hevoset pysyvät aivan hyvin sähköttömässä aitauksessa. Ísing, joka on aituri luonnoltaan, karkaa joka yö kasvihuonepellolle, josta ei ole poispääsyä kuin isojen ojien yli tai metsään. Sieltä hevoskulta sitten aamulla kutsuttaessa laukkaa ajotietämme takaisin ja avaan sille ajotien ylittävän portin ja Ísing teputtaa pihattoon nukkumaan. Paitsi eilen, kun etsiskelin sitä hyvän tovin löytämättä. Ukkokulta sitten jaksoi kävellä ison pellon päähän asti ja siellä se oli metsässä nukkumassa ja juoksi sitten takaisin toisten luo ihan kiltisti.

Tässä muutama kännykuva Ísingin aamuista.

Ísing: Pääsiskö takasin tarhaan? Félagi: Missäs sitä on oltu?

Kas, Mustikin on tullut tervehtimään.

---
Hän ei tiennyt ettei sitä voi tehdä.
Niinpä hän meni ja teki sen.

Ole sinäkin yhtä tietämätön!

-Positiivarit, Ajatusten aamianen-

Viileä syksy edessä?

2010-09-06T08:03:00.001+03:00

Perjantai meni vauhdilla töitä tehden, välillä pikkuista ulkoiluttaen sekä omia koiria ja päivähoitoon tulleita karvalapsenlapsia myös ulos ja sisään heitellen. Mukavasti tulee koko lauma toimeen, kunhan huomaa välttää muutamia vaaranpaikkoja - turhaa esineiden paiskontaa yhdelle jne.

Lauantaina suunnitelmissa ensin kiivasta siivousta aamupäivällä (pikkuinen herättää klo 6 ja siitä on hyvä aloittaa aamu), sitten hieman huonekalujen ostoa pikkupeikon huusholliin siirtyneiden tilalle. Pikkupeikon nimi pitää ehkä muuttaa "Peikoksi", koska ennenvanhainen vanhanpiianveroon siirtymisikä tuli vastaan lauantaina. Onnittelut vielä kerran!

Siivous sujui ok, pieni ei piittaa yhtään mopista, sitä on ilmeisesti paljon heiluteltu lapsuudenkodissa.
Sitten suuntasimme huonekaluostoksille (ilman koiria, toki, ne jäivät nukkumaan), se on aivan mahtavaa puuhaa sellaisen puolison kanssa, jonka kanssa maut natsaa todella yhteen. No, löysimme sopivan ryhmän lasikuistillemme ja sen kokoamisessa ukkokulta ja vävypoikansa olivat melko pitkään pois muusta pahanteosta. Valtaisat kiitokset vävypojalle, joka aina joutuu hommiin vaikka tulee kyläilemään.

Pikku-Disan huippuhetki taisi osua iltapäivään, kun naapurin kelpie (n. 12 viikkoa eli 4 viikkoa vanhempi ja vaudikkaampi tapaus) Usva ja Pikku-Wilma 5-vee osuivat samaan aikaan pihaan.

Riehutaan!

Juostaan!

Leikitään lisää, jooko?

Nyt mä en kyllä jaksa enää, sanoo Disa.

Usvan kanssa touhaamisen jälkeen tulikin jo sitten pienelle uni ja herättyä sitä sitten sai juosta Wilman perässä. Itse kerkisin Disan iltapäiväunien aikaan tehdä erittäin nautittavan ratsastusretken Kaisan kanssa. Voi, miten paljon pidänkään nykyisin Ísingistä ja sen vauhdista ja kuuliaisuudestakin.

Illalla oli porukkaa kylpytynnyrissä ja ruokapöydässä maksimissaan 7 henkeä ja välillä metelikin melkoinen, mutta sylissäni pikkuinen veteli iltatorkkuja varsin rauhaisana - kuolemanväsynyt lienee määre, joka parhaiten sopii yöuniimme.

Sunnuntaiaamuna pienen väsy oli taas tiessään ja kävimme kolmen koiran kera hoitelemassa tallihommat. Valtavan reippaasti Disa kävelee tien alas ja ylös tallille. Hevonen saa kyllä jähmettymään. Edes murista ei uskalla niin ison otuksen nähtyään. Päiväohjelmassa oli lisää leikkiä Wilman kanssa, ruokavieraita ja Peikkolapsen synttärikahvivieraat.

Viimeisten vieraiden kanssa tehtiin jo perinteiseksi muodostunut sieniretki ja heillä saaliina ämpärillinen ruokasieniä. Minä en voinut ottaa mitään, vaikka mieli ehkä olisi jopa tehnyt, koska sienenkeruuohjeeni on: "Opettele tuntemaan kaikki myrkkysienet. Syö vain tuntemiasi sieniä." Sienireissun seurana meillä oli Kleo, Disa ja Louhi, jotka kaikki painelivat varsin touhukkaina perässämme ja edellämme. Kaikki kolme ilahduttivat minua vauhdillaan ja siinä, että jaksoivat pysyä mukana matkassa.

Jossain vaiheessa iltapäivää etukuistin uusi porttikin oli jäänyt auki ja siitä sitten livahti Marilyn. Aikansa lähimaastossa haukuttuaan se katosi. Kuulin sen haukkuvan viimeisen kerran joskus kolmen maissa ja sen jälkeen mestsästä ei kuulunut sen tuttua louskutusta. Sieniretkellä yritin sitä koko ajan tähyillä, koska usein se ilmaantuu lähelle seurailemaan porukan puuhia vaikka ei antaisikaan kiinni.

Kävin myös ratsain sitä etsimässä lähipelloilta, koska kaivaessaan se ei hauku, mutta otus oli kadonnut kuin tuhkapilvi tuuleen.Tuli pimeää ja ajelin jo autollakin etsiskelemässä, mutta puolenyön pintaan oli sitten jo käytävä nukkumaan. Kahden maissa se ilmaantui pihalle hurjasti haukkuen, mutta lähti karkuun, kun menin ulos. Menin takaisin nukkumaan. Heräsin klo 4:50 - ulkona oli aivan hiljaista. Avasin etuoven ja sieltä luikahti pieni koira valtavasti häntää heiluttaen ja läähättäen sisään. Se asettui makuuhuoneen oven eteen. Vippasin sen eteisen sohvalle mitään sanomatta ja menin nukkumaan kellonsoittoon asti.

Nyt meillä on talossa jääkausi. Anovat silmät katselevat minua aina kun liikun, mutta kehuja ei tule ennekuin toiminta alkaa olla oikeanlaista. Joku jääkautta kokeillut osannee varmaan sanoa, montako päivää tätä voi tehdä?

---

Yksi ajatus. Yksi innostava ajatus omasta tulevaisuudesta on se kipinä, joka voi sytyttää meidät täyteen roihuun. -Positiivarit-

Hulinaa ja huisketta

2010-09-03T07:25:00.001+03:00

Disa tuli sitten kotiin keskiviikkoiltana klo 23. Kasvattaja jätti sille haikeat hyvästit ja yritti ryhdikkäästi olla itkemättä, kun lähdimme. Kaksi pentua aivan peräkkäin samana iltana taisi kuitenkin olla kova pala... Onneksi Paulalle jäi vielä paljon huolehdittavaa ja oma Minttu kasvamaan.

Pikkuinen matkusti etupenkillä kissankopassa ja nukahti heti. Se olisi varmaan nukkunut koko matkan, jollei huolella viritelty vesikuppi olisi tahallaan kääntynyt nenään kesken reissun. Siitä sitten alkoi pieni piipitys, joka jatkui Veikkolasta kotiin. Ajattelin pennun olevan hiljaista sorttia.

Ukkokultakaan ei voinut olla ihastumatta tähän pehmoleluun ja rapsutteli sen massua jokseenkin typerä hymy huulillaan. Tiedän kyllä silti, ettei hän kauhean ihastunut ole eläintarhameininkiin täällä kotosalla... No, itsepähän on ylimmäisenä karhuna kuorsaamassa nytkin.

Yö oli lyhyt, laitoin pennun nukkumaan ekaksi yöksi vähän isompaan kuljetuslaatikkoon ja puoli viiden maissa alkoi sellainen huuto, että olisi voinut kuvitella, että toin kaikki pennut mukanani. Viiden maissa minun oli pakko nousta ylös. Aamutoimet hodeltuamme olinkin sitten jo reippaana työpuuhissa koneen ääressä kuuden pintaan.

Päivällä tuli pikkupeikko ja "lapsenlapset" - Disa riehui täydellä sydämellä paljon isomman Louhen kanssa ja osasi antaa hyvin takaisin, jos toinen puri liian kovaa. Karma oli hieman järkyttynyt tulokkaasta ja kuolasi ja naksutteli hampaitaan aluksi, mutta ihan sovussa nekin olivat.

Töiden jälkeen tuli poikani ja Rami - Rami ymmärsi pysyä viisaasti kauempana naskalihampaista. Mekkala oli jo aikamoinen, kun kuusi koiraa myllersi pihamaalla ja sisällä. Pieni ei paljon siitäkään hätkähtänyt, halusi jalkojen juureen istumaan, mutta hetken kuluttua oli pakko yrittää sekaan.

Kengittäjäkin kävi ja vasaran kolina oli aika pelottava juttu. Hevonen ei niinkään saanut sydäntä läpättämään.

Vielä illan lopuksi piipahtivat Sarianna ja Taro-koiruus. Taro ei paljon pennusta piitannut, koska pääsi juoksemaan ulos paineitaan pois. Toivottavasti Sarkultakin joku kivi tipahti kahvihetkemme aikana.

Näin se pennun ensimmäinen päivä meni - aivan Tuire Kaimion oppien mukaan - totutellaan rauhallisesti uuteen taloon eikä sallita kovin paljon vieraita. Pennun hermorakenne tuntuu olevan hyvä, ainoastaan mattopiiska ja kengitysvasara saivat sen juoksemaan pienen matkaan karkuun, mutta kohta oli jo palattava kurkistamaan, mikä paukkuu.


Oven alta on hyvä hyökätä "isosiskon" kimppuun. (Hankalaksi tilanteen teki se, että pää välillä jumittui. :))

Toinen päivä edessä - viime yön pentu nukkui peitolla sänkyni vieressä ja heräsi vasta kuin minäkin. Aamupisut ja kakat tulivat reippaasti ulos, kohta painutaan ruokkimaan Romeo ja hakemaan lehti. Eiköhän sen tassuttelun jälkeen jo tule unikin, että voin tehdä töitäni tässä koneella ilman, että naskalihampaat nakertavat varpaitani.

Jumalatar Keravalta

2010-08-31T21:59:00.004+03:00

Olen työmatkalla Joensuussa, istuskelen viihtyisässä (hehehh) tilapäisasunnossani sairaalan asuntolassa, nautiskelen naposteluporkkanoita ja juotavaa ja nyt on aikaa hiukan päivitellä viime aikojen tapahtumia.

Runsas viikko kulunut viime päivityksestä ja vaikkamitäkivaajamuuta on tapahtunut sen jälkeen, jotain ehtii/muistaa tässä luetellakin:

Olen ahkerasti ratsastellut ja nauttinut siitä hurjasti. Kaikki hevoseni ovat ihania, kuten muistelinkin ja on mukavaa, kun olen saanut Kaisasta ratsastuskaverin.
Pikkupeikko koirineen löysi oman kodin, sai viime perjantaina tietää, muutti kiireellä ja aivan "liekeissä" pois lauantaina. Iloista ja haikeaa - haikeaa lähinnä kai kahdesta syystä: peikko on olletikin lopullisesti poissa "kotoa" ja meitä on jäljellä enää kaksi mörökölliä ja se, jos mikä, tuntuu vanhuuden odottelulta - toisekseen Pikkupeikon koiruuksia - etenkin Louhi-lasta tulee ikävä - kukapa ei haluaisi koiranpentua rutistella tai silitellä sileäturkkista ja aikuiseksi muuttunutta Karmaa, josta olen myös kovasti alkanut pitää.
Viime viikonloppuna oli islanninhevosnäyttely Kytäjällä, se onnistui hyvin, kiitos osaavan toimihenkilöjoukon - kaamea varsakuume iski tuttuun tapaan yksivuotiaiden kohdalla, mutta onneksi tänä vuonna ei enää ehdi astutella hevosia.

Siellä näyttelyssä iski lujempaa koiranpentukuume. Minähän en pahemmin muuten sairastele kuumetauteja, mutta nämä "eläinkuumeet" kun tulevat, niin ne tulevat kovaa ja saattavat aivot tilaan, jossa alkaa oikeasti tapahtua.

Olen kauan ihaillut islanninlammaskoiria, ensimmäinen suuri ihailun kohteeni oli Misan Rune, jonka monet varmasti muistavat agilityareenoilta. Nauravampaa ja mukavampaa koiraa saanee hakea. Myöhemmin, kun olen tutustunut rodun muihin edustajiin, olen todennut, että ilo ja tarkkavaisuus ovat rotuominaisuus. Näyttelyssä ihailimme Krilaa ja sen lutuista luonnetta ja mietimme porukalla, että tuommonen pitäisi saada. Pari meistä jo tilasi Krilan pennunkin, myös minä ilmottauduin halukkaaksi. Olen joskus googletellut koiranpentuja rodusta, mutta koskaan ei oikein ole ollut sopiva aika tai pentuja saatavilla.

Kotiin mentyäni lähdin googlettelemaan ja Keravalta löytyi iso koirapentue kuvineen ja ihanine esittelyineen, kennelnimi Vongoivan. Lähdin maanantaina työmatkalle tänne Joensuuhun ja aamusella soittelin kasvattajalle ja totesimme lähes yllättäen olevamme ennestään tuttuja ja niin pysähdyin Keravalla. Tiesin jo lähtiessäni, ettei koiranpentuja katselemaan mennä vaan valitsemaan oma. Kaksi pennuista oli onneksi vielä vapaana (mieluisimman nettisivujen perusteella oli kasvattaja varannut itselleen) ja perillä omalta tuntui se pentu, jota kasvattaja luonnehti nettisivuilla: "Vaikka tätä kirjoitettaessa Disa on massaltaan pentueen kevein, hän ei todellakaan ole mikään pahnan pohjimmainen. Disa on aina porukan etunenässä, rohkea, reipas ja leikkisä". Sopisi agilityyn, tallikaveriksi ja mukaan juoksemaan ratsastusretkillä.

Niin sitä sitten tehtiin alustavat kaupat ja vahvistuksen soitin melko pian autosta, kun olin uskaltanut ukkokullalle kertoa hankinnastani. Perustelutkin olivat mahtavat: kaikki matot on jo muutenkin ulkona, koska niihin on Louhi pissinnyt. Sain kyllä ansaitut moitteet siitä, että taas tein omin päin ratkaisuja, mutta ilmeisesti saan kuitenkin mennä takaisin kotiin...


Pentueen vanhemmat: Stella ja Kelmi (kisaavat agilityn kolmosluokassa)

Pallo vai kana - pallo vai kana?

Kumikana on mieleinen, niitä meiltäkin löytyy.

Vähänkö oon soma?

Toiveissa olisi, että aikataulut sopisivat ja jumalatteremme (sitä nimittäin Disa-nimi tarkoittaa) pääsisi arvoiseensa joukkoon Kleopatran ja Marilynin kanssa jo huomenna kotimatkallani. Toki nimiperheeseen sopivat hyvin Karma ja Louhikin - pojan Rami-Rampe -koira saa edelleen olla se rakastettava renttu koko rinsessalaumassa. Kyllähän siinä häntiä riittää, jos kaikki yhteen osutaan - ja miksei välillä osuttaisikin.

Suloinen sunnuntaiaamu

2010-08-22T11:10:00.005+03:00

Sunnuntai. Peikkolapsi ja ukkokulta pakkasivat itsensä aamuvarhaisesta vapaaehtoistöihin (toinen agilitykisaan ja toinen purjehduskisaan) ja minä ja koiralauma jäimme kotiin "laiskottelemaan".

Mieli olisi tehnyt vaikka alpakoiden myyntinäyttelyyn Inkooseen, mutta aikataulut ei ihan antaneet myöden, koska pikkupeikolle pitää roudata koira kisoihin iltapäivällä - hän starttaa kolme kisaa. Pikkupeikon polvi on lonksahatnut ja kipeä, joten toivotaan, ettei lonksahda pahemmin ja että tulostaso on toivottua nollaa. Tuo alpakkanäyttelyyn menemättömyys voi olla hyväkin juttu - olishan se noloo tulla kotiin ostamatta mitään... ja ukkokulta olisi varmaan riemuissaan parista kantavasta alpakasta tms.

Aamu on kyllä mennyt vauhdilla, ensin join kupposen kahvia ja sitten tassuttelin cairnien kanssa tallille ruokkimaan Romeota ja katsomaan, että muilla hevosilla on vedet. Hevoset olivat yhtä tyynessä tilassa kuin minäkin. Olin ajatellut ratsastaa aamusta, mutta en raskinut rikkoa idylliä. Siksi olenkin lähinnä siivoillut ja puuhaillut sisähommia.

Laitan kuitenkin tähän muutaman kuvan, koska rauhaisat aamut maalla ovat lähes parasta, mitä tiedän ja näistä kurjalaatuisista kännykkäkuvista saattaa saada jonkinlaisen kuvan tästä aamusta.


Kaikki 5 hevoseläintä näkyvät kuvassa, kun tarkkaan katsoo.

Mietiskelin matkalla Romeon puolelle, että en ole nähnyt Musti-kisaakaan pitkään aikaan ihan läheltä. Se tuntuu vaeltelevan ympäristössä ja on hyvinvoivan ja kiiltävän näköinen. Olen sille kuitenkin aina täyttänyt ruokakupin ja ruoka on kadonnut. Toisinaan minusta on tuntunut tallissa, että minua tarkkaillaan.

Musti ja Marilyn - ei ihan ylimmät ystävät

Kun olin laittanut Romeolle viherpelletit, rypsiöljyt ja myslit ja tarkistanut, että kaikki on hyvin, alkoi hurja haukku muuten rauhallisessa kylässä. Kas, kas - Mustihan se oli meitä tarkkaillut ajosillan päältä ja pieni, teräväkatseinen Marilyn huomasi sen heti.

Marilynin riemunpäivät vapaudessa juoksenteluineen ovat ainakin hetkeksi ohi, koska typykkä kehitti juoksun tähän kohtaan.

Mutta nyt pitää mennä - auto on täynnä roskia ja sinne ei mahdu koiraa. joten pitää viedä kuorma ensin roskiksille koululle.